Read Ebook: Elämän meri by J Rnefelt Arvid

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 280 lines and 12760 words, and 6 pages

Nyt tuli se vanhempi mies takaisin.

>>Pitele sin? Virkkua>>, sanoi h?n, >>ota syliis!>> Ja itse h?n nosti Vahdin yht? korkealle. Matkien ja ?rsytt?en h?n nyt rupesi t?yt??m??n Vahtia ?kisti Virkkua vastaan ja kolautti usean kerran niiden kuonot yhteen.

Kunnes Virkun toinen suupieli v?r?hti yl?s ja hampaat paljastuivat. Samassa paljastuivat my?skin Vahdin hampaat koko rivilt?, ja nyt alkoi murina, joka parissa sekunnissa yltyi hirvitt?v?ksi ?risemiseksi. Molemmat olivat valmiit tuossa tuokiossa hy?kk??m??n toistensa kimppuun ja repim??n toisensa palasiksi.

>>Nyt kun luen kolmeen, niin heitet??n. Yks, kaks, kolme!>>

Muuta ei tarvittukaan.

Koirat takertuivat toisiinsa ?risev?ksi, kiehuvaksi, p?lly?v?ksi ker?ksi. Eik? kukaan voinut v?h??n aikaan mit??n niist? erottaa. Mutta yht?kki? ne pys?htyiv?t.

Virkku oli joutunut alle. Ja ne olivat siin? asennossaan ihan kuin kivettyneet, liikahtamatta paikoiltaan.

Nyt olisi Vahti tahtonut kohta lopettaa tappelun ja nostaa jalkansa Virkun p??lt?. Mutta tuskin oli h?n liikahtanut, kun jo Virkku sai tilaisuuden hy?k?t? yl?s ja k?yd? kiinni p??lt? p?in.

Ei kest?nyt kuitenkaan kauan ennenkuin Vahti taas pani h?net allensa, ja taas he liikahtamatta asemiltaan, paljastunein hampain, ?risiv?t. Kun Virkku vaikeni, nosti Vahti koetteeksi j?lleen toista etujalkaansa. Mutta huomattuaan, ett? Virkulla oli nytkin sama hy?kk??misen aikomus, k?vi se kiukkuisesti Virkun kaulanahkaan ja puisteli p??t??n hurjasti sinne t?nne. Ja tuli pois Virkun p??lt?, ja rupesi l?htem??n. Virkku, vaikka jo v?syksiss?, iski nyt kolmannen kerran Vahdin kimppuun ja semmoisella hurjistuneella vimmalla, ett? Vahti typertyi ja sai haavoja useaan paikkaan. Mutta pianhan se j?lleen kukisti allensa vanhan Virkun, ja t?ll? kertaa se sit? repi paljon julmemmin kuin olisi tarviskaan ollut, niin ett? Virkku j?i vihdoin makaamaan liikkumattomaksi nurmikolle, Vahdin k?velless? l??h?tt?en yl?s taloon.

Miehet katselivat Virkkua s??lien, nostelivat mik? jalasta, mik? p??st? ja tutkivat sen haavoja. Mutta he eiv?t voineet saada oikein selville, miss? kovin kipu oli.

Miehet, katseltuaan kaikki paikat, sanoivat: >>kyll? se siit? viel? toipuu!>> ja l?ksiv?t yl?s.

Sill? nuo verihaavat jaloissa ja huulissa, ja miss? niit? lie ollutkin, olivat v?h?p?t?iset ja kyll? mahdolliset terveiksi nuolla; mutta suurin haava ei ollutkaan n?kyv?inen, se oli sis?ll? rinnassa, ja se oli parantumaton.

Kohta sen j?lkeen nousi Virkku, kankeana aivan kuin seiv?s olisi ollut sen ruumiissa, ja kulki p?? painuksissa, sivuilleen katsahtamatta kuistin alle. Siell? pime?ss? se laskeutui hiljaa maahan, silm?t auki, eik? n?ytt?ytynyt koko p?iv?n?.

Pihalla oli kaikki niinkuin ennenkin. Miehet istuivat taas mik? rappusilla, mik? aitan kynnyksell?, mik? viruen nurmikolla; karja ajettiin rannalle juomaan ja illan pilvihattarat hiljaa lainehtivat veden tyyness? kuvastuksessa.

Vahti makasi keskell? pihaa, p?? etuk?p?lien p??ll?, silm?t ummessa, aivan kuin olisi ollut kotonaan.

Virkku n?ki kaikki kuistin alta.

T?st? p?iv?st? pit?en oli nyt h?nen el?m?ns? k??ntynyt onnettomaksi ja kaikki entinen rauha kulkenut h?nen ohitsensa.

Ei tosin kukaan miehist? ollut muuttanut k?yt?st??n. Samalla tavalla olisivat puhutelleet ja taputelleet. Mutta Virkun sis?ss? oli se, joka kaikki muutti. Kun joku huusi: Virkku seh, niin ilon ja uteliaisuuden asemesta, ett? minne nyt taas l?hdet??n, oli ensim?inen ajatus: Vahti!--Kun taputettiin, niin rauhaisen mielihyv?n sijaan hiipi niskassa ep?ilys: ehk? sin? n?et jossain Vahdin ja tahdot sit?kin taputtaa! Se ep?ilys pani karvat pystyyn, ja kalvava inho tukehutti mielihyv?n. Kaikkeen, mik? ennen tuotti nautintoa, sekaantui tuo myrkky-ajatus: sama ihminen, joka kutsuu sinua, olisi voinut kutsua my?skin Vahtia! Ja sent?hden kaikki ihmiset, kaikki mik? muka tarkoitti l?mmitt?? h?nen syd?nt??n, oli h?nelle kylm?? ja vierasta. Sill? olla h?nen yst?v?ns? ja todellakin l?mmitt?? h?nt? olisi voinut ainoastaan se, joka olisi vihannut Vahtia, vihannut noita ruskeankellert?vi? suupieli?, tuota pystykarvaista kaulaa, tyls?? kuonoa ja merkityksett?mi? silmi?,--joka olisi ymm?rt?nyt, kuinka l?pi-inhottavaa tuo kaikki oli, ja vihannut niin, ettei min?k??n hetken? olisi voinut unohtaa vihaansa. Semmoinen ihminen vain olisi ollut Virkun todellinen yst?v? ja jo pelk?ll? olemisellaan l?mmitt?nyt h?nen syd?nt??n.

Mutta semmoista ei ollut.

Ajan kuluessa ei Virkun mielentila parantunut, vaan p?invastoin pahenemistaan paheni. Ensiksi h?n kadotti kaiken unirauhansa. Juuri kun h?n heitt?ysi kyljelleen ja oikaisi jalkansa, hiipi esille ajatus: jospa sent??n onnistuisi p??st? kiinni sen turpaan ja nyk?ist? ?kisti, ett? poskinahka helti?isi. Ja kun ajatus n?in oli kerran alkuun p??ssyt, jatkui se ihan mielett?myyksiin asti: h?n veti ja veti sit? nahkaa, siksi ett? se heltisi kaulasta, sitten ruumiista ja vihdoin viimeiseen h?nn?n nippuun asti. Vahti oli j??vin??n veriseksi ja alastomaksi. Toisen kerran h?n oli sy?pyvin??n suoraan Vahdin sis??n, repivin??n kaikki, kaikki tyyni palasiksi. Kunnes aina her?si hirve??n mielenkuohuun ja t?ytyi muuttaa asentoa. Mutta pian oli joku samanlainen ajatus j?lleen s?ikeytynyt--ja kun siit? oli hereille vavahdettu, kolmas, ja nelj?s--siihen asti kuin aamu jo sarasteli kuistin pime??n alukseen--ja p?iv?n h?lin? alkoi.

Vihdoin t?m? mielentila muuttui taudiksi. Ulkopuolisesti se n?ytt?ytyi niin, ett? Virkku alituisesti hytk?hteli, ja sitten lis?ksi se n?kyi tuosta naurettavasta tavasta py?r?ht?? ja ?rist?, kun sit? huudettiin.

Mutta er??n? y?n?, kun se oli kauan kuutamossa hiljaa ulvonut, se aamun vaietessa laskeutui pitk?kseen ja kerrankin nukahti. Silloin n?kyi t?mm?inen uni:

Oli l?ytynyt ihminen, joka ymm?rsi Virkkua. T?m? ihminen oli ottavinaan Virkun syliins? ja puristavinaan sit? hell?sti rintaansa vasten. Sitten vei Virkun syliss??n Vahdin luo, silitteli sit? Vahdin n?hden, laski maahan ja yh? silitteli. H?n tahtoi t?ll? osottaa, ett? oikeus h?nen mielest??n oli Virkun puolella. Vahti tulikin l?hemm?ksi, painautui maahan ja heilutti h?nt??ns?, leikkien pentua niinkuin ennen muinoin. Ihminen silitti my?skin Vahtia, eik? Virkku en?? tuntenut vihaa. Sill? Vahti oli n?ht?v?sti muuttunut entiselleen ihmisen edess? ja my?nsi kaikki tyyni. Ja kun nyt Virkku ei sille murissut, niin se tuli viel?kin l?hemm?ksi, meni sel?lleen, kiemurteli ja luikerteli vanhaan tapaansa. Silloin Virkku nuolaisi sit? kuonoon sovinnon merkiksi. Vahti ilostui, rupesi leikkim??n, ja he juoksivat molemmat muka jotakin kummaa yhdess? haukkumaan. Kaikki oli unohdettu. Kiitos ja kunnia sille ihmiselle, joka ymm?rsi heid?n sielunsa ja auttoi! Se oli Virkun onnellisin p?iv?.

T?m? oli tosin vain unta, mutta ei Virkku en?? t?m?n maan p??ll? todellisuuteenkaan her?nnyt, vaan meni t?st? el?m?st? siin? luulossa, ett? oli Vahdin kanssa todella sovinnon tehnyt.

Se uni p??ttyi omituisesti: yht?kki? kuului niinkuin jokin ??ret?n pamaus. Jotakin rupesi korvissa ja silmiss? vuotamaan, ja vaikka olisi tehnyt mieli avata silm?ns? n?hd?kseen mit? oli tapahtunut, t?ytyi hervottomana ruveta vain lev?ht?m??n ja vaipua tiedottomuuteen.

Mutta itse asiassa ei ollut tapahtunut muuta kuin ett? is?nt?, jota nuo y?lliset ulvomiset vihdoin kyll?styttiv?t, oli tullut pyssyineen aamuh?m?riss? ja ampunut nukkuvan Virkun kuoliaaksi.

Valon ja onnen lapsi.

Jo ulvahtelivat kes?poutain j?lkeen syksyn ensim?iset tuulisp??t. Mets? ryskyi. Pitk?t korven kuuset viuhtoivat oksiansa hurjan sekaisesti, ja m?ntyjenkin sakeat latvat taipuivat myrskyn my?t?. Mik? oli kuivaa ja lahonnutta, se taittui, se r?s?ht?en sortui maahan. Ja suuri oli salolla pauhu. Mutta y?t? vasten yh? uudet ja yh? pime?mm?t pilvet nousivat taivaan rannalle.

Pienet mets?hiiret, jotka asuivat karahkaisen vanhan pet?j?n ymp?rill?, olivat pesiins? visusti piiloutuneet. Sen pet?j?n alla oli sammaltunut kiviraunio--mainio pesimispaikka hiirille--ja viel? alempana, pet?j?n maanalaisessa juuriverkossa oli heill? tuhansia k?yt?vi? juurihaarojen lomitse, vieritse, alitse, ylitse. Ei sinne tuntunut salon myrskyiss? ryske kuin ep?m??r?isen? maaper?n tutinana. Syvemm?ll? ei sit?k??n. Sama vikin? siell? aina k?vi, niinkuin ei mit??n myrsky? olisi ollutkaan. Ja vinkaisten ne ajelivat toisiansa, kun vieraan pes?n hiiri tietysti pyrki toisen k?yt?ville. T?mm?isess? hienossa tappelussa vieraita vastaan ja omien sit? hellemm?ss? rakastelemisessa meni pes?hiirien aika hupaisesti.

Pahennusta tuottivat sellaiset uroshiiret, jotka olivat viel? liian nuoria perhe-el?m?? ajatellakseen ja taas jo liian vanhoja pes?ss? imetett?viksi. Ne juoksentelivat huvikseen vierailla alueilla, s?iv?t vieraita ruokavarastoja ja aikaansaivat alituisia tappelun temmellyksi?. Pahin semmoisista oli er?s, jonka nimeksi olisi sopinut >>Rohkea>>. Mist? vain vikin?t? kuului, saattoi olla varma, ett? t?m? Rohkea oli mukana. Se oli kasvanut enemm?n kuin muut, se voitti kaikki ja tunnettiin siit?, ett? oli tappelussa useampia vastaan menett?nyt toisen korvansa. Hiirten valtakunnassa oli Rohkeasta sent??n paljon hy?ty?kin, sill? se l?hetettiin aina ensim?isen? vakoilemaan ja ensim?isen? se kaikki yhteiset vaarat ilmoitti.

Yhdist?v?n? siteen? eri perheiden v?lill? oli my?s er?s toinen hiiri, vanha, kuolemata tekev?, hampaaton puolirotta. Sill? sen kertoessa nuoruutensa muistelmia kaikki hiiret sulivat yhdeksi ainoaksi kuuntelevaksi korvaksi. Se oli nimitt?in aikoinaan n?hnyt ihmismaailman.

Arvaahan sen mit? ihmisel?m? on hiiren kuulla! Ihmisel?m? ja ihmismaailma, se oli jotakin suurta, mahtavaa, k?sitt?m?t?nt?. Ihminen on hiirelle korkeampi kuin korkein mit? se voi kuvailla, siis, hiiren n?hden, jumala;--ja ihmismaailma, jossa kultakupuiset kirkot loistelevat, jossa y? valaistaan p?iv?ksi, jossa miljoonat j?rkiolennot, ket??n pelk??m?tt? el?en selv?ss? p?iv?n valossa, kuuluvat yhteen ja samaan pes??n--se oli korkeampaa onnea kuin mink? hiiri voi korkeimmaksi kuvitella, siis hiiren n?hden itse taivas. Heid?n syd?mens? v?r?hteliv?t kuullessa semmoista, mik? uutuudellaan h?ik?isi rohkeimmankin mielikuvituksen. Semmoisina hetkin? kaikki tappelun vikin? vaikeni, ja takak?p?lill??n istuen hiiret kuuntelivat kertomusta, sekaisin viholliset ja yst?v?t, vieraat ja sukulaiset, nuoret ja vanhat, ja merkillisimmiss? paikoissa heid?n p??ns? k??ntyiv?t ja he katsahtivat, yhteist? ihmettely? ilmaisten, toistensa silmiin.

N?in meni t?m?kin myrsky-y?.

Aika kului niin nopeasti, etteiv?t he huomanneetkaan ennenkuin ryske oli jo salolla lakannut ja ulkona kaikki hiljentynyt.

Silloin tulee t?ytt? karkua yksi hiirist?, joka oli ehtinyt pist?yty? pinnalla,--lent?? mielipuolena s?ik?hdyksest? alimpiin lokeroihin. Ei silt? saa sanaakaan, syd?n ly? niin hurjasti, ettei hiiri pysy edes jaloillaan, vaan lyyhistyy suu auki retkalleen nurkkaan.

>>Rohkea>> l?hetet??n ulos ottamaan selv??. Mutta Rohkeakin, korvapuoli, palaa heti takaisin eik? voi salata, ett? h?nenkin vaalahtava rintansa pamppailee. Rohkea ei voi mit??n selitt??, ei ole koskaan mit??n sentapaista n?hnyt, ei ymm?rr? mit??n.

Pelko valtaa seurakunnan. Hiiret alkavat levottomasti liikkua, ja yleinen vaatimus on, ett? vanhan rottahiiren pit?? itsens? menn? tutkimaan mik? vaara uhkaa ulkoa.

Mutta voiko kuvailla heid?n h?mm?styst??n, kun se vanha rottahiiri palaa takaisin ilmoittaen, ett? siell? on--ihminen!

Ihminen!--Ja kauhun valtaamina, salaman nopeudella ovat kaikki hajonneet lokeroihin ja istuvat pesiss??n, hievahtamatta, tuskin uskaltaen heng?ht??.

Hiirten valtakunnassa on kuolon hiljaisuus.

Ulkona puolikuu tulee pilven takaa ja heitt?? laimean valonsa hiljentyneen salon ylitse. Valaistuu himme?sti my?s vanhan pet?j?n seutu.

Siin? on todellakin ihminen.

Ei se ainakaan paljon liiku. Niinkuin seisoisi raunion ylimm?ll? kivell?, p?? kallellaan, mietteiss?ns?, hiljaa huojutellen itse?ns?.

Aika kuluu.

Hiirten uteliaisuus kasvaa vihdoin kauhun ylitse. Ja niin jo saapuvat toinen toisensa per?st? lokeron suulle. Vaalahtava rinta paistaa kuuta vasten. Nostelevat hienoisia etuk?p?li??n, nuuskivat ilmaa, tirkistelev?t hetkisen mustilla silmill??n ulos, ja kun pahin uteliaisuus on tyydytetty, antavat j?lleen vallan kauhullensa, k??ntyv?t nopeasti takaisin. Mutta tuskin on yhden h?nt? py?r?ht?nyt pime??n, kun jo toinen suipponokka sukeltaa pime?st? esille. Ja miss? vaan lokeroita, siell? hiiri?kin ihmist? tirkistelem?ss?, ett? mimmoinen se nyt on se valon ja onnen lapsi.

Jo muutamat uskaltavat l?hesty?. Yksi ja toinen j?tt?? pime?n lokeron suun, ja silloin t?ll?in istahdellen, sinne t?nne kierrellen sipsuttaa l?hemm?ksi, nousee takak?p?lilleen, kurottautuu koko pituudelleen, yritt?en nuuskia ihmisen jalanp?it?. Ei sinne ylety.

Mutta katsokaa mit? Rohkea tekee!

Alkaa kiivet? pet?j?n j?k?l?ist? runkoa my?ten yl?s. Siit? k??ntyy ensim?ist? oksaa my?ten, ja tulee juuri kohdalle, ihmisen yl?puolelle.

Aikooko se sielt? hyp?t? alas ihmisen p??laelle? Ei, ei sen tarvinnut hyp?t?. Varovasti ja taitavasti se laskeutuu jotakin my?ten alas. Se on nuora. Ja nyt on Rohkea jo ihmisen p??laella.

Kohta on pet?j?n runko t?ynn? yl?skiipe?vi? hiiri?. Kaikki tulevat samaa tiet?, vaeltavat pitkin oksaa, laskeutuvat nuoraa my?ten, p??laelle, siit? olkap?ille, siit? k?sivarsille, k?yv?t sormet, jalat, tai nousevat takaisin olkap?ille, korville, kasvoille. Sill? jokainen tahtoo tarkkaan, tarkkaan ja ihan l?helt? n?hd? mimmoinen ihminen on, se valon ja onnen lapsi, josta heill? oli ennen niin h?m?r? aavistus.

Viimeinen ateria.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet