Read Ebook: Aron prinsessa by Marlitt E Eugenie Suppanen Alma Translator
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page Prev Page
Ebook has 1591 lines and 72643 words, and 32 pages
Palvelija meni ??neti ulos.
"T??ll? me viel? olemme, herra tohtori," huudahti Ilse kynnykselt?, kun is?ni taasen aikoi k?yd? istumaan.
Min? en voinut olla oikein makeasti nauramatta; mutta minusta tuntui my?skin, kuin olisi raskas kuorma nostettu rinnaltani -- min? rupesin ymm?rt?m??n is??ni. H?n ei ollut syd?mens? kylmyyden eik? kovuuden t?hden unhottanut minua ja ?iti?ni -- h?n eli vaan toisessa maailmassa. Min? olin varma siit?, ett? h?n rakastaisi minua, jos vaan olisin h?nen luonansa eik? mit??n tunkeutuisi v?lillemme... Ensiksi t?ytyi minun voittaa ujouteni, ett'en en?? s?ps?ht?isi omasta ??nest?ni.
"Is?," lausuin min? yht? reippaasti kuin esikuvani Ilsekin ja osoitin nukkuvaa lasta, kun is? melkein naurettavan h?mm?styneen?, k?si?ns? v??nnellen tuli meid?n luoksemme, "eth?n naura minulle? Eik? tuo lapsi her?? tai irroita k?tt?ns? oksasta? Onhan se ihan el?v??"
"Min?k? nauraisin sinulle, pikku Leonoreni, sent?hden ett? heti huomasit helmeni, aarteeni?" huudahti h?n silminn?ht?v?n iloisesti. H?n silitti kellert?v?? marmoria viel? hellemmin kuin ?sken poskeani. "Niin katselehan oikein tarkoin, lapseni! T?m? on kaunis teos Jumalan kaunihinten luotujen kappalten vertainen!... Semmoista on ainoastaan yhdess? maailman paikassa, ainoastaan t?ss?, t?ss?!... Mik? l?yt?!... Jumala tiesi, kuinka kauppias on saanut sen k?siins?!... T?ss? talossa piilee ??rett?mi? aarteita, ja mist? olen min? ne l?yt?nyt, ell'en juuri sielt?, mist? eilen vasta vedin t?m?n verrattoman kalliin taideteoksen p?iv?n valoon? Tuolta kellarin nurkista, miss? ne ovat olleet v?hint??n nelj?kymment? vuotta arkkuihin pakattuina, unhoituksiin j??nein? -- ry?st? tieteelt?, jota ei milloinkaan voi anteeksi antaa!... Oi tuota kauppiaan mielt?!"
Se ei tosin kuulunut silt?, kuin olisi h?n puhunut minulle, arolta tulevalle lapselle, joka vasta ensi kertaa sain mit??n ymm?rt?m?tt? kurkistaa taiteen ja tieteen valtakuntaan; mutta h?nen puhettansa ymm?rsin kuitenkin paljon paremmin kuin professorin vierassanaista pakinaa tuolla kukkulalla, ja ?kkiarvaamaton l?yt? "kauppahuoneessa" oli minusta yht? miellytt?v? kuin hautakummun salaisuus.
Ilse katseli minua sivulta, juurikuin olisi h?n tahtonut sanoa: "vai niin, nyt alkaa tuokin;" vaan h?n pid?tti kaikki muistutukset ja lausui, kuten ainakin, suoraan ajatuksensa. H?n osoitti p?lyisi? jalkimiansa.
"Anturat polttavat jalkojani ja min? olisin iloinen, jos saisin lasillisen raikasta vett?, herra tohtori!"
Is? hymyili, lukitsi kirjoitusp?yt?ns? laatikon ja vei meid?t alikerrokseen. Me n?imme ohitse menness?mme avatusta ovesta v?h?iseen huoneesen; siell? seisoi siev? palvelusneiti, valkoinen esiliina edess?, tomuttamassa huonekaluja.
"Neiti Fliedner k?ski avata kaksi huonetta armolliselle neidelle," lausui h?n kunnioittavasti is?lleni.
Min? nauroin h?nelle vasten silmi?. "Armollinen neiti" oli viimeksi edellisen? aamuna l?htiess?ns? Dierkhofista juossut avojaloin aroa pitkin.
"Herra tosin l?ksi Dorotheenthaliin," jatkoi tytt?, "eik? neiti Fliedner tied?, kuinka h?n tahtoo asettaa kotiin tultuansa; vaan h?n tahtoi kuitenkin ennakolta pit?? huolta v?ltt?m?tt?mimmist? tarpeista. Min? olen kattanut p?yd?nkin kolmelle hengelle ja tuonut ruokaa kahdelle lis?? ravintolasta."
Is?ni kiitti h?nt? ja avasi meille sangen komean asuinhuoneensa oven.
Kerronko, kuinka voimallisen aistin ihmeet melkein kohta her?siv?t yksinkertaisessa lapsessa; sen ihmeen, joka saattoi tuhat hell?? huolenpitoa heti syntym??n lapsellisessa sielussani, kun rakkaita velvollisuuksia minua kohtasi? Minun "??rett?m?n taitamattomiksi" moititut k?teni kuorivat perunat ja laskivat ne, vaikka viel? ujosti ja k?mpel?sti, is?n lautaselle; min? riensin vet?m??n akuttimen eteen, kun aurinko rupesi kuumasti paistamaan is?lleni otsaan, ja kun h?n hetken per?st? j?lleen meni rakastettuun kirjastoonsa, huusin min? h?nen per??ns?, ett? h?nen kello viisi t?ytyi menn? herttuan luokse, ja kysyin, saisinko tulla yl?s h?nt? siit? muistuttamaan.
H?n k??ntyi s?ihkyvin silmin ovessa.
"Min? kiit?n teit?, Ilse," huudahti h?n. "Te olette lapsessani tuoneet minulle sen onnellisen ajan takaisin, jolloin minulla oli viel? vaimo vainajani elossa!... Leonore, juuri kello viisi tulet yl?s! Min? olen usein v?h?n hajamielinen ja, paha kyll?, on jo usein tapahtunut, ett? olen ihan unhottanut koko kutsumuksen."
H?n meni ulos.
"K?yh?n kaikki hyvin!" arveli Ilse tyytyv?isesti ja lykk?si nuttunsa hihat kyyn?sp?ittens? yli.
Is?ni asuihuoneitten vieress? oli se huone, jonka neiti Fliedner toistaiseksi oli m??r?nnyt minulle, ja sen takana pieni makuukammari. Ne olivat rakennuksen lounaisessa kulmassa ja ensimm?isess? oli kaksi ikkunaa, joitten edess? riippui raskaat, vaikka v?h?n kauhtuneet tamasti-uutimet. Siin? oli keltaisella silkkipeitteell? katettu vuode, pehmeit?, puhtaisin liinap??llyksiin pistettyj? tyynyj?, siev?, keltaisilla poimuksilla koristettu peilip?yt?, ja toisella sein?ll? kierrejalkainen, kalliilla puulajilla muovattu kaappi.
"Makuuvaatteita ei tarvita," sanoi Ilse, vet?en vahvoilla k?sill??n meid?n s?kkivaatteesen ommeltua, j?ttil?isen kokoista tavaral?j??mme kynnyksen yli. "Makuuvaatteita on meill? itsell?mme, ja mink? kaltaisia lis?ksi!" H?n otti hienot vaatteet vuoteesta ja punnitsi ylenkatseellisesti k?siss?ns? keveit? tyynyj?. "Mutta t?m? on pahasti!" huudahti h?n ?kki?, k?det puuskassa tarkastellen pient? huonetta. "Tuossa, miss? vuode nyt on, makaat puoleksi kylm?n ikkunan alla, ja tuolla sein?ll? on kaappi suotta suojassa. Kas niin, auta minua v?h?n, tytt?reni -- se otetaan siit? pois!"
Me siirsimme kaapin syrj?lle; Ilse l?i k?tens? yhteen. "Jumala varjelkoon meit?, silkki? ikkunain edess? ja sormen paksulta h?m?h?kinverkkoa ja tomua kaappien takana -- sep? vasta hyv?? j?restyst?!" Minun t?ytyi ehdottomasti muistella nelj?kymment? vuotta kellarin pimeydess? olleita arkkuja; niin pitk??n aikaan ei luultavasti kaikkialla kiitelevi? h?mm?h?kki? ollut h?iritty. Paitsi vanhuuttansa mustaa tomun ja pitk?jalkaisia pakenevia sein?lukkia tuli viel? pieni, tuskin huomattava sala-ovi n?kyviin. Ilse avasi sen kursailematta; tuskin kahta jalkaa leve?t, jyrk?t portaat viev?t yl?s toiseen kerrokseen.
"Ei kaappi siis ole siin? suotta aikojaan", lausui Ilse, sulkien oven j?lleen.
"Meid?n t?ytyy nostaa se paikalleen takaisin!"
H?n meni ulos luutaa ja rikkaviskuria hakemaan.
Hiljaa avasin min? j?lleen oven... Kuka asui tuolla ylh??ll?? Kentiesi kaunis Charlotte?... Min? astuin portaan toisensa per?st? yl?sp?in... ?kki? n?in omien silmieni tasalta heikon valon -- raon kynnyksen ja molempia kerroksia yhdist?v?n oven v?lill?. Hiljaa, kutea aijoin, avasin sen -- oi taivas! mik? hirve? melu syntyi: vahva kahiseminen kuului ja tuo hirve? ovi kirisi, ik??nkuin ei sit? olisi vuosikymmeniin avattu! K?teni putosi lukosta ja min? olin v?h?ll? kaatua takaperin. Ovi aukeni hitaasti sis?lle p?in -- siell? ei ollut ket??n -- musta silkki nuttu oli puoleksi riippunut oven edess? ja siit? se melu syntyi.
Minusta tuntui, kuin olisi ensimm?inen vaalea aamurusko, jolle niin usein olin riemuinnut arolla, virtaillut ymp?ri seini? -- ne olivat ruusunpunaiset. Ruusuvihkoja n?kyi kaikkialla, mihin vaan katseli, harmaapohjaisessa matossa, pieniss? selk?laudattomissa tuoleissa ja alaslasketuissa akuttimissa -- ne kyll? olivat vaan ruusun j??nn?ksi?, sill? auringon paisteessa olivat ne vallan kauhtuneet. Ikkunan vieress? oli peilip?yt? t?ynn? hopeakapineita; muita huonekaluja ei ollut...
Min? astuin varovaisesti sis??n... Hyi -- eih?n siell?k??n ollut pitk??n aikaan puhdistettu... T?m?p? hyv?? j?restyst?! olisi Ilse taasen sanonut. Menestyik? Charlotte todellakin senkaltaisessa tukehuttavassa, tomuisessa ilmassa? Vasemmalla puolella oli ovi auki, ja min? huomasin kaksi rinnakkain olevaa vuodetta tumman sinert?v?n p??llystimen peitossa; niiden vieress? oli kehto, t?ynn? pieni? tyynyj?, joitten yli viheri?inen harso oli heitetty... Kummallista, kuka asunee t??ll??... Hiljaisuus, syv?, aaveentapainen hiljaisuus vallitsi h?m?riss? huoneissa; rulla-akuttimet olivat alaslasketut, viel?p? uutimetkin eteen vedetyt, ja kaikki n?ytti niin autiolta... Ah, nyt tiesin sen! Asujat olivat sielt? l?hteneet pois!... Silm?nr?p?yksen aikaa varoitti minua muuten sangen vapaamielinen omatuntoni enemp?? urkkimasta -- eih?n minun nen?k?s olentoni kuulunut t?nne... Joutavia! oli niin vieh?tt?v?? kurkistaa salaa ventovieraasen, aavistamattoman komeaan kotiin!... Olinhan min? todellakin haltiattaren luona h?nen omassa samettisessa ja silkkisess?, kultaisessa ja hopeisessa kodissansa. Tomua oli kyll? laistakseni ja vuoteitakin j?rest??kseni... Min? k?velin yp?yksin h?nen huoneittensa ja salinsa l?vitse -- yp?yksin! Mutta en pel?nnyt -- en ollenkaan. Vaan jos haltiatar todellakin istuisi l?himm?isess? huoneessa korkeassa nojatuolissansa -- silloin astuisin rohkeasti h?nen eteens? ja kumartaisin h?nelle, siihen ei tarvitsisi aivan paljon uskallusta -- ei suinkaan, mutta -- min? huudahdin ?kki?, ett? sein?t kajahtivat, ja peitin kasvoni k?sill?ni. Avasin juuri oven. Min? en ollut yksin?ni, mutta ei haltiatarkaan siell? istunut -- pieni, musta olento tuli vastaisesta ovesta minua kohti.
Sykkivin syd?min odotin min? vieraan l?hestymist?; luulin h?nen ensin ottavan k?det kasvoistani ja vaativan selityst?, miten olin tullut vieraisin huoneisin, mutta haudan hiljaisuus vallitsi yh?, ei ket??n tullut lattian yli, ei mit??n oveakaan suljettu -- p??tt?v?isell? liikunnolla lopetin tuskallisen tilani, min? katsahdin yl?s. "Musta" seisoi yh? viel? kynnyksell?, antaen ruskeiden k?siens? hitaasti vaipua alas kasvoiltansa ja heitti sitte vallattomat mustat k?h?r?ns? niskaan -- no, mutta niinh?n min?kin tein!... Min? nauroin, nauroin t?ytt? kurkkua. Huoneessa oli peiliseini?; aina kattoon asti ulottui lasi -- luultavasti n?ytti siit? kokonaan kuvastuva olento sangen kummalliselta!... Min? pudistin k?h?r?it?ni, nauroin kuin hullu ja astuin edess?ni olevaan saliin.
Se huone ulottui koko rakennuksen leveyden yli ja siin? oli etel?n ja pohjan puolella liki toisiaan kolme tavattoman suurta, ulos viev?? lasi-ovea. Ne olivat varustetut sinisill? silkkiuutimilla, joissa v?ri ainoastaan pohjan puolella oli s?ilynyt, etel?puolella oli se kauhtunut likaisen harmaaksi... Siell? ik??nkuin virtaili el?m? vastaani seinist?. Pienill? lihavilla, lent?vill? lapsilla oli seppeleit? k?siss??n, ne nauroivat minulle veitikkamaisesti, ja katosta ripottelivat ihanat naiset oikeita kukkakiehkuroita ymp?rilleen, Kullatuita koristeita n?kyi maalausten v?lill?, ymp?r?iden ne tuhansilla pauloilla ja k?ynn?ksill?. Huonekalut olivat loistavan valkoiset, reunukset kullatut ja p??llystyynyt sinisest? silkist?.
Min? s?ps?hdin. Kuinka, olisivatko n?m? ruhtinaallisia huoneita?... Ruhtinatarko on istunut t?m?n p?yd?n edess? ja kirjoittanut tuolla kultaisella v?linpit?m?tt?m?sti paperien sekaan heitetyll? kyn?ll?!... H?nen hienot jalkansa ovat liidelleet kiilloitettua lattiaa pitkin, jota minun paksut villasukkani nyt naarmoittavat, ja olivathan ihanat kasvot katselleet ulos lasiovesta?... Ujous valtasi minut -- min? en en?? tarttunut l?himm?iseen oveen, ep?ilev?isesti siirsin pienen vaskilevyn avaimenrei?n edest? ja kurkistin siit? -- ulkoa n?kyi kauniit portaat, joita aamusilla Olsen ja nuoren herran seurassa olin astunut yl?s... Ah, seisonhan min? niiden ovien takana, joissa oli suuret sinetit!... Niin lujasti oli prinsessa siis tahtonut suojella huoneitansa kaikilta uteliailta silmilt?, kunnes h?n palaisi -- h?n oli oikein varustanut ovet sinetill?. Eik? sek??n auttanut; olinhan min? siell? sis?ll? ja katselin uteliaasti kaikkia, mit? ei vieraan silm?n pit?nyt n?kem?n. Mutta siit? min? en ensink??n huolinut -- p?invastoin oli erinomaisen vieh?tt?v??, ett? sinetit olivat siin? ja ett'ei sinne voinut tunkeutua ainoatakaan el?v?? olentoa, paitsi nen?k?st?, jostakin avaimen rei?st? hiipiv?? k?rp?st?, -- ja minua, minua yksin!
Ja minun t?ytyi tulla selville, milt? ihanasta ruhtinattaresta tuntui, katsellessansa ulos lasiovesta. Min? siirsin uutimen hieman syrj?lle -- kuin pieni, kodikas, ulos ilmaan pist?v? huone, katotta ja seinitt?, liittyi palkkonki oviin -- min? en milloinkaan ennen ollut n?hnyt palkkonkia -- ah, kuinka ihastuttavaa lieneek??n saada kuumasta huoneesta astua suorastaan ulos raittiisen ilmaan.
Kentiesi voisi puitten v?litse n?hd? maalle! Min? olin kyll?ksi kevytmielinen ja rohkea v??nt??kseni avaimen ja avatakseni oven ravolleen; raikas kes?ilma tuuli minua vastaan tuoden mukanansa kukkapengerten suloista tuoksua -- kyll?h?n kaiketi tohdin pist?? p??t?nikin ulos silm?nr?p?ykseksi -- taivas! siell? astui Ilse nopein voimakkain askelin vastap??t? olevasta pensastosta kantaen pitk?? luutaa olallansa! Min? l?in oven kiinni ja juoksin kuin hullu huoneitten l?vitse, vedin keng?t jalkaani ja hiivin portaita alas. Olin juuri ehtinyt sulkea salaoven ja mit? viattomimman n?k?isen? istahtaa tuolille, kun Ilse astui sis??n.
"Minun t?ytyi menn? aina pihalle asti, l?yt??kseni luutaa!" lausui h?n. "T?m? talo on kuin loihdittu -- suljetuita ovia, mihin vaan katselee, eik? ainoatakaan ihmist? n?kyviss?... Ja vastuksia minulla viel? oli sen lis?ksi -- palvelustytt? ei tahtonut antaa minulle luutaa, paljaasta kunnioituksesta ... mutta se suututti minua!... tuo ilke? kirkkohattu on syyp?? kaikkeen! -- j?tt?isin sen mieluisimmin t?st'edes k?ytt?m?tt?."
H?n lakasi huolellisesti kaiken tomun ovesta, v??nsi avaimen kaksikertaa ymp?ri ja lykk?si kaapin entiselle paikalleen. Sitten ratkoi h?n s?kkivaatteen auki ja pinosi tavattoman suuret s?nkyvaatteet korkealle vuoteelle... Miten h?vytt?m?sti punaraitainen p??llys koki kilpaa loistaa keltaisen silkkitamastin rinnalla, ja miten pienilt? ja mit?tt?milt? hienot, ylenkatseellisesti poisheitetyt liinalakanat n?yttiv?t minun paksun vaatteeni vieress?, jonka langat min? melkoisen kaukaa voin lukea!
Mutta Ilse tarkasteli tyytyv?isen n?k?isen? ty?t?ns? -- olihan kaikki vahvaa ja kest?v??, eik? silloin ollut syyt? valituksiin.
"Huomenna varhain menemme katurakennukseen," lausui h?n minulle, otti puhtaan, sile?n kauluksen matkalaukusta ja pani sen peilip?yd?lle. "Siit? p??tt?en, mit? is?si t?n??n sanoi, n?kyv?t he siell? olevan sangen j?rkev?? v?ke?."
Min? koetin turhaan muistella senkaltaista lausetta; is?ni oli vaan suuttuneena puhunut kellariin unhotetuista arkuista ja laatikoista ja kutsunut "j?rkev?? v?ke?" kauppiaiksi.
"Kentiesi saan tilaisuutta puhua herran kanssa sinustakin", lis?si h?n.
"Herran t?hden ei, ei, Ilse!" huudahdin min? tuskastuneena. "Min? juoksen paikalla sielt? pois, etk? sin? n?e minua milloinkaan en??!"
H?n katseli minua kummastuneena.
"Eih?n vaan olisi vikaa?" kysyi h?n osottaen merkitsev?isesti otsaansa.
"Usko mit? tahdot, vaan min? en k?rsi, ett? puhut ainoatakaan sanaa minusta tuon nuoren herran kanssa --"
"Kukapa nyt muistelee tuota keikaria -- tuota teeskentelev?? nuorta herraa, joka vanteita heittelee?... Seh?n viel? olisi puuttunut --!"
Min? tunsin, kuinka poskeni punottivat -- kiukusta, tuskasta ja h?pe?st?... Ei, Ilse oli kuitenkin liian tunnoton, kova ja t?rke?!
"Min? tarkoitan sit? herraa, joka eilen huusi meid?n takanamme," jatkoi h?n tyvenesti.
"H?nt?k?," vastasin min?, "minun puolestani saat puhua h?nen kanssansa, kuinka paljon tahdot -- h?n on vanha, ikivanha!"
"Vai niin -- ja oliko h?n todellakin yksi niist?, jotka nelj? viikkoa sitten olivat arolla?"
Min? nyyk?ytin h?nelle.
"Ja tuo vanhako antoi sinulle ne onnettomuuden taalerit?"
"Niin, Ilse!"
Min? menin ikkunan luo ja katselin ulos. Olin v?h?ll? k?ytt?yty? naurettavasti -- kyyneleet nousivat silmiini. Ilse tiesi tosin, ett? min? itkin, kun h?n oli liian ankara Heintzi? kohtaan; mutta se oli ihan toista, h?nt? rakastin min? ensimm?isest? lapsuudestani saakka -- vaan mit? vento vieras mies minuun koski? Mit? se minuun koski, ett? Ilse kutsui h?nt? keikariksi ja teeskentelev?ksi nuoreksi herraksi?... Se oli todellakin naurettavaa -- mutta Ilsen mielipide suututti minua kuitenkin viel? enemm?n ja ihan toisella tavalla kuin h?nen toruessaan vanhaa hyv?? Heintzi?ni.
Add to tbrJar First Page Next Page Prev Page