Read Ebook: Robert Burns. Vol. 1 La Vie by Angellier Auguste

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 2143 lines and 302048 words, and 43 pages

MANSIKOITA JA MUSTIKOITA II

"Soisin Suomeni hyv?ksi, Maani marjan kasvavaksi."

Helsingiss?, Theodor Sederholmin kustannuksella, 1860.

AINEHISTO:

Santala:

Suomen laulu Suru on sy?mess?ni Neidelle Kev?t-laulu Hautauskellot ?iti ja lapsi Autuas kuolema Neuvoksi pojille Maailman menoja Jos kuolisin Elo on haamu haihtuvainen Torpantytt?

Unelma Kaunisnummella

Helkki

Suonio:

Kuun tarinoita Suksimiesten laulu Hurtti-ukko Lumisateella Lemmen aamu Warpunen Neidon tunnustus Suvilaulu Iltaselle Onneton Italian her??minen Juomalaulu Syd?melle Soittoa kuullessa Suomen nykyisemm?st? kansarunollisuudesta

Suomen Laulu.

Ei oo aika Augustuksen, Kolmannenkaan Gustavuksen Runollemme koittanut, Herrain kulta-kammioissa, Ruhtinasten armoloissa Kukkansa ei kasvanut.

Sent? kaikui korkealle, Sent? lensi maailmalle Laulu Kalevalasta. Suruissaan jos huokaellee, T?ytt? rintaa riemahellee, Ei se tunne kahleita

Kuun tarinoita.

Johdatus.

Yhten? iltana sattui k?teeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, Andersen'in, kirja "Billerbog uden billeder". M? ihastuin jo ensisivuihin ja mit? edemm? p??sin, sit? enemm?n se minua miellytti. Jo oli my?h?n kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en viel? ma'ata pannut; kauvan istuin viel? ikkunan edess?, muistossa uudestaan ihaellen noita utuisia, puolih?m?r?isi? piirroksia, jotka h??m?itt?v?t kuni ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuma, puoleksi pimeyden peitossa. Mit? ei selit? silm?, sit? mieli kuvaelee, ehk? paljon kauniimmaksi, vieh?tt?v?mm?ksi kuin todella onkaan.

N?in istuessani juohtui minulle mielehen, ett? kummahan se on kun ei meill? kuu kellenk??n ole ruvennut tarinoimaan n?kemi?ns?. -- Kumottaahan meill? sama kuu kun Tanskassakin! -- Lieneek? n?ill? poloisilla Pohjanmailla pakkanen h?nelt? suun hyyt?nyt kiinni? Wai onkos kuu siit? ?'iss??n, kun kes?n kaunehimpana ollessa, ei auringon valolta p??se ensink??n n?kyviin. -- Wai pit?neek? h?nkin Suomen kieliraukkaa niin halpana, ettei sill? huoli huuliaan pilata? --

N?iss? miettein kohotin silm?ni taivaalle, johon kuu paraillaan oli noussut. En tied?, lieneek? ollut mielihairaus vai totta, -- vaan minusta oli ik??n kuin olisi kuu nyyk?ytt?nyt p??t??n minulle ja samassa vieno ??ni kuiskahtanut korviini: "Nuorukainen! Kerki?t olette aina Te ihmiset muita moittimaan, kun itset olette syyp??t. En ole m? pakkasesta mykk?, eik? kateudesta ??neti. Ja ihan olet v??r?ss? kun minun luulet kielt?nne halveksivan. Tied?, ett? min? maan kiertelij?, joka kaikki maat ja mantereet olen n?hnyt ja kuullut kaikkein kansojen murteita, tuskin tunnen yht?k??n sen vertaista rikkaudessa ja suloisuudessa. Josko sen onkin kauvan t?ytynyt korvissa kuhnustella kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista ett? kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan ihmisten ihanteheksi. -- Teiss? itsiss? vaan on syy, jos ei se viel? v?kikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teiss? on syy, jos ei maailma viel? tied?, mit? Suomenniemell? on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teill? on korvat ja ette kuule, Teill? on silm?t ja ette n?e, Teill? on ??ni ja ette laula!"

N?in lausui kuu innoissaan ja peitt?ysi sitten pilven taa. Mutta seuraavana iltana, kun n?ki harrasta haluani h?nen tarinoitansa kuulemaan, se leppyi, ja on siit? p?ivin usein k?ynyt minulle juttelemassa, mit? retkill?ns? on n?hnyt, milloin ?sk?isi? tapauksia, milloin muistelmia muinaissista, jo kauvan unhotetuista ajoista. Mit? kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerki?k??n tarkalleen panna; kyh??np? miten paraten muistan ja osaan. Mutta jos ei lukija t?ll? tavoin saakaan n?it? kertomuksia niin vieh?tt?v?ss? muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on lohdutuksenani, ett? "kun ei muut lihavat laula, min? laulan laiha lapsi". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyll? kuulla on tarinoita, kun vaan olis kuuntelijoita.

Ensim?inen ilta.

Sovittuaan minun kanssain alkoi kuu tarinoida: Menn? y?n? luikertelin ??rett?m?n valtameren ylitse; aalloilla keikkui yleten aleten suuri laiva. Se p?yhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu maston huipussa. Kansi oli t?ynn? ihmisi?: vanhoja, nuoria, miehi?, naisia; kaikkien silmist? loisti iloa ja toivoa. -- Erill??n muista seisoivat nuorukainen ja neitonen k?si k?dess?; nuorukainen painoi palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: "huomenna olemme Amerikassa! Siell? saamme rauhassa el??: siell? ei meit? tunne kukaan. Min? olen k?yh?n miehen poika, sin? mahtavan kreivin tyt?r; vaan siell? me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala tulee siunaamaan k?temme ty?t?!" -- Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa seisoi vieress?. W?h?n matkaa siit? istui hopeatukka vanhus; h?nen edess? verev? mies. Mies virkkoi: "Huomenna olemme Amerikassa; huomenna olemme perill?. Siell? on ty?ll? palkkansa; siell? saattaa k?yh?kin el??, kun vaan on ahkera. Woi niit? onnen p?ivi?!" Waimo nosti vetiset silm?ns? luottamuksella h?neen, joka niin puhui; lapset karskuttivat kovaa leip?kannikkataan toisillensa kuiskuttaen: "huomenna saamme vehn?ist?". Ja ukko pani k?tens? ristiin sanoen: "Amen, suokoon meille Jumala siell? parempaa onnea!"

Aivan kokkapuun nen?h?n oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli sielt? l?nteen p?in, eik?h?n jo ruvenne n?kym??n mannerta. -- "Huomenna olemme Amerikassa!" huusi h?n riemuten. "Terve, tuhannen terve S? vapauden kultainen koti! Toista on siell? el?? kuin vanhassa, el?ht?neess? Europassa; siell? saa kenenk??n est?m?tt? k?ytt?? voimiaan ihmisveljien hyv?ksi! Siell? ei sanota kapinoitsijaksi, ken yritt?? v??ri? lakeja kumota; siell? ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta pelk?isi kuni omaa surmaansa. Terve S? toivoni maa!" -- Pime?ss? nurkassa seisoi synke?nn?k?inen mies; h?n huokasi syv??n ja ojensi itsens? suoraksi: "Huomenna olemme Amerikassa! Siell? ei tunne kukaan minua eik? rikostani. Kotimaassa p??sin vankiudesta vapaaksi, vaan kaikki minua kammoivat; eih?n kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa! -- -- Ja kuitenkin olen niin syv??n katunut mit? vimmassa tein! -- Siell? saan ruveta uuteen, parempaan el?m??n. Jumala on antanut anteeksi rikokseni! ihmiset sit? siell? eiv?t tunne!"

Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Y? kun tuli puoleen, alkoi v?ki kannelta v?het?, toinen toisensa per??n meni kannen alle makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhj?; ainoasti per?npit?j? ja muut y?vartiat olivat en?? valveella. -- Kaikkia t?t? katsellessa en ollut ?lynnytk??n mustaa pilve?, joka alkoi nousta it?iselt? taivaan rannalla; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja esti minunkin n?kem?st?. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niiss? seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhten??n ja ukkonen jyr?eli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sit? kesti kaiken y?t?; ei ilma asettunut eik? taivas selinnyt j?lleen ennen kuin aamua vastaan, koska jo olin alas menem?ll?in. Min? heti katsahdin merelle: taannoista laivaa ei n?kynyt en??! Se jo on tainnut kerit? satamaan, arvelin m? ja loin silm?ni rannalle. Siell? miss? Amerika ylpe?sti kohottaa kivirintaansa valtameren hyrsky? vastaan, n?in jotain mustaa aalloilla keinuvan; m? katsahdin tarkkaan, se oli laivan hylky! mastot poikki, kansi tyhj?, runko yh? syvemm?lle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana siit? ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu! --

Huomeisaamu oli tullut, jota odottivat toivottelivat; -- he olivat p??sseet toivonsa perille; -- he olivat siin? maassa, miss? ei ole eroa, ei k?yhyytt?, ei v?kivaltaa, ei katuvaiselle armottomuutta.

Toinen ilta.

Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:

Kerran tulin yksitt?isell? matkallani perim?isehen Pohjaan, siihen maahan jonka paljas nimi jo hirvitt?? -- Siperiaan. M? n?in Obi-virran viertelev?n mutaisia vesi??n ja rient?v?n J??meren kylm??n povehen, jossa h?nt? odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksitt?inen Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli lumi levitt?nyt valkoisen peitteens? ja leikitteli, pyrytteli pohjan tuulessa. El?v?? ei n?kynyt, ei kuulunut; yksin vaan n?lk?isen suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- T?ss? oli kuoleman ja y?n valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. Pime? olis ollut alinomaa, jos en min? olisi v?list? k?ynyt kumottamasta ja revontulet toisinansa v?l?hytelleet moniv?risi? s?tehi??n.

M? katsahdin kotaan, josta valkeata v?lkkyi: lampun hime?ss? valossa istui, p?? k?den nojassa, p?yd?n ??ress? nuori kalvokas mies. Kasvonsa olivat laihat, otsahan oli liika ty? ja vaiva piirt?nyt syvi? kurttuja. Silmiss? paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti kipe?ss? rinnassaan. H?n kohotti p??t??n ja tarttui taas kyn??n. M? vaan vilaukselta n?in h?nen silmi?ns?, vaan kuitenkin juohtui heti mieleeni, ett? h?nt? ennenkin joskus olin n?hnyt. -- Mutta se oli kaukana t?st?, se oli Suomen p??kaupungissa Helsingiss?. Matalasta katon alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle. Min? tirkist?m??n sis?lle. Kammari oli t?ynn? iloisia nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin puhuivat armahasta kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. K?tt? k?tehen ly?den vahvaksi liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata el?m?ns? Suomen edistymiselle, kukoistamiselle, eik? vaivoja, ei kuolemaakaan pel?t?, kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehty? he l?htiv?t, mutta kammarissa asuja seisoi viel? kauvan ikkunan vieress?; h?nen huuliltaan kuului rukous: "Anna Jumala voimaa t?ytt?m??n mit? olemme luvanneet!"

Min? silloin n?in lupauksen, -- nyt se oli t?ytetty. Se rakkauden kipin?, jonka silloin olin n?hnyt syttyv?n, oli kasvanut sammumattomaksi tuleksi: se h?nen oli vienyt kauvas kotomaasta ventovierasten majoille; se h?nen oli tuonut t?h?n vihattuun, kammottuun maahan Suomen kunniaa enent?m??n. -- Ulkona oli kylm? talvi ja pime? y?; h?nen syd?mess??n suloinen suvi ja valoisa p?iv?! -- Sin? jo arvannet ken se oli! -- Ymp?ri maailman maine kannattaa, kotimaa lukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Kastr?n.

Kolmas ilta.

T?n? iltana, sanoi kuu, en ole mit??n erinomaista n?hnyt; mutta muistooni juohtui yksi y?, jota en milloinkaan tule unhottamaan. Se oli vuonna 1415. M? kulin Kostnitz'in ij?ti muistettavan kaupungin ylitse. -- Y? oli lopussaan, vaan p?iv?n koite ei viel? ollut pimeytt? ajanut pakoon. Bodenj?rven rannalla n?in vanhan tornin; sen sein?ss? pieni? ikkunareiki?, rautaristikko edess?. Yhdest? niit? pujahutin s?teeni tiedustelemaan mit? sis?ll? olisi. Pieness? suojassa makasi mies huonolla olkivuoteella. P??ll?ns? oli h?nell? munkkipuku; n?k?ns? oli kalvokas; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta h?nen unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tied?.

Oven saranat ulvahtivat: makaaja her?si. Sis??n astui kolme miest?: kaksi rautapaidassa keih?s k?dess?, kolmas mustassa munkkikaapussa, mutta p??ss? punainen kardinalihattu. Kardinali lausui vangille: "Pyh? pappikokous on asiasi p??tt?nyt; tuomios on langennut. Mutta pyh? kirkko on hell? ?iti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se viel? kerran viimeisen tarjoo Sinulle armoa, jos v??r?st? uskostas luovut!"

Hiljalla vaan lujalla ??nell? vastasi vanki: "Min? uskostani en taida luopua, sill? se on tosi!" -- Wihan leimaus v?l?hti toisen silmist?, vaan ei h?n virkkanut muuta kuin: "katso!" ja viittasi sormellaan ulos ikkunasta. Wanki katsoi ulos. -- Torilla oli n?in aikaiseksi tavaton liike. W?ke? siin? vilskui: mitk? kantoivat keskitorille halkoja, mitk? ne latoivat r?ykki??n; kaikki olivat niin ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjemp?n? n?kyi viel? paljon muuta joutilasta v?ke?; ne puhelivat, haastelivat kesken?ns? uutteraan ja viittaelivat milloin r?ykki?lle, milloin tornille p?in. -- "Tied?tk? mit? tuo merkitsee?" kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Waan ei siin? n?kynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista viikkoja oli paossa ollut; silmiss? paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: "Hanhen Te poltatten, mutta katsokaa tuossa jo lent?vi, rient?vi joutsen, ja sit? ette saa kynsiinne raadeltavaksi! W?kev? siipens? sujahtaa ja komeat linnanne kirkkonne rojahtavat raunioiksi!"

Heid?n n?it? puhuessa oli p?iv? valennut valkenemistaan. Taivaan it?inen ranta rusotti ja hehkui kuni olisi ollut veress? ja tulessa. Yht?kki? v?l?hti kultainen s?de, sitten toinen; aamuruskon verist? ja tulesta kohosi p?iv? kirkkaudessaan ja y?n viimeiset h?m?r?t pakenivat sen tielt?. -- Muuta en sill? kertaa n?hnyt, sill? matkani oli loppunut.

Nelj?s ilta.

Ep?ilem?tt?, virkkoi kuu taas er??n? iltana, olet lukenut Cooperin tarinoita Amerikan uudistalolaisista. Sin? olet mieless?is seurannut heit? kaikkiin el?m?ns? vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa heid?n v?syneet k?tens? vaipuivat, olet heit? surkutellut; Sin? olet vavissut, milloin Indianin hirve? sotakarjunta heit? unesta her?tti; heid?n tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita kyyneleit?; heid?n ilonsa, heid?n riemunsa ovat syk?hytt?neet sinunkin syd?nt?si. -- Mutta tied?tk?s ett? omassa kotimaassais, ehk? omassa pit?j?ss?iskin, elet??n samanlaatuista el?m?? ja n?hd??n yht? suuria vaivoja, koetaan yht? kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasaloissa? Waan mist?h?n sen tiet?isit; eih?n siit? Cooper ole virkkanut sanaakaan!

Kuule nyt mit? min? olen n?hnyt. Se oli kes?ll? 1857. Y? oli kirkas ja valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi huvikseni kulin n?kym?t?nn?kin yht? hyvin tavallista matkoani. M? satuin Karjalaan, H?yti?isen tienoille. Siihen aikaan ei ollut viel? t?? Suomen kirkkain j?rvi mutalampena lietereunojen sis?ll?. Penikulmien avaralle ulottui viel? valtansa ja pitk?t, tasaiset lainehensa roiskuivat korkeita, mets?isi? rantoja vastaan. -- T?n? y?n hetken? se kuitenkin ei ajellutkaan aaltoja, vaan lep?si ??rett?m?n? sile?n? peilin?. W?list? vaan k?vi y?n henki piirtelem?ss? hienoja v?reit? h?nen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin k?ynyt t?t? ihanata seutua ihaelemassa ja silloin olivat silm?ni aina pys?htyneet er??lle korkealle voaralle. Siihen ne k??ntyiv?t nytkin. Yltymp?rill? niin kauvas kuin silm? kannatti, voaroilla, laaksoissa, seisoi viel? m?nnikk?, kuusikko alkuper?isess? synk?ss? jaloudessaan. Mutta t?m? voara oli erin?k?inen. Paikottain rehotteli sen kupeilla nuorta koivikkoa, paikottain punerteli, sinerteli aho marjoineen kukkineen; t?ss? n?kyi ?sken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa heristeli jo kellert?v?isi? t?hki? kantojen v?list?. Harvoja ne kyll? olivat ja huonoja, mutta salolaisen syd?n olisi niit? n?hdess? kuitenkin iloisesti syk?ht?nyt; sill? t?ss? toki oli toivoa. Woaran niskoilla seisoi m?kki. Se oli niin huono ja pieni, ett? Sin?, kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sit? tuskin olisit uskonutkaan ihmisen asunnoksi. Wuoltamattomista hirsist? kyh?tyt sein?t tukien nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitki? valkeita tuohikaistaleita, niinkuin kerj?l?isen mekkorepaleesta paitaryysyt. Mutta mustennut savupiippu ja sein?? vasten asetetut ty?kalut todistivat, ett? t?ss?kin elettiin ja vaivoja n?htiin. Kenties k?vi ilokin toisinaan vieraana t?ss? ahtahassa asunnossa ja oli ylevimmill?kin tunteilla sijaa t?m?n matalan katoksen alla! Waan p??t? itse!

Min? jo olen kauvan tuntenut t?t? m?kki?. Silloin kun sen ensikerran n?in, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. H?ness? asui mies ja vaimo. He olivat nuoria; verev?ss? ruumiissa ilmottihe voimaa ja terveytt?. Mies oli kotitalossa nuorempana veljen? elellyt; mutta naitua l?ksi vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa raivaamaan. Ensikes?n asuivat majassa; seuraavana t?ss? jo m?kki kohosi, huononlainen kyll? -- eih?n sit? suuremmaksi ja tarkemmaksi keritty, eik? kyetty saamaan -- vaan oltiinhan siin? kuitenkin oman kattonsa alla. M?nnikk? n?kyi t?t? outoa rakennusta kammoavan ja pakeni yh? loitommalle. H?nen sijaan siirtyi kirjavaa nurmea ja viherj?? orasta. Mets?ss? yhdistyi lehm?kelloin tiukuuta lintujen lauluihin, ja m?kiss? karttui vuosi vuodelta pieni? ihmisvesoja em?puiden ymp?rill?. Silloin olisit n?hnyt, ett? ahtaassakin majassa ilolla on sijaa!

Waan nyt ei en??n ollut niinkuin ennen. Toisna kes?n? oli kontio kaatanut kaksi talon lehm??, siit? ?iss??n kun kutsumatta kuleskelivat h?nen kankaitansa; suon myrkyllinen henki oli kopristanut miehen ja viikkokausia paraalla ty?ajalla pit?nyt tautivuotehella. Menn? vuonna oli halla viljan haaskannut ja viime talvi oli vaikea ollut. Yksi talon j?lelle j??neit? lehmi? vietiin jauhoista kaupunkiin; jauhoin jatkeheksi oli pet?ist? pantu eik? sittenk??n riitt?nyt aina. Min? kun nyt m?kin ikkunasta katsoin sis??n, n?in siin? kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat kaikki rauhallista unta, ja huolettomuutta, melkein ilollisuutta ilmottihe heid?n n??ss??n. Johan alkoi vilja kellert?? ja kohta p??stiin uutiseen, pait talonv?ke? n?in tuvassa kaksi vierasta lasta; he olivat orpolapsia. Is?n ja ?itin oli heilt? tauti t?n? kes?n? ry?st?nyt. Lapset olivat nyt mieron tiell?, mieron armoilla.

N?it? katsellessain alkoi n?k?ni himmet?. Mik? siihen oli syyn?? -- Suon myrkkyhenki ei t?n?k??n y?n hetken? saanut unta. H?n nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaan hiipien maita my?ten ja levitti koko seudulle valkean sumupeitteen. H?n sit? k??ri joka kukkaseen, joka t?hk??n, niin huolellisesti kuin hell? ?iti sairasta syd?nk?py?ns? peittelee. Waan t?m? peite ei l?mmitt?nyt, ei varjellut; se j??dytti, se kuoletti!

Aamulla varhain her?si m?kiss? mies. H?n meni ulos viljoansa ihaelemaan. -- Kalpeat kasvonsa vaalenivat viel?kin kalpeammaksi; p??ns? painui rinnalle; mieliliikutus n?kyi h?nt? tukahuttavan, mutta viimein syd?men syvimm?st? pohjasta p??si julma huuto. Mit? silm?ns? oli n?hnyt? -- Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon s?teiss? kimaltelivat t?hk?p??t niin iloisesti, kuin olisi niiss? paha henki itse ollut irvistelem?ss?.

Huuto oli vaimonki her?tt?nyt; h?n tuli ulos... kauvan aikaa ei kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleit? virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen n?k? kirkastui ja h?n pani k?tens? ristiin ja sanoi vakavalla ??nell?: "Herra on antanut, Herra on ottanut, ylistetty olkoon nimens? ijankaikisesti!" "Amen!" sanoi vaimo kyyneleens? pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielell? meniv?t takasin tupaan. Siin? olivat lapset jo hereill?. "Is?, meill? on n?lk??!" huusivat vanhemmille vastaan. Tuska v??nti hetkeksi is?n suuta; mutta h?n hillitsi itse??n. Wakaasti otti kaapista viimeisen leiv?n ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerj?l?iset seisoivat syrjemp?n?, vaan katselivat t?t? halullisilla silmill?. Mies hetken ep?eli, vaan sitten leikkasi leiv?st? viel? kaksi palasta ja antoi ne heille. Sen tehty? k??ntyi vaimoonsa ja virkkoi: "Huomenna t?ytyy meid?n l?hte? muualta ty?t? etsim??n; t?ss? ei en?? ole pysymist?mme!" -- Mit?s arvelet, mahtuuko mielijaloutta matalan katoksen alle?

Wiides ilta

Siit? jo on kauvan aikaa, jutteli kuu, mutta viel?ki hirvitt?? minua sit? muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nen vuoden siit? kun rakkauden oppi ihmisille ensikerran saarnattihin. M? katselin Wienanmeren rantoja, siell? miss? se on Kantalahden kaivanut syv?lle Suomen maan poveen. Rannalla n?kyi ja n?kyy nytkin kyl?, jolla on nimen? Kantalahti. -- Kes? oli kauneimmallaan; syd?ny?ll?kin paistoi ja l?mmitteli p?iv? -- pietarinjuhlaa oltiin viett?m?ss?. Tasaisella tanterella kyl?n edustalla olivat asukkaat kaikki ko'olla. Nuoret pitiv?t iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringiss?; pojat koettelivat voimiaan. Woi miekkoista sit? ken voittajaksi p??si! Hurraa huusivat h?nelle kumppalit ja neitosetkin kisaansa kesken heitt?en l?hettiv?t pulskalle pojalle suloisimpia silm?n luontiaan. Wanhat hongikon suojassa istuen katselivat t?t? menoa ja muistelivat muinaisia p?ivi?ns?, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja notkutella. -- Wihdoin uupuivat nuortenkin voimat ja l?hdettiin levolle.

Kun ei tanterella en?? n?kynyt ket??n, nousi hongan juuren alta mies, joka siin? oli piilossa ollut. H?n oli sotapuvussa ja aseissa. H?n naurahti julmasti itsekseen ja vihelti mets??n. Silloin n?ytti kuin olisi mets? el?v?ksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi miehi?, julmann?k?isi? kuni edellinenkin, miekka vy?ll?, keih?s k?dess?. Hiljaan hiipien l?heniv?t kyl??; kohta leimahti joka kulmassa huoneita ilmituleen ja hirve? sotakarjunta her?tti asukkaat. Palavista huoneista karkasi puolialastomia ihmisi? pelosta hurjana; vaan minne pakenivat: takana oli tuli, edess? vihollinen, joka ei s??st?nyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli kunne k?det v?syiv?t. Uusi aurinko ei viel? kerinnyt nousemaan kun somien asuntojen sijassa n?kyi vaan tuhkaa ja kytevi? kek?leit?, kek?leiden seassa k?rvennettyj?, raadeltuja ruumiita. Rantaa my?ten souteli venheit? t?ynn? verisi? sotilaita, t?ynn? itkevi? vankeja, t?ynn? ry?stetty? saalista. -- Ja kuka se vihollinen oli, joka niin armottomasti oli menetellyt? Kuule ja hirmu tulee j?ykistytt?m??n j?seni?si! -- M? kuulin voitto- ja riemuhuudot -- se oli Suomen kielt?; m? kuulin kuolevien viime huokauksen, m? kuulin vankien parkunaa -- se oli Suomea! Woi hirve?t? ja onnettomuutta! Weljet velji? raatelee! Eri usko ja eri valtaajat ovat heit? niin vierottaneet, etteiv?t tunne toisiansa. -- Kuinka taitaa ihminen erottaa, mit? Jumala on yhteen luonut!

Kuudes ilta.

M? ?sken kulin Wiipurin ylitse, sanoi kerran kuu ja silloin juohtui muistooni, mit? nyt Sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla, illalla my?h??n, mutta ilma oli viel? niin kes?inen ja l?mmin, ett? olis luullut etel?mp?n?, Saksassa olevansa.

Eik? ollut muutenkaan Wiipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut, pitk? silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Jokapaikassa vilskui tunkien ja r?histen ihmisjoukkoja. Weden pinta oli ihan peitetty laivoilla ja veneill?, joiden mastoissa liehui lukemattomia kirjavia lakuja; maalta ja merelt? kaikui riemuhuutoja, naurua ja iloista puhetta; maalla ja merell? kumpueli loppumaton viinan l?hde ja pamahutteli sampanja korkkiansa ilmahan.

Wiipuri sin? iltana ei ollut entisell??n; se oli juhla-puvussaan; se oli helppo n?hd?. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Wiipuriksi ensink??n, jos ei Torkelin torni olis seista t?rr?tt?nyt entisell? asemallaan. Waan sekin oli valaistuna, ikkunoista ja ampumareijist? liehuivat ja paistoivat kynttil?t niin kirkkahasti, ett? n?ytti kun olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. -- Semmoista ei ollut torni n?hnyt pitk??n aikaan. N?in oli muinoin ollut, koska Wiipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan n?kyi usein suuria ihmisjoukkoja ko'ossa sen ymp?rill?. Pieliselt? ja Saimaalta, Wuokselta ja Laatokalta riensi t?nne Karjalan uljaita uroita. Miekat v?lkkyi, keih??t haristi, rautapaidat kiilsi, ja p??llik?t kallehissa vaatteissa k?veliv?t joukosta joukkoon miehi? tappeluun kehottamassa.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet