Read Ebook: The Windy Hill by Meigs Cornelia

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 755 lines and 52882 words, and 16 pages

RUNOJA HERKULES UROOSTA

Runoillut

T. J. DAHLBERG, ylioppilas

Yliopiston Konsistoriumi palkitsi n?m? runot kilvoitelmakirjoituksena kehoitusrahalla.

Turussa, J. W. Lilljan kirjapainossa, 1862.

Imprimatur: C.R. Lindberg.

SIS?LLYS:

Alkulause. Herkule'n synty. Herkule'n kasvatos. Herkules teiden haarassa. Herkulen ensim?iset ty?verot. Herkules sotii v?kituriloita vastaan. Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen. Ensim?inen uro-ty?. Toinen uro-ty?. Kolmas uro-ty?. Nelj?s uro-ty?. Wiides uro-ty?. Kuudes uro-ty?. Seitsem?s uroty?. Kahdeksas uro-ty?. Yhdeks?s uro-ty?. Kymmenes uro-ty?. Eurystheyksen estelmys. Yhdestoista uro-ty?. Kahdestoista uro-ty?. Herkules ja Megara eroavat toisistansa. Herkules ja Eurytos. Herkules ja Admetos. Herkules surmaa vahingossa yst?v?ns? Iphito'n. Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa. Herkules uudellensa uro-t?ill?. Herkules ja Deianira. Herkules ja Nessus. Herkule'n viimeiset retket.

Alkulause

Suomen kielt? tutkiessani ja W?in?m?isen kummallisia retki? katsellessani Kalevalasta johtui kerran mieleeni muukalainenki uros Herkules. Min? ajattelin, ett? Suomen rahvaskin ehk? mielell?ns? katseleisi jotaki kertomusta t?st? mainiosta Kreikan uroosta, joka oli maailman voimallisin mies. H?nen syntymisens? tapahtui noin toista tuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymist?. Kansakunnat eliv?t viel? silloin pakanallisuuden pimeydess? ja palvelivat siis ep?jumalia, joilla kansan papit ja p??miehet sanoivat olevan jnmalallisia omaisuuksia, mutta kumminki silm?t, korvat ja kaikki muut j?senet, niinkuin ihmisill?ki sek? siihen viel? ihmisen luonnon heikkouksiakin. Kun papit ja muut p??miehet kuuluttivat kansalle esimerkiksi, ett? sill? ja sill? jumalalla tahi jumalattarella oli niin ja niin monta poikaa tahi tyt?rt?, ja siihen sitte osasivat jutella pitk?t junat kummallisia tarinoita n?ist? jumalista tahi jumalattarista; niin kansan t?ytyi uskoa kaikki todeksi, vaikka jutteliat olisivat kuinki mahdottomia tarinoineet; sill? mist?p?s se sivistym?t?in kansa paremman tiedon sai. T?ll? keinoin saattoivat n?m? jutteliat syytt?? omia heikkouksiansaki n?kym?tt?mien jumalien p??lle, jotka kumminki heid?n tarinoissansa usein olivat n?kyv?isi?kin. Jos joku mainiompi mies sattui l?ytym??n, kas siit? oli n?ill? juttelioilla kohta koko tarut. Ne eiv?t suinkaan j?tt?neet pois mit??n kummempaa tapausta sen el?m?st?, elleiv?t vaan liene kertoneet koumin koristusten kanssa. Kyll?h?n vanhat muistomerkit, sota-aseet ja sen semmoiset tosin n?ytt?v?tkin, ett? ennemm?iset ihmiset ovat olleet paljoa voimakkaampia, kuin nykyiset, ja tottahan siis vanhoissa tarinoissa sen aikuisten ihmisten ihmet?ist? lienee per??kin. Siihen aikaan tapeltiin sodissakin k?sik?hm?ss?, ilman ruutien avutta, jousilla, keih?ill?, viskimill? j.n.e. eik? niin kuin nykyj??n tykill?, kiv??rtill? j.n.e., sill? silloin ei viel? tietty mit??n koko ruutien jutusta.

Wanhojen tarinoiden mukaan oli Herkules kuulu ihmeellisen voimansa, kummallisen sukuper?syydens? ja sadunmoisien retkiens? tautta.

Koska Herkule'n somat retket siis johtuivat mieleeni Suomen kielt? tutkiessani, ja kun niist? tied?kseni ennest?ns? ei ole varsinaista tarinata Suomeksi; niin min? rupesin opetellessani niit? kirjoittelemaan. Mutta kun Herkule'n el?m?nkertomuksessa tavataan monta ylenluontoista seikkaa, niin min? katsoin soveliaammaksi kertoa niit? runoilemalla kuin suorasanaisesti kirjoittamalla. Lieneek? runoilemiseni onnistunut tahi ei, sit? en kykene sanomaan. Kun raudan sep?n oppipoika tekee ensim?isen kalun raudasta, niin sit? ei -- luullakseni -- kovin paljon toruta, josko kalu onki v?h?kelpoisempi kun mestarin omatekem?ns?; lieneek? runosep?n ensikertalaisella oppipojalla semmoista armoa vai ei?

Ohjeena t?h?n teokseeni on mulla ollut paraastansa. "Den klassiska forn?lderns Hjeltesagor af Gustaf Schwab", mutta sit? en ole kumminkaan jokapaikassa seurannut, sill? "Allm?n Mytholigi af C. Deleen" ja er?s "Konversationslexikon" ovat monessa kohti olleet johtonani.

Enin osa Suomen kansasta, ei varmaankaan tied? mit??n Kreikalaisten jumalais-sadustosta; senp? tautta seuraa t?ss? lyhyk?inen selittely sek? niist? jumalista ett? monjaista muistaki nimist?, joita n?iss? runoissa tavataan.

Selittel?.

Jupiteria palveltiin yleisemm?sti kun muita jumalia, ja h?nell?kin oli monta nimikko Orakelia, esim. Dodona, Ammon Libyassa, Trophono'n rotko j.n.e. H?nen sanottiin usein k?yv?n maallakin milloin miss?kin haamussa, esim. kuningas Amphitryon n?k?iss? Alkmenen luona y?jalassa.

Helsingiss? 26 p. Huhtikuuta 1861.

T. J. Dahlderg.

Esilause laululleni Ruvetessani runolle.

Laatisinpa laulujaki, Kynt?isinp? kyn?ll?ni, Kun ei kukana toruisi, Tuota kovin tuomitseisi. Tosin olen tottumatoin Lapsi laulun laatiaksi, Mutta tottahan ei toki Tunnotointa tuomittane. Kyll? kielt?ni kiverr?n, Sormiani suorittelen, Lausehia latomahan Runorullani riville, Waan en tuosta viel? tunne Enk? tied? eilt?k?sin, Kyvenneek? kyn?seni Pitemm?lt? piirt?m?h?n. Yht?hyvin yrittelen Laulua nyt laatimahan Uljahimmasta uroosta, Miehest? mit? paraasta, Tahi tarkemmin sanoen: Herkuleksen hilskehist?, Mennehist? melskehist?, Sotaretkist? somista. Wirteni on vierahasta, Ulkolaisesta uroosta, Eik? Suomen sankarista, Sotamiesten metelist?; Waan ei tuosta toki tulle Syyt? kovin synke?t?, Jahka saattaisin sanella Kaunihisti kaikuvasti. Jos ma Suomelle suloksi, Kansakunnalle koruksi, Saisin virren virumahan Sopivaisilla sanoilla, Siit? seuraisi minulle Itselleni suurin ilo, Ehk? muille muutamille Wiel? v?h? viihykki?.

T.J.D.

Herkule'n synty.

Kreikan maalla mainiolla, Walistuksen valkamilla Oli kuuluisa kuningas Amphitryo aikanansa, Jonka valta vaan ulottui Tiryns kanpungin tiloille, Mut h?n muutti viimeiselt? Theben kaupunkiin talonsa. Siis ei voima h?nt? voinut Eik? mahti ensink?n? Kohotella korkealle, Mainioksi maailmassa. Waan ken onni ohjelevi, Hyv? lykky lykkelevi, Siit? kuuluvat sanomat, Wiestit kauvas vier?ht?v?t. Ukko pilvien pit?j?, Itse Jupiter jumala, Astui alas taivahasta Maalle muuna matkamiesn?, Keksi kuninkaan kupeella K?velless?ns? kaduilla Kuninkaattaren komean Alkmenen on astumassa, Joll' oli huulet hunajasta, Kasvot ruusun kukkasista, Silm?t v?h?n sinert?v?t Suloisuudesta sulavat. Silloin ampui Amor nuolen, Kipin?n? kiid?tteli, Joka sattui jumalahan, Jupiterihin jumahti, Alkoi poltella povea, Sytyttip? syd?menki Rakkaudella r?yke?ll?, Suloisella suosiolla. Koska Amphitryo kohta Meni itse metelihin Teleboailaisten tautta Kosto sotahan kovahan; Tuli pilvien pit?j?, Rakastunut ukko raiska Kuninkahan kaltaisena Kuninkaattaren kotihin. Wirui sitte vieretysten Kanssa kaunihin kanansa Kolme y?t? kerrassansa Paitsi p?iv?n paistamatta. Mutta poies menness?ns? Antoi h?n Alkmenen tied?, Kenen kanssa t?m? oli Kolme y?t? kutkattanut Siit? Herkules sikisi, Syntyi suuri sankarimme, Uros uhkean tapainen, Miehist? mit? parahin. Kun h?n oli kulkemassa, P?iv?h?n jo p??sem?ss? Pime?st? piilolasta, Mustan-moisesta majasta, Niinp? Jupiter jyrisi, Urahteli ukkosena, Iski itse ilmitulta, Kalkutteli kauheasti Jotta vuoret vapisivat, Kummut kaikki kumisivat, Meret aavat meurusivat, Umpilammit lainehtivat. Sek? t?ll? t?rin?ll? Ett? muilla merkkil?ill? Ilmoitti is? Jupiter Pohlun poikansa tuloa. Alkmene nyt ajatteli, Mihin poikansa panisi, Jott'ei Juno jumalatar Wihojansa viskeleisi Puolisonsa pojan p??lle Tahi ?iti? toruisi Kamalasti kadehtien Kuolevaisen kunniata. Alkmenep? antoi vied? Poika paran parkuvaisen Tasaiselle tanterelle Kumppalitta kuolemahan. Siihen kurja oisi kuollut Kenenk?n? keksim?tt?, Ellei viej?ns? vet?nyt Junoa jumalatarta T?m?n lapsen tienoille, Potkivaisen pojan luokse, Kunne kaunis kumppalinsa Minervakin silloin meni. Kumpainenki katselevi Kaunokaisen kasvon p?it? Kuin ne kuuti kuulakalta Puolip?iv?n paistehessa. T?m? helle poltti heit?, Wari vaivaksi rupesi Sek? lasta lepytt?iss? Maahan istumaan manasi. Juno lasta liekutteli, Helmassansa heilutteli, Mutta nukkui nurmikolle Lapsen kanssa leikitellen. Silloin poika polvillansa, Nelj?n kontan kourillansa Riensi Junon rinnan luokse, Muka mesim?tt?hille, Koppoi tissin kourihinsa, N?nnin n?ppins? v?lihin, Siit? sunhunsa sujautti, Maistoi mammia v?h?isen. Koska n?lk? h?nt? n?ykki, Niin h?n n?ykki n?nnin p??t?, Waan jo viimein vihoissansa Puri kovin koskevasti. Siit? suuttui jumalatar, N?rk?styi unen n?ki?, Heitti siihen Herkuleksen, Poika rukan rutkahutti. Mutta Minervapa otti L?yt?lapsen laupiasti, Kantoi Theben kaupunkihin, Antoi Alkmenen k?sihin. T?m? tunsikin ilolla Hetimiten hertaisensa Sek? pani paikalla sen K?tkyehen kupsahutti. Herkules sai h?rp?tyksi Jumalallista jaloutta Imem?ll? itsellens? Juno jumalataresta. T?m? harmilla havaitsi, Kuka h?nt' oli kupannut Sek? katui katkerasti Sit? sitten itseksens?, Ettei tuolta turkaselta Niskoja jo nitist?nyt, Silloin kun se kumminki jo Raatoi h?nen rintojansa. Juno koitui kostajaksi, Wastaiseksi vastukseksi, K?vi kyll? kamalasti Herkuleksen hengen p??lle: Laittoi kaksi kauheata K??rmett? sen k?tkyelle, Mutta poikanen puristi Kumpaisenki kuoliaksi. Is?puolensa iloinen Amphitryo ajattel: "Tuosta pojasta tulevi Kuninkaita kuuluisampi"; Puhui poppaukollensa Tiresias tiet?j?lle: "Saatatko sin? sanoa, Mik? pojasta panekse?" Poppa-?ij? ??ntelikse, Ukko sokea saneli: "Tied?n toki tarkoillensa T?m?n seikan s?ntillens?." Silloin kaikki kuuntelivat, Hipohiiskumattomina, Tokko tuosta poikasesta Saataisiin sota-urosta. Tiresias virkkoi viimein, Lausui lapsen el?m?st?, Kertoi kaikki kannallensa, Joka seikan s?ntillens?; Kuinka monta kummitosta, Mets?n pahinta petoa Poika kerran kellist??pi Kurikallansa kumohon; Siihen viel? senki sodan, Senki melkoisen metelin, Jossa Herkuleksen jousi Sek? nuolensa nopeat Woitti v?kiturilahat, J?yr?p?iset j?ttil?iset, Kun ne ruojat ryyk?siv?t Olymposta ottamahan, Sek? viel? viimeiseksi, Ett? Hebe Herkulesta Outti Tuonelan tuvassa Tahi taivahan talossa.

Herkule'n kasvatos.

N?m? kummat kuultuansa Tiresias tiet?j?lt? Kutsui Amphitryo kohta Koko kansakunnastansa Uljahimmat urohista, Peluristakin paraimmat, Herkulesta hoitamahan Wiisahaksi veitikaksi. Linus neuvoi lukemahan Sek? viulun-soitantahan Joihin Herkules hyv?sti Oppi mielin opettaisin; Waan kun Linus liijemmasti Pieksi poikasta pahasti Ilman syytt? synke?tt?, Paitsi pahan tekem?tt?; Niin se nakkas' navakasti Soittimellansa somalla Harmaap?isen, halliparran, Kurittajan kuoliaksi. Waikka Herkules vapisi, Murhaty?st?ns? murehti, Sek? katui katkerasti Koko t?t? k?h?kk?t?; Niin ne k?skettiv?t kohta Poikaparan ker?j?h?n Tuomarin on tutkittaaksi, Rhadamantuksen manata. T?m? tuomaripa oli Luonnoltansa lauhallainen Sek? p??sti poika paran Wapahaksi valloillensa. Amphitryo ajatteli, Pelon potkassa polonen, Ett? t?m? poika-puoli, Weitikka kovin v?kev?, Tuota tehden turmeleisi Ehk? kerran koko kansan; Pani pojan paimeneksi Karjallensa kaitsiaksi. Jupiterin julma poika Oli kaunis katsannolta, Kuuttatoista korttelia Kantap??st? p??laelle. H?nen nuolensa nopeat, Keih??t, viskimet vire?t, Sattui aivan aina siihen, Kuhun nuita nuijahutti. Weitikkamme vellivati, Paimenpojan pahkakuppi, Oli v?h?n laajan lainen, Syv? purtilo sis?lt?; Siihen sopi suurin sonni, Kerrassansa keitettyn?, Maksoinensa, moukkuinensa, Leppinens?, lieminens?. Poika pisti partahansa, Lippoi liemen leukahansa T?htehi? tekem?tt?, Jahka n?lk? n?pisteli. Painoi pullokin v?h?isen, Pikarikin pikkuruisen, Koska tuossa tyhj?n?kin Oli kahden kanneksia, Poika pisti pullollisen Lieppihins? livauhtti, Jotta viina virtanansa Kerran kurkussa kurahti Eik? toki tarvinnunna Kahden k?den kannatella Pikaria pivossansa Kukkurana kuljettaissa.

Herkules teiden haarassa.

Herkule'n ensim?iset ty?verot.

Onni ohjeli urosta, Tempasi hyv?lle tielle, Jota l?hti juoksemahan Ihmisyydelle iloksi. Kotihin keritty?ns?, Tuttaviinsa tultuansa Kuuli Herkules sen kumman, Seikan semmoisen havaitsi, Ett? julma jalopeura Oli ottanut olonsa Kith?ronin kunnahalle, Korkealle kukkulalle, Jonka vuoren vierustalla Amphitryo antoi k?yd? Karjojansa kaitsemassa, Sonniansa sy?tt?m?ss?. Uros meni uhkaellen Killin kiljuvan kisahan, Woitti konnan voimallansa, Keih??ll?ns? kellahutti, Nylki nahan nuljahutti, K??ri taljan takiksensa, Kyh?ilip? kyp?ri?i Jalopeuran lekaluista. Tuolta tielt? tultuansa Sattui Herkules sotahan Minyel?isten miesten kanssa, Jotka vaativat veroa. Mutta Minervapa auttoi Thebel?isi? nyt toki, Antoi sota-asehensa Herkule'lle heilutella; Mutta muilta kumppalilta, Herkuleksen hankkimilta, Puuttui viel? sotapuku, Keih??t, kilvet ja kyp?rit. Mit?s huoli huima kansa Tuosta nuoriso nureksi, Jos se sotisopansaki Sai nyt sattumaisiansa. Pojat pistihet pajahan, Theben temppelin sis?h?n, Saivat sielt? sapelia, Keih?it? ja kyp?ri?, Joita ennen esi-is?t Ripustivat riippumahan Tultuansa tappelusta, Wihollisten voittelosta. Semmoisilla sotimilla, Wanhoilla varustimilla, Meniv?t ne metelihin, K?veliv?t k?h?kk?h?n. Kohta kaatui kuningaski Wihollisten v?est?lt?, Joka joutui turmiolle T?m?n p?iv?sen per?st?. Mutta voitto maksoi markan Woittavienki v?elle, Sill? Amphitryo sortui Tappelussa tanterelle. T?m?n tappelun per?st? Riensi uros rinnustellen Ottamaan Orkomenosta Sek? sit? polttamahan. Ihmiskunta ihmetteli Tuommoisia ty?veroja Sek? piti sankaria Korkeassa kunniassa. Theben kaupungin kuningas, Koko Kreikan kukka Kreon, Salli siev?n tytt?rens? Megaran nyt menn? h?lle. T?m? pulska puolisopa Synnyttiki sankarille Herttaisia hedelmi?, Kolme poikaista koreeta. Koko kansakunta kantoi Wiel? voitonruhtinalle Kupilliset kultiansa, Wadilliset vaskiansa. Jupiterin poika p??si Kohta siihen kunniahan, Jotta jumalatkin h?lle L?hettiv?t lahjojansa. Merkurius laittoi miekan, Antoi nuolia Apollo, Vulkanus toi nuoliviinen, Sotisopansa Minerva.

Herkules sotii v?kituriloita vastaan.

Siin? suuressa sodassa, Kapinassa kamalassa, Jossa j?tit j?yr?p?iset, W?kiturilaat v?kev?t, Ryyk?siv?t ry?st?m?h?n Olymposta omaksensa, Osotti h?n oivalailla, N?ytti silmin n?ht?v?sti, Jotta h?nki jumaloille Kantoi kerran kiitoksensa Lahjain l?hett?misest?, Antimien annannasta. Woipa kuitenki kuroinen, N?l?n kaima kaiveroinen, Mik? tuprakka nyt tuli J?ttil?isten joukon kanssa. N?m? viisikymmenp?iset, Satak?tiset soturit, N?yttiv?tkin n??ksilt?, Korpikuusen kaltaisilta: Naamoiltansa naavaisilta, Tukiltansa turrukoilta, Hartioilla heiluvilta Hapsiltansa harrukoilta. Heill? oli hivuksina Sek? partoina pahoilla his head without speaking.

"My grandmother says 'Nothing,'" pursued Nashola, "but I know that cannot be. Is it one of the things that I must not ask and that you may not tell me because you are a sorcerer and I am only a boy?"

Secotan was silent so long that Nashola thought he did not mean to reply at all. Even when he spoke it did not seem to be an answer.

"Do you see those seven stars?" he said, "that are rising from the sea and that march so close together that you keep thinking they are going to melt into one?"

"Yes," answered the boy. "I often lie before our lodge door and watch them go up the sky. There are bigger stars all about them, but somehow I love those the best, they are so small and bright and seem to look down on us with such friendly eyes."

"It is told among the medicine men," Secotan went on slowly, "that many, many moons ago, long before this oak tree grew upon this hill, before its father's father had yet been planted as an acorn, our people came hither across just such a sea as that. Far to the westward it lay, and they came, a mere handful of bold spirits in their canoes, across a wide water from some land that we have utterly forgotten. Some settled down at once upon the shores of the waters they had crossed, but some pressed eastward, little by little, as the generations passed. They filled the land with their children and in the end they came to another sea and went no farther. But the men who had led them were of a different heart than ours; there were always some who were not content to hunt and fish and move only as the deer move or as the seasons change. They wished to press on, ever on, to let nothing stop the progress of their march. It is said that when they came to this sea there were seven brothers who, when their people would no longer follow, launched their canoes and set off once more to the eastward, and never came back.

"They dwell there in the sky, we think, and they shine through those months of autumn that are dearest of all the year to our people, when the days are warm and golden before the winter, when the woods are bare and hunting is easy, when the game is fat from the summer grazing and our yellow corn is ripe. They come back to us in the Hunter's Moon and they watch over us all through the cold winter. We call them the Seven Brothers of the Sun."

Nashola was silent, waiting, for he knew from his friend's voice that there was more that he wished to say.

"Your mother, who is dead, was not of our blood, they tell me. Your father took her from another tribe and they had brought her captive, from the north of us, so that she is no kin of ours. Sometimes I think that there must have run in her veins the blood of those seven brothers and that, in you, their bold spirit lives again. There is no one of your kind who loves the sea as you do, who has no shadow of a fear of it. And you are first, in all my life, who has asked me what lay beyond."

"I should like," said Nashola steadily, still watching the gray water and the gleam of stars above it, "I should like to go and see."

"Often I have wondered," the man went on, his voice growing very earnest, "whether you would not like to come to dwell with me, to learn the lore that makes me a medicine man and to take my place when I must go. I, who was taught by the wisest of us all, have waited long to find some one worthy of that teaching, and able to hold the power that I have. You can be a greater man than I, Nashola; not only your whole tribe will do your bidding and hang upon your words, but the men of our race all up and down the coast will revere you and talk of you as the greatest sorcerer ever known. Will you come to my lodge, will you learn from me, will you follow in my way?"

Nashola tried to speak, choked and tried again.

"I cannot do it," he said huskily.

"Why?"

There was a sharp note of wonder, hurt friendship, even of terror, in the man's voice.

"The people of our village say you are not like other men," said the boy. "They say you can call the friendly spirits of the forest and the hostile gods of the sea, and that you have wisdom learned in another world. But I, who am your friend, think it is not so. I love you dearly, but I know you are a man as I am. I know the sea is only water and that the forest is only trees. I--I do not believe."

He got to his feet, blind with misery, and went stumbling down the hill. The warm September darkness was thick about him, but up on the hill the starlight showed plainly the motionless figure sitting beneath the oak tree, never turning to look after him, uttering no sound of protest or reproach.

As September days passed into October, as the Seven Brothers rode higher in the sky, strange tales, once again, began to come from the south. More white men had been seen in their ships, sailing up and down the coast, trading with the Indians, buying the fish that they had caught and trying to talk to them in an unknown tongue.

"We have heard stories before and will hear them again," said the older warriors incredulously. "Such tales are of the sort that old women tell about the fires on winter nights."

"What does your friend the medicine man say of these rumors, Nashola?" asked one of the boys of his own age, but Nashola did not answer. He went no more up the hill to the big oak tree; he had held no speech for weeks with Secotan. Yet he would suffer no one to ask him why.

A day came when the news could no longer be disbelieved. A boy of the tribe, who had been digging for clams on the beach, came running home with startling tidings.

Old men and young, squaws and papooses, every one deserted the little settlement by the river and went in wild haste up the eastward hills to look upon this strange wonder. It was a lowering day with overcast skies and water of a sullen gray and with ominously little wind. In speechless wonder the Indians stood gazing, for there indeed were three white-sailed ships, moving slowly before the lazy breeze, stanch little fishing vessels of English build, come to see whether this unexplored stretch of coast would yield them any cargo. As they watched, the largest one got up more sail, veered away upon a new tack, and was followed by the others.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet