Read Ebook: The Works of Robert Louis Stevenson - Swanston Edition Vol. 10 by Stevenson Robert Louis Lang Andrew Other

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1754 lines and 102342 words, and 36 pages

OLAVI MAUNUNPOIKA PARIISISSA

ja Suomalaisten opink?ynti ulkomailla keski-aialla.

Kuvaillut

YRJ? KOSKINEN

Ote Mehil?isest? 1862, lis?tty Todistus-kappaleilla.

Helsingiss?, Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa, 1862.

Imprimatur: L. Heimb?rger.

SIS?LLYS:

Todistus-kappaieita.

Olavi Maumnpoika Pariisissa.

Bakkalario-v?it?kset Pariisissa v. 1427.

Paaston aikana v. 1427 kaikuivat Pariisin Yliopiston koulut tavallisista Bakkalario- eli Determinanti-v?it?ksist?ns?. Taidetten tiede-kunta eli oikeammin sanoen sen nelj? kansa-kuntaa kokoonnuttivat t?h?n vuoden aikaan maisterinsa sek? kunkin maisterin valmistuneet opetus-lapset julkisiin v?it?s-harjoituksiin Pahnojen kyl?ss? , nyk. Rue du Fouarre, joka Seine-virran etel?-rannasta ja Notre-Dame-kirkon l?hisyydelt? ulottuu lounaan p?in. Saapuvilla oli kaikki mit? oppinutta ja arvosaa l?ytyi t?ss? mainiossa tiedetten pes?paikassa. Nuoret v?itt?j?t, joiden nyt piti opettajansa johdon alla astuman ensi kerta julkiselle opin-n?yttel?lle, olivat jo ennen kulkeneet kansakuntansa Pedellin seurassa ymp?ri kaupunkia, kutsumassa oppi-istuimen ja kirkon mahtavia miehi? t?h?n juhlallisuuteen. Sill? nytp? heid?n oli osoittaminen, oliko kyll?ksi rohkeutta puhumaan ja v?ittelem??n muidenkin edess? kuin maisteriens? ja koulu-toveriensa. Ja nytp? heid?n my?skin piti osoittaman taitoansa semmoisille miehille, joiden suosiosta vasta k?visi toivoa kirkollisia virkoja ja muita etuja. Tulipa siis saapuville ei ainoastaan maistereita Yliopiston muista tiedekunnista, jotka Taidetten tiedekunnan suhteen kutsuttiin "ylh?isemmiksi", koska niiden j?senet tavallisesti olivat ensin k?yneet t?t? muka alhaisempaa tiedekuntaa, -- vaan kokoontuipa sinne my?skin kirkon ylimyksi?, Arkiteineja, Messupappeja ja tuomiokirkkojen Dekaaneja. V?it?kset alkoivat viimeist??n tiistaina tai keskiviikkona j?lkeen ensim?isen Paasto-sunnuntain, ja nuorukaisen, joka t?ss? tilassa kutsuttiin Determinantiksi, koska h?n nyt ensikerran julkisesti esitti v?it?s-pyk?leit? , piti joka p?iv?, niin kauan kuin Paasto kesti, v?ittelem?n kansakuntansa kouluissa sen maisterin johdon alla, joka t?h?n asti oli valvonut h?nen opetustaan. Kuitenkin jo t?h?n aikaan n?m? ikivanhat Paasto-v?it?kset olivat alkaneet kadottaa suurta arvoansa; sill? tavaksi oli tullut antaa Determinantein jo Joulun edell? pit?? ik??nkuin koetusta varten yksin?isempi? v?it?ksi?, ainoastaan muiden koululaisten l?sn?-ollessa, ja t?m? valmistavainen temppu ruvettiin jo v?hitellen pit?m??n p??-asiana, jotta Paasto-v?it?kset muuttuivat ainoastaan muodoksi entisens? suhteen. Mutta nytkin ne olivat kuitenkin nuorukaisten ensim?inen julkinen taistelu korkean opin aseilla, eli niin sanoaksemme heid?n ensim?iset ritari-paininsa tieteiden kent?ll?, ja Pahnakatu kajahti ylt?-ymp?ri taistelijain kiivaista sana-sodista.

Mik? kummallinen opin-into oli n?m? nuoret miehet t?nne asti saattanut tuosta kylmien ja kontioiden maasta, joka n?ytti olevan kaukaista Thuleakin kaukaisempi? Vastaus on selv?: T?m? maa ja sen kansa pyrki par aikaa kaikin voiminsa sivistyneen maailman yhteyteen, ja sen nuorukaiset olivat jo useita kertoja osoittaueet kykyns? omistamaan sen aian korkeinta sivistyst?.

Suomalaiset oppineet ulkomailla Ja Opilliset seikat Suomessa.

N?m? Suomen miehet siis olivat erityiseen arvoon enn?tt?neet opillisissa pyrkimisiss??n. Mutta muita oli monta, jotka palasivat kotimaahan Maisteri-nimell?, joka ei ollut saatavana kuin kaukaisissa ulkomaan oppipaikoissa ja antoikin tiedetten alueella saman arvon ja kunnian kuin Ritari-nimi maallisissa tiloissa. Pispa Beroni Balkki oli my?skin t?m?n arvon itsellens? ansainnut, ei tietoa miss? opistossa. H?nen seuraajansa Maunu Tavast, joka t?t? nyky? levitti Turun hiipalle loistetta, oli Pragissa tullut Maisteriksi. T?st? aiasta l?htien se arvattavasti olisi pidetty kovin sopimattomana melkeinp? h?pe?n? koko maallemme, jos Turun pispan-istuimelle olisi tullut miest?, jolla ei t?t? opillista arvonime? ollut. Useat Turun kaniikit ja moni kirkkoherra maaseuduillakin, -- nimit?n Suomalaisen nimens? t?hden Nikolao Karhun Myn?m?ell? --, kantoivat t?m?n ulkomailla ansaitun kunnia-nimen, ja Suomen oppilaiset eiv?t suinkaan olleet harvinaisia ulkomaan Yliopistoissa, varsinkin Leipzigiss? ja Pariisissa.

Niinkuin tied?mme, kaikki oppi t?h?n aikaan, jos kohta maallinenkin aineeltansa, kuitenkin viimeist? lukua tarkoitti kirkollista vaikutus-alaa, ja kirkon is?nn?t Suomessakin eiv?t voineet olla huolettomia niiden kasvatuksesta, joiden piti t?ytt?m?n papilliset virat sek? ylh?iset ett? alhaiset heid?n hiippakunnassansa. Turun pispat, joiden hengellisen hallituksen alle koko Suomi kuului, olivat siis jo aikasin asettaneet omaan l?hisyyteens? kouluja, joissa tarpeellinen pappisopetus annettiin. Varmaan tied?mme, ett? t?h?n aikaan Suomessa l?ytyi v?hint?in kolme koulua, joista Turun kathedrali-koulu ep?ilem?tt? oli vanhin ja t?rkein, mutta my?skin Wiipurin koulu ja Dominikaanein luostari-koulu Turussa tarjosivat ajan-mukaista opetusta. J?lkim?isest? eritt?in tied?mme, ett? siin? l?ytyi v. 1418 my?skin yksi Lector Sententiarum, s.t.s. Viisaus-tieteen opettaja. Kathedrali-koulussa oli Koulu-mestari luultavasti ainoana opettajana, ja alisissa luokissa saivat edistyneemm?t oppilaiset opettaa. Oppilaiset kutsuttiin silloin ja viel? monta aikaa j?lkeenkin p?in Teineiksi , mutta latinan kielell? aina Scholares, ja olivat enimm?lt? osalta talonpoikaista s??ty?, koska papisto oli naimasta kielletty ja ?p?r?-lapsia ei p??stetty kirkollisiin virkoihin. N?m? k?yh?t Teinit saivat loma-aikoina kulkea m??r?tyill? pit?jill? kokoilemassa elatus-varoja; sill? kerj??minen ei pidetty h?pe?n?, kun se muka Jumalan kunniata tarkoitti. Oli my?skin luonnollista, ett? rahvaan piti n?it? nuoria opin-vesoja auttaman, koska nyt talonpoikaisen s??dyn omatkin lapset p??siv?t t?ll? tiell? kirkon arvollisiin virkoihin; ja sopihan kansan sen lis?ksi iloita siit?kin, ett? muka Katolisen uskon lahja oli sille suotu, kuten sen-aikuisessa virress? laulettiin:

Ergo, plebs Finnonica, gaude de hoc dono, quod fact' es Catholica!

se on:

Siis nyt kiit? onnen lait Suomen rahvas aina, Kun Katolis-uskon sait.

Varsin todenn?k?ist? on, ett? Suomen kouluissa juuri se m??r? opetusta annettiin, mik? oli oppilaiselle tarpeellinen p??st?kseen Taidetten tiedekuntaan ulkomaan Yliopistoissa. T?mm?inen opetus jakaantui kolmeen luokkaan: 1:ksi, Sis?luku ja Kirjoitus, jonka ohessa teroitettiin alkupuolta Donaton Latinaista kielioppia , sovitettuna Katonin Distikhoihin. 2:ksi. Laveampaa kielioppia, nimitt?in Latinan kielen s??nn?tt?myydet, sek? Lauseoppi ja Runomus-oppi , johon tarpeesen ainakin Ranskan maalla k?ytettiin er?st? Alexander de Villa-Dei'n tekem?? oppikirjaa, ja harjoitukseksi Latinaisia runoniekkoja sek? muinoisia ett? uudempia. Lis?ksi harjoitettiin sen aian Rhetorikaa, s.t.s. opetettiin ne lause-tavat, joita piti k?ytt?m?n kirjoittaessa jollekulle suurelle herralle, tai pispalle, tai kapitulolle, j.n.e. Ep?ill? kentiesi t?ytyy, opetettiinko Suomessa my?skin Luvunlaskentoa, joka kutsuttiin nimell? Algorismus ja muutoin tavallisesti kuului t?h?n luokkaan. 3:ksi, Vihdoin tuli Logikan eli Ajatusopin alkeet kirjasta Summulae, joka oli lyhennetty Pietari Espanjalaisen Organon nimisest? teoksesta. Ett? Laulu-opetusta sen ohessa annettiin, on luonnollista, koska t?m? taito oli niin tarpeellinen sik?l?isess? jumalanpalveluksessa. Kaikki oppikirjat t?ytyi koululaisen itse kopioita ja sitten lukea ulkoa. Kaikki opetus k?vi latinaksi, my?s sis?-luvussakin ja kirjoittamisessa, sill? ?idinkielet pidettiin joka paikassa halpa-arvoisina. Oppilaisen oli velvollisuus aina ja joka paikassa k?ytt?? tuota tieteen ja opin ainokaista kielt?, eik? p??ssyt suinkaan rankaisematta, jos h?n t?st? poikkesi omaan muka raakalais-puheesensa . Vitsa muutoinkin pidettiin kaikkien tarpeellisimpana opetus-aseena, jolla my?skin nuorille papeille teroitettiin terveellinen n?yryys ja siivo. Asia ei pidetty min??n h?pe?n?; se oli sen aian k?sityksen mukaan ei ainoastaan rangaistusta vaan my?s syntisen lihan kuolettamista, ja iloisesti lauloivat teinit:

Felix ludus, in quo nudus Scholaris verberibus non succumbit, nec decumbit Magistri livoribus.

Ergo gaude, plaude, laude! j.n.e.;

eli niinkuin Hemminki Maskulainen somasti suomentaa:

Opin sauna Autuas aina, Koska vitsoill' vihdoillaan, j n.e.

Mill? i?ll? t?m? alkeis-opetus tavallisesti oli suoritettu, ei k?y tarkkaan m??r?t?. Pariisin alkeiskouluissa eli Pedagogioissa, joissa arvattavasti t?ytyi olla vire?mp?? oppi-liikett?, oli koulunk?ynti usein 12:n tai 13:n i?ll? p??tetty; mutta ep?ill? t?ytyy, ett? Suomessa niin aikasin valmistuttiin, saati ett? niin nuoria koululaisia olisi ulkomaille l?hetetty lukujansa jatkamaan. Saammehan siis ep?ilem?tt? lis?t? joitakuita vuosia niiden i?lle, jotka t??lt? Suomesta l?htiv?t Pariisiin. Arvattavasti oleskelivat Pariisissa ainoastaan 2 vuotta ennen Bakkalario-tutkintoansa, ja koska aina jo seuraavana vuonna tulivat Licentiateiksi ja siihen tarvittiin 21 vuoden ik?, niin eiv?t lie 18 vuotta nuorempana t?nne tulleet. Mutta sittenkin olivat n?ht?v?sti kovin nuoria ja kokemattomia tullaksensa tuohon suureen kanpunkiin, joka jo silloinkin oli turmeluksen markkina-paikkoja. Luonnollista ja tarpeellista siis oli, ett? he ensi-alussa tulivat jonkun erityisen hoidon alle, ja yleinen tapa olikin, ett? niin? kahtena vuotena, joiden kuluessa valmistuivat Bakkalario-tutkintoonsa, joku Maisteri valvoi sek? heid?n opetustaan ett? muuta el?m?t??n. Usein t?m? holhous kesti siihen asti kun olivat Licentiati-tutkintonsa tehneet. Paitsi sit? olivat useat maat ja paikkakunnat perustaneet Pariisissa Kollegioita, joissa joku m??r? opistolaisia sai vapaan elannon ja asunnon tarkkojen s??nt?jen alla. Ruotsin valtakuntaa varten, johon Suomikin kuului, oli aikanaan ollut kolme semmoisia Kollegiota, nimitt?in: Ruotsin eli Upsalan Kollegio, Link?pingin ja Skaran, mutta kaksi olivat varmaankin jo rappiolle tulleet, eik? tietoa, oliko kolmaskaan en?? voimissa. Ainakin mainitaan v. 1392, ett? ne kaikki samoin kuin Tanskankin kollegio seisoivat tyhjin?. Englantilais-kansakunta sitten tavallisesti j?tti niiden huoneet hyyrylle taikka antoi ne asuttaviksi Tanskan ja Ruotsin sek? arvattavasti Suomenkin opistollisille. Mahdollista siis on, ett? meik?l?iset viel? silloinkin asuivat yhdess? kohden. Link?pingin Kollegion asema oli "ad cornum Cervi" eli rue Saint-Hilaire, -- siis Genoveva-vuoren pohjois-rinteell?, l?hell? nykyist? College-de-France'a. Muut seisoivat samoilla l?hist?ill?; sill? yleens?h?n koko t?m? Genoveva-luostarin ja Pikkusillan v?li oli t?ynn?ns? Yliopiston kouluja ja kollegioita.

Olavi Maununpoian ja h?nen toveriensa ensim?iset oppivuodet Pariisissa.

Kun nuorukaiset olivat Pariisiin tulleet, olivat jo edell?ns? tavanneet muita maanmiehi?, sek? niit?, jotka viel? seisoivat oppilaisten luokassa, ett? semmoisiakin jotka opettajina saattoivat johdattaa heid?n ensim?isi? askeleitaan. Er?s Konrad Henrikinpoika Turun hiippakunnasta p??si Licentiati-arvoon ja Maisteriksi samana vuonna kuin Olavi Maununpoika Determinantiksi tuli. Mutta muitakin Suomalaisia l?ytyi par'aikaa, jotka olivat Yliopiston etevimpi? miehi?. Juuri t?t? nyky? yksi Suomalainen, nimelt? Jaakko Pietarinpoika Roodh, loisti erinomaisella opilla Taidetten tiedekunnassa. Oliko h?n sama mies kuin se Pietari Roodh, jonka jo 1416 n?'imme Yliopiston Rehtorina, en ota p??tt??kseni, vaikka kyll? todenn?k?ist? on; mutta v. 1427, Lokak. 10 p., h?n mainitaan aloittaneen t?htitieteellisen luennon Campano Novalralaisen teoksesta: "Theoria Planetarum". Luento tapahtui Karmeli-veljesten kouluissa, nyk. Palace Maubert, puolip?iv?n aikaan, ja koska aine oli erinomainen ja arvollinen, niin Tiedekunta h?nelle osoitti suosionsa, lukemalla h?nt? Johtajamaisterien joukkoon, vaikka h?nen luentonsa ei ollut varsinaisia eli Tiedekunnan tavalliseen m??r??n kuuluvia. Samana vuonna t?m? Turkulainen Maisteri Jaakko Pietarinpoika, nimelt? "de Rode" oli ollut Englantilais-kansakunnan rahavartiana, mutta semmoinen virka kesti ainoastaan vuoden, ja Syyskuussa jo oli valittu h?nen siaansa Maisteri Bernhardus Emedalainen, jonka johdon alla meid?n nuoret maamiehemme edellisen? Paaston aikana olivat v?itelleet. Kun nyt samat Suomalaiset seuraavana vuonna tulivat Licentiateiksi, niin t?m? heid?n oppi-kokeensa ei en?? tapahtunut Bernardon, vaan juuri Suomalaisen Maisterin Jaakko Pietarinpoian alla.

Sopii melkein ajatella, ett? alustakin asti t?m? Jaakko Pietarinpoika oli ollut se, jonka johdon alla Olavi Maununpoika toverineen olivat oppia viljelleet Pariisissa, eik? ole aivan vaikea arvata syy, mink? t?hden Bakkalario-kokeissa toinen muukalainen Maisteri hetkeksi astui heid?n varsinaisen Maisterinsa siaan. Kuten n?'imme, sattui Jaakko Pietarinpoika silloin olemaan kansakunnan rahavartiana, ja t?m?n viran kanssa seurasi Englantilaisessa kansakunnassa oikeus ja velvollisuus olla kahden muun Maisterin kanssa tutkijana Bakkalario-tutkinnossa, joka tapahtui Joulun-edellisten v?it?sten ja Paastov?it?sten v?lill? lopulla Tammikuuta. Mutta oli s??tty, ett? tutkijoilla ei saanut olla omia opetuslapsia tulkittavien joukossa. T?t? s??nt?? oli kuitenkin mainitulla tavalla helppo kiert?? ja lienee kyll? monesti kierrettykin.

Emme t?ss? voi j?tt?? kysym?tt?, mit? nuorelta opistolaiselta vaadittiin h?nen Bakkalario-tutkintoonsa. T?h?n l?yd?mme jonkinmoisen vastauksen Determinanti-valassa, joka sis?lti, ett? valan-tekij? oli v?hint?in 14 t?ytt?nyt, ett? h?n kaksi vuotta oli kuullut ajatus-opillisia luentoja joko Pariisissa tai jossakussa muussa Yliopistossa, jolla v?hint?in oli kuusi provessoria eli Johtajamaisteria , ja ett? h?n lis?ksi oli seurannut useita luentoja m??r?tyist? teoksista Porphyriolta, Priskianolta ja Aristoteleelta, sek? Boetiolta ja Donatolta, viel?p? kaksi vuotta kuunnellut Maisterien v?it?ksi? ja itse sill'aikaa v?itellyt kouluissa. Kuitenkin kansakunta saattoi vapauttaa n?ist? ehdoista; sill? Bakkalario-tutkinto ei seisonut Tiedekunnan p??t?ksen alla, vaan oli jokaisen kansakunnan yksityinen asia. Kun Joulun-edelliset v?it?kset olivat tehdyt, tapahtui tutkinto Rahavartian sek? vanhimman Johtaja-maisterin ja vanhimman muun Maisterin edess?, joiden piti asettaman kysymyksi? Kieliopissa, Pietari Espanjalaisen "Parva-logicalia'ssa", sek? Porphyrion Introductionissa ja Aristoteleen Elenkhoissa. Tutkinnon j?lkeen kansakunnan Prokuratori kokosi tutkijain antamat ??net ja kirjoitti l?pi-k?yneiden nimet luetteloon, jonka alle tutkijat kirjoittivat nimens? ja Prokuratori pani sinettins?. T?m?n luettelon luki kansakunnan Pedelli julkisesti, ja Bakkalariot tekiv?t tavallisen valansa Prokuratorin edess?. Sitten tulivat Paasto-v?it?kset, joista jo alussa olen puhunut.

Toista laatua oli Licentiati-tutkinto; sill? t?m? seisoi koko Tiedekunnan alla ja tutkijoita valittiin kaikista nelj?st? kansakunnasta. Licentiati vannoi valalla, ett? h?n oli v?hint?in 21 v. t?ytt?nyt ja naimaton, ett? h?n oli Determinantiksi eli Bakkalarioksi tullut Pariisissa tai jossakussa muussa Yliopistossa, jolla v?hint?in oli 12 provessoria, ett? h?n kahdesti oli Pahnojen kyl?ss? v?itellyt useita Maisteria vastaan, ja ett? h?n v?hint?in kolmatta vuotta oli oppia k?ynyt Pariisissa Taidetten tiedekunnassa. Vala sen ohessa sis?lti, mit? luentoja h?n oli sill'aikaa seurannut, nimitt?in muutamista Porphyrion ja Boetion kirjoista sek? Nikomakhon siveys-opista, viel?p? Luonnon-opista ja Sielu-opista, ja sata lukua M??r?ystieteest? ja T?htitieteest?. Lis?ksi h?nen piti par aikaa kuunteleman Metaphysikaa. Tutkinto tapahtui joko "alhaalla" , s.t.s. Notre-Dame-kirkon Kanslerin edess? Seine-saaressa, taikka "ylh??ll?" , Genovevan Kanslerin edess? Genoveva-vuorella. Molemmilla oli sama Paavin antama valta suomaan Licentiati-arvoa, s.t.s. oikeutta opettamaan Pariisissa ja joka paikassa . Mutta j?lkim?inen oli enemmin sidottu Tiedekunnan mielivaltaan, ja h?nen tutkintonsa oli se oikea Tiedekunnan tutkinto. Tosin Notre-Dame'nkin Kansleri otti avuksensa yhden tutkijan kustakin kansakunnasta, mutta vaali oli h?nen omassa vallassaan ja tutkijat pysyivat siin? virassa niin kauan kuin kuuluivat Taidetten tiedekuntaan taikka kunnes itse pyysiv?t eronsa. Sit? vastoin Genovevan Kansleri oli itse valalla sidottu Tiedekuntaan ja j?tti aina oman tutkintonsa j?lkeen asian viel? vahvistettavaksi kansakuntien valitsemille tutkijoille.

Koko t?m? tutkinto "ylh??ll?" tapahtui seuraavaan tapaan. Kansleri, joka oli Genovevan-luostarin kaniikia ja itsekin Maisteri, valitsi pysyv?iseksi tutkijaksi yhden Maisterin kustakin kansakunnasta ja esitti h?nen tiedekunnalle, jonka edess? t?m? valittu teki valan oikein t?ytt?? velvollisuuksiaan. N?iden tutkijain tutkinto alkoi Kynttil?np?iv?n huomenisna ja ne Bakkalariot, jotka onnellisesti olivat k?yneet t?m?n ensim?isen koettelemuksen l?pi, jaettiin uutta tutkintoa varten luokka-kuntiin, 10 kussakin luokassa, niin ett? yksi luokka-kunta oli tutkittava kunakin kuukautena. Kuukauden luokka viel? jaettiin kahteen osaan, joista kumpikin sis?lti 3 Ranskalaista, 2 Pikardialaista ja 1 Englantilaisen. Jos jollakulla kansakunnalla ei ollut kyll?ksi Bakkalarioita t?ytt?m??n m??r?tyit? sioja, niin sovitettiin siaan muista kansakunnista otetuita, jotka sitten olivat olevinaan Ranskalaisia, Normandialaisia, Pikardialaisia tai Englantilaisia . Jokainen luokkakuva ja luokan-osa astui vuorostansa Tiedekunnan eteen ja vannoi valan ei antaa mit??n lahjaa Kanslerille eik? tutkijoille; sill? asianomaisten rehellisyyteen ei ollut juuri luottamista. Sitten jokainen kansakunta valitsi tutkijan, ja n?m? nelj? tekiv?t suljettujen ovien takana tutkintonsa, jonka j?lkeen Kansleri kuukauden lopulla antoi Licentiati-arvon sek? Apostolisen siunauksen niille Bakkalarioille, jotka olivat l?pitse p??sseet.

P??sty?ns? Maisteriksi moni saattoi palata kotimaallensa, miss? kirkon viroissa koettivat saada takasin suuria oppi-kustannnksiaan. Toiset taas j?iv?t viel? Pariisiin. Taidetten tiedekuntaan, jonka oikeita j?seni? nyt olivat. Heid?n vaikutus-alansa oli t?ss? kahtalainen; mik? alkoi nyt itse pit?? luentoja kansakuntansa kouluissa, pyyt?en kansakunnaltansa siihen lupaa ja saaden Johtaja-maisterillisen eli, kuten sit? kutsuttiin, Regenti-arvon; mik? taas alkoi seurata muiden tiedekuntien luentoja, tullaksensa kerran esm. Jumaluus-opin Maisteriksi eli Tohtoriksi. Useimmiten tehtiin kumpaakin kerrallaan, ja Maisterit, jotka aamulla p?iv?n noustessa olivat opettanoet Pahnojen kyl?ss?, riensiv?t tavallisesti kohta sen j?lkeen Luostarien oppisaleihin tai isompiin kollegioihin, kuuntelemaan Sententiariojen Jumaluusopillisia luentoja. Mutta vaikka n?in olivat oppimisia Jumaluus-opin tiedekunnassa, kuuluivat kuitenkin Taidetten tiedekuntaan ja sen kansakuntiin; sill? kunkin Tiedekunnan j?senin? olivat ainoastaan saman Tiedekunnan Maisterit, mutta ei oppilaiset. N?it? omituisia seikkoja t?ytyy meid?n v?h?ist? tarkemmin katsella. Tahdon seuraavassa luvussa puhua pari sanaa Pariisin Yliopiston synnyst? sek? omituisista tavoista ja oloista Olavi Maununpoian aikoihin.

Pariisin Yliopiston synty, sen laitokset, s??nn?t ja tavat.

But it was beyond human nature to endure this longer, and John interrupted almost with a scream. "O, wheest!" he cried, "that's not all, that's not the worst of it--it's nothing! How could I tell you were proud of me? O! I wish, I wish that I had known; but you always said I was such a disgrace! And the dreadful thing is this: we were all taken up last night, and we have to pay Collette's fine among the six, or we'll be had up for evidence--shebeening it is. They made me swear to tell you; but for my part," he cried, bursting into tears, "I just wish that I was dead!" And he fell on his knees before a chair and hid his face.

Whether his father spoke, and whether he remained long in the room or at once departed, are points lost to history. A horrid turmoil of mind and body; bursting sobs; broken, vanishing thoughts, now of indignation, now of remorse; broken elementary whiffs of consciousness, of the smell of the horse-hair on the chair-bottom, of the jangling of church bells that now began to make day horrible throughout the confines of the city, of the hard floor that bruised his knees, of the taste of tears that found their way into his mouth: for a period of time, the duration of which I cannot guess, while I refuse to dwell longer on its agony, these were the whole of God's world for John Nicholson.

And suddenly there came upon him a mad fear lest his father should have locked him in. The notion had no ground in sense; it was probably no more than a reminiscence of similar calamities in childhood, for his father's room had always been the chamber of inquisition and the scene of punishment; but it stuck so rigorously in his mind that he must instantly approach the door and prove its untruth. As he went, he struck upon a drawer left open in the business table. It was the money-drawer, a measure of his father's disarray: the money-drawer--perhaps a pointing providence! Who is to decide, when even divines differ, between a providence and a temptation? or who, sitting calmly under his own vine, is to pass a judgment on the doings of a poor, hunted dog, slavishly afraid, slavishly rebellious, like John Nicholson on that particular Sunday? His hand was in the drawer almost before his mind had conceived the hope; and rising to his new situation, he wrote, sitting in his father's chair and using his father's blotting-pad, his pitiful apology and farewell--

"MY DEAR FATHER,--I have taken the money, but I will pay it back as soon as I am able. You will never hear of me again. I did not mean any harm by anything, so I hope you will try and forgive me. I wish you would say good-bye for me to Alexander and Maria, but not if you don't want to. I could not wait to see you, really. Please try to forgive me."

"Your affectionate son, JOHN NICHOLSON."

The coins abstracted and the missive written, he could not be gone too soon from the scene of these transgressions; and remembering how his father had once returned from church, on some slight illness, in the middle of the second psalm, he durst not even make a packet of a change of clothes. Attired as he was, he slipped from the paternal doors, and found himself in the cool spring air, the thin spring sunshine, and the great Sabbath quiet of the city, which was now only pointed by the cawing of the rooks. There was not a soul in Randolph Crescent, nor a soul in Queensferry Street; in this outdoor privacy and the sense of escape, John took heart again; and with a pathetic sense of leave-taking, he even ventured up the lane and stood a while, a strange peri at the gates of a quaint paradise, by the west end of St. George's Church. They were singing within; and by a strange chance the tune was "St. George's, Edinburgh," which bears the name, and was first sung in the choir, of that church. "Who is this King of Glory?" went the voices from within; and to John this was like the end of all Christian observances, for he was now to be a wild man like Ishmael, and his life was to be cast in homeless places and with godless people.

It was thus, with no rising sense of the adventurous, but in mere desolation and despair, that he turned his back on his native city, and set out on foot for California--with a more immediate eye to Glasgow.

THE SECOND SOWING

It is no part of mine to narrate the adventures of John Nicholson, which were many, but simply his more momentous misadventures, which were more than he desired, and by human standards more than he deserved; how he reached California, how he was rooked, and robbed, and beaten, and starved; how he was at last taken up by charitable folk, restored to some degree of self-complacency, and installed as a clerk in a bank in San Francisco, it would take too long to tell; nor in these episodes were there any marks of the peculiar Nicholsonic destiny, for they were just such matters as befell some thousands of other young adventurers in the same days and places. But once posted in the bank, he fell for a time into a high degree of good fortune, which, as it was only a longer way about to fresh disaster, it behoves me to explain.

It was his luck to meet a young man in what is technically called a "dive," and, thanks to his monthly wages, to extricate this new acquaintance from a position of present disgrace and possible danger in the future. This young man was the nephew of one of the Nob Hill magnates, who run the San Francisco Stock Exchange much as more humble adventurers, in the corner of some public park at home, may be seen to perform the simple artifice of pea and thimble: for their own profit, that is to say, and the discouragement of public gambling. It was hence in his power--and, as he was of grateful temper, it was among the things that he desired--to put John in the way of growing rich; and thus, without thought or industry, or so much as even understanding the game at which he played, but by simply buying and selling what he was told to buy and sell, that plaything of fortune was presently at the head of between eleven and twelve thousand pounds, or, as he reckoned it, of upwards of sixty thousand dollars.

How he had come to deserve this wealth, any more than how he had formerly earned disgrace at home, was a problem beyond the reach of his philosophy. It was true that he had been industrious at the bank, but no more so than the cashier, who had seven small children and was visibly sinking in a decline. Nor was the step which had determined his advance--a visit to a dive with a month's wages in his pocket--an act of such transcendent virtue, or even wisdom, as to seem to merit the favour of the gods. From some sense of this and of the dizzy see-saw--heaven-high, hell-deep--on which men sit clutching; or perhaps fearing that the sources of his fortune might be insidiously traced to some root in the field of petty cash; he stuck to his work, said not a word of his new circumstances, and kept his account with a bank in a different quarter of the town. The concealment, innocent as it seems, was the first step in the second tragicomedy of John's existence.

Meanwhile he had never written home. Whether from diffidence or shame, or a touch of anger, or mere procrastination, or because he had no skill in literary arts, or because there is a law in human nature that prevents young men--not otherwise beasts--from the performance of this simple act of piety:--months and years had gone by, and John had never written. The habit of not writing, indeed, was already fixed before he had begun to come into his fortune; and it was only the difficulty of breaking this long silence that withheld him from an instant restitution of the money he had stolen or borrowed. In vain he sat before paper, attending on inspiration; that heavenly nymph, beyond suggesting the words "My dear father," remained obstinately silent; and presently John would crumple up the sheet and decide, as soon as he had "a good chance," to carry the money home in person. And this delay, which is indefensible, was his second step into the snares of fortune.

Ten years had passed, and John was drawing near to thirty. He had kept the promise of his boyhood, and was now of a lusty frame, verging towards corpulence; good features, good eyes, a genial manner, a ready laugh, a long pair of sandy whiskers, a dash of an American accent, a close familiarity with the great American joke, and a certain likeness to a R-y-l P-rs-n-ge, who shall remain nameless for me, made up the man's externals, as he could be viewed in society. Inwardly, in spite of his gross body and highly masculine whiskers, he was more like a maiden lady than a man of twenty-nine.

It chanced one day, as he was strolling down Market Street on the eve of his fortnight's holiday, that his eye was caught by certain railway bills, and in very idleness of mind he calculated that he might be home for Christmas if he started on the morrow. The fancy thrilled him with desire, and in one moment he decided he would go.

There was much to be done: his portmanteau to be packed, a credit to be got from the bank where he was a wealthy customer, and certain offices to be transacted for that other bank in which he was a humble clerk; and it chanced, in conformity with human nature, that out of all this business it was the last that came to be neglected. Night found him not only equipped with money of his own, but once more saddled with a considerable sum of other people's.

Now it chanced there lived in the same boarding-house a fellow-clerk of his, an honest fellow, with what is called a weakness for drink--though it might, in this case, have been called a strength, for the victim had been drunk for weeks together without the briefest intermission. To this unfortunate John intrusted a letter with an inclosure of bonds, addressed to the bank manager. Even as he did so he thought he perceived a certain haziness of eye and speech in his trustee; but he was too hopeful to be stayed, silenced the voice of warning in his bosom, and with one and the same gesture committed the money to the clerk, and himself into the hands of destiny.

I dwell, even at the risk of tedium, on John's minutest errors, his case being so perplexing to the moralist; but we have done with them now, the roll is closed, the reader has the worst of our poor hero, and I leave him to judge for himself whether he or John has been the less deserving. Henceforth we have to follow the spectacle of a man who was a mere whip-top for calamity; on whose unmerited misadventures not even the humorist can look without pity, and not even the philosopher without alarm.

Meanwhile John had gone upon his holidays without a word, which was irregular; and there had disappeared with him a certain sum of money, which was out of all bounds of palliation. But he was known to be careless, and believed to be honest; the manager besides had a regard for him; and little was said, although something was no doubt thought, until the fortnight was finally at an end, and the time had come for John to reappear. Then, indeed, the affair began to look black; and when inquiries were made, and the penniless clerk was found to have amassed thousands of dollars, and kept them secretly in a rival establishment, the stoutest of his friends abandoned him, the books were overhauled for traces of ancient and artful fraud, and though none were found, there still prevailed a general impression of loss. The telegraph was set in motion; and the correspondent of the bank in Edinburgh, for which place it was understood that John had armed himself with extensive credits, was warned to communicate with the police.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet