Read Ebook: Peter Binney: A Novel by Marshall Archibald

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1061 lines and 69858 words, and 22 pages

CARMEN

Espanjalaisen mustalaistyt?n el?m?ntarina

Kirj.

PROSPER M?RIM?E

Ranskasta suomensi Kasimir Leino

Kansan Novellikirjasto 11.

Helsingiss?, Suomalainen Kustannus-osakeyhti? Kansa 1907.

H?meenlinnan Uusi kirjapaino.

Alkulause.

Prosper M?rim?e, jonka el?m?kerrallisista vaiheista, kirjallisesta tuotannosta ja merkkiasemasta Ranskan suurten kirjailijain joukossa olemme tehneet selkoa h?nen novellinsa Colomban esipuheessa , kirjoitti Carmeninsa v. 1847 ollessaan 44 vuotias.

Jo hein?kuun vallankumouksen j?lkeen 1830 oli h?net nimitetty Ranskan historiallisten muistomerkkien tarkastajaksi eli valtioarkeoloogiksi, jona h?n pysyi parikymment? vuotta. T?m? toimi pakotti h?net matkustelemaan ymp?ri valtakuntaa; n?iden virkamatkojensa tulokset julkaisi h?n jo 1830-luvulla, nim. Matka keski-Ranskassa 1835, l?nsi-Ranskassa 1836, Auvergnessa ja Limousinissa 1838 j.n.e. Ulkopuolelle maan rajoja ei h?nen tietystik??n olisi tarvinnut n?it? muinaistieteellisi? matkojansa ulottaa. Mutta h?nen muinaistieteelliset harrastuksensa eiv?t supistuneet yksinomattain Ranskaan. My?skin vanhan Rooman historia oli h?nt? jo aikoja huvittanut ja erityisesti juuri Julius Caesarin sodat ja valtiollinen toiminta, joita h?n oli antautunut tavallisella perinpohjaisuudellansa tutkimaan. N?m? tutkimukset vaativat h?nen mielest?ns? perehtymist? my?skin Caesarin johtaman Espanjanretken sotatieteelliseen topografiaan ja n?in h?n joutui, kertoo h?n Carmenin alkuluvussa, jo syksyll? 1830 retkeilem??n Espanjassa ottaaksensa m.m. selkoa siit?, miss? Caesarin aikuinen Mundan kaupunki oli sijainnut.

M?rim?e ei kuitenkaan ole painosta julkaissut mit??n omintakeista tutkimusta Caesarista. Ja kun kaikki asiantuntijat hyvin kyll? tiet?v?t h?nen leikillisen tapansa varustaa teoksensa vallan yksityiskohtiin menevill?, viel?p? oletettujen kertojain el?m?nvaiheita kuvaavilla esipuheilla, joilla h?n koetti antaa -- ja t?ss? usein onnistuikin -- kertomuksillensa uskottavan todellisuuden leiman, niin voisi lukija syyst? ep?ill? t?m?nkin muinaistieteellisen matkan olevan pelkk?? tieteellistaiteellista keikarimaisuutta.

Voimme siis jotenkin varmasti luottaa siihen, mit? h?n Espanjanmatkansa tarkoituksesta Carmenin alussa kertoo. Varsin luonnolliselta tuntuu my?skin, ett? h?n t?ll? retkell?ns? katseli useimmat kaupungit Espanjassa, jonka p??kaupungissa h?n oleskeli pitemm?n aikaa ja n?ki niinik??n sen vuotiset h?rk?taistelut. Yksityisiss? kirjeiss?ns? kertoo h?n uteliaisuudesta seurustelleensa kuuluisimpien h?rk?taistelijain kanssa Madridissa.

Kun n?it? h?rk?taisteluja tiett?v?sti on toimeenpantu vuosittain muissakin Espanjan suuremmissa kaupungeissa, on varsin luultavaa, ett? h?n oli mukana sellaisissa my?skin Sevillassa, mihin tekij? on Carmenin tapahtumat p??asiallisesti sijoittanut.

T?m?n verran totuutta on t?h?n saakka tiedetty t?m?n j?nnitt?v?n kertomuksen pohjana olleen, jossa kuvataan Carmen nimisen mustalaistyt?n ja baskilaisen aatelismiehen, ratsuv?en korpraalin don Jos? Navarron surullisesti p??ttyv? rakkaudentarina.

Mainittu pariisilainen lehti julkaisee kirjoituksen "Todenper?inen tarina Carmenista", jonka tekij?ksi se ilmoittaa sanomalehdentoimittaja L?on Roger'in vaimon rva Mintz Nadiushkan. T?m? nuori rouva v?itt?? olevansa M?rim?en ja s?velt?j? Bizet'in ikuistaman Carmenin tytt?rentytt?ren tyt?r. H?n sanoo vanhemmiltansa kuulleensa iso?itins? el?m?ntarinan alusta loppuun.

Carmenin mustalaisnimi olisi ollut Ar Mintz Nadiushka; suku oli muka kotoisin Gibraltarin seuduilta, miss? se el?tti itsens? m.m. salakuljetuksella. My?skin Carmen oli jo nuoresta tyt?st? alkaen ollut mukana n?ill? vaarallisilla retkill?, joilla h?n oli tutustunut mustalaiseen Yaleoon, jonka kanssa h?n oli avioliitossa, kunnes Yaleo sai surmansa taistelussa santarmein kanssa eik? uuden rakastajansa don Jos? Navarron k?dest?, kuten novellissa.

T?m?n niminen korpraali on Mintz Nadiushkan kirjoituksen mukaan ollut Carmenin rakastaja; mutta mustalaiset kutsuivat h?nt? Issar Abgoaksi. H?n oli muka hyv?st? navarralaisesta perheest?, opiskeli Pampelonassa ja aikoi ensin papiksi, mutta joutui rajun ja kevytmielisen luonteensa vuoksi sotav?keen; kun Carmen oli vangittu salakuljetuksesta ja viety Tarifan vankilaan, joutui t?m? kauneudelle altis korpraali h?nen vartijaksensa ja p??sti h?net pakenemaan niinkuin M?rim?en novellissakin kerrotaan. T?st? aiheutui rakkauden liitto, jonka johdosta don Jos? pakeni mustalaisten luo ja liittyi heihin. Jonkun vuoden kuluttua luuli don Jos? saaneensa kyllin mustasukkaisuuden aihetta Carmenia kohtaan ja surmasi h?net.

N?in kertoo pariisilainen lehti, jonka laskuun t?m? muuten hauska tarina saa puolestamme j??d?, kun meill? ei ole tilaisuutta sit? mill??n tavalla tarkistaa.

Semmoisenaan on Carmen j?nnitt?v?, voimakas kertomus, jota kaikki arvostelijat ovat pit?neet etev?n novellikirjailijan parhaimpina ja joka jo aikoja on tullut k??nnetyksi useimmille Euroopan kielille.

Suomentaja.

Olin aina ep?illyt, etteiv?t maantieteilij?t ole oikein tunteneet asiaa otaksuessaan Mundan taistelutantereen sijainneen Bastuli-Poenin seuduilla, nykyisen Mondan l?heisyydess? eli, toisin sanoen, noin kaksi lieut? Marbellasta pohjoiseen p?in.

Mik?li olin k?sitt?nyt nimett?m?n historioitsijan kirjoittamaa Bellum Hispanense nimist? teosta ja Ossunan herttuan erinomaisesta kirjastosta saamiani lis?tietoja, oli t?m? historiallinen paikka haettava Montillan ikimuistettavilta seutuvilta, miss? Caesar viimeisen kerran taisteli tasavallan sankarien kanssa tilinteosta tahi kaksinkertaisesta vallasta.

Alussa syksy? v. 1830 oleskelin Andalusiassa ja tein pitk?n matkan poistaakseni ne ep?ilykset, jotka minua t?m?n paikan m??r?yksen suhteen yh?ti kalvoivat. L?himm?ss? tulevaisuudessa on aikomukseni julkaista kirjoitus, joka toivoakseni poistaa kaiken ep?varmuuden asiassa ainakin kaikkien rehellisten muinaistutkijain mielest?.

Odottaessani hetke?, jolloin tutkimukseni vihdoinkin ratkaisee lopullisesti t?m?n koko Europan oppinutta maailmaa j?nnitt?v?n kysymyksen, tahdon kertoa teille pienen tarinan, joka ei mitenk??n vaikuta Mundan taistelutantereen sijaitsemista koskevan kysymyksen ratkaisuun.

Cordovassa vuokrasin oppaan ja pari ratsuhevosta l?hte?kseni matkalle; tavaroita oli minulla mukanani ainoastaan Caesarin lis?selitykset ja pari paitaa. V?syneen?, janoon n??ntym?isill?ni ja paahtavan auringon polttamana vaelsin er??n? p?iv?n? Cachenan tasaisella yl?ng?ll?, toivoen hiiteen sek? Caesarin ett? Pompeijuksen pojan, kun ?kki? huomasin melkoisen matkan p??ss? silt? polulta, jota olin seurannut, sarahein?? ja kaislaruokoa kasvavan, pienen niityn p?lv?n. Se todisti minulle, ett? niill? paikoin l?ytyi joku l?hdesuoni. Niitty? l?hestyess?ni huomasin sen suo-nevaksi, johon er?s Sierra de Cobralta, kahden korkean louhen v?lisest? solajyrk?nteest? alas sy?ksev? vuorivirta laski vetens?.

Tuolla alhaalla t?ytyi siis l?yty? kirkasta vett?, ilman iilimatoja ja sammakkoja, ja luultavasti my?skin joku varjoisampi paikka kallioiden keskell?. Solalle tultua hirnahti ratsuni, jolle joku toinen heti vastasi l?hteelt? p?in. Tuskin olimme kulkeneet sataa askelta eteenp?in, kun sola ?kki? laajeni ja eteeni aukeni ymp?r?ivien korkeiden kalliolouhien siimest?m? luonnonympyri?inen kentt?. Hauskempaa lepopaikkaa oli matkailijan mahdoton l?yt??. Jyrkkien louhien p??lt? sy?ksyi kohiseva vuoripuro pieneen altaaseen, jonka pohjalla paistoi lumivalkoinen hiekka. Viisi, kuusi kaunista rautatammea kasvoi sen tuulelta suojatuilla ja l?hdeveden kostuttamilla reunoilla suoden varjoa tuuhean lehvist?ns? alla.

Hieno, kiilt?v? ruohisto altaan ymp?rill? taas tarjosi v?syneelle paremman vuoteen kuin mit? h?n kymmenen lieun keh?ss? olisi voinut saada miss??n hotellissa.

Minulle ei kuitenkaan tullut kunnia t?m?n kauniin paikan keksimisest?. Ruohistolla lep?si n?et jo er?s mies, joka minun tullessani n?ht?v?sti nukkui. Hevosten hirnunnasta havahtuen nousi h?n yl?s ja riensi ratsunsa luo, joka is?nt?ns? nukkuessa oli k?ynyt hyv?ll? laitumella l?hteen ymp?rist?ss?. Muuten oli h?n nuori, reipas ja keskikokoinen, mutta tukeva ja katsannoltansa synke?n ylv?s mies. H?nen alkuansa ehk? kauniin hipi?ns? oli p?iv?n helle paahtanut ruskeaa tukkaa tummemmaksi. Toisella k?dell? h?n piti ratsuansa suitsista, toisella kuparinv?rist? vallipyssy?ns?. T?ytyy tunnustaakseni, ett? tuo ase ja miehen metsistynyt ulkomuoto alussa hieman s?ik?hdytti minua. Mutta rosvousta en pelj?nnyt, sill? vaikka olinkin kuullut puhuttavan ry?v?reist?, en sellaisia viel? ollut koskaan tavannut. Sit? paitsi olin n?hnyt lukuisain rehellisten talollisten torip?iville l?htiess?ns? aseestautuvan hampaihin saakka, jonka vuoksi pyssy ei viel? suinkaan oikeuttanut ep?ilem??n tuntemattoman kuntoa.

Ja mit?p? h?n minun paidoillani ja elzevir-niteill?ni olisikaan tehnyt? Sent?hden tervehdin pyssymiest? tuttavallisella p??n ny?k?hdyksell? ja kysyin hymyellen olinko keskeytt?nyt h?nen unensa. Mit??n vastaamatta h?n tarkasti minua kiireest? kantap??h?n ja n?ytti tarkastukseensa tyytyv?iselt?; samoin teki h?n l?hdett? l?hestyv?lle oppaalleni, joka n?ht?v?sti kalpeni ja pys?htyi huomattavasti pelj?styneen?. Huono yhtymys, ajattelin min?. Mutta viisainta oli kuitenkin pysy? vallan levollisena. Hypp?sin alas ratsun selj?st? ja k?skin oppaani riisua suitset hevosiltamme; kyykistyen l?hteen luo huuhdoin siin? kasvoni ja k?teni, jonka j?lkeen laskeusin vatsalleni ja join hyv?n kulauksen kuin Gideonin sotamiehet ennen muinoin.

Samalla tarkastin opastani ja tuntematonta pyssymiest?. Edellinen l?hestyi kovin vastahakoisesti; j?lkim?isell? ei n?ytt?nyt olevan mit??n pahoja aikeita meit? kohtaan, koskapa h?n oli laskenut hevosensa taas valloilleen ja suunnannut ?sken vaakasuorassa asennossa olleen pyssyns? maata kohti.

Would Peter Binney do more? Was it too late to hope that a whiff of the fragrant breezes of romance might yet blow upon her? Mrs. Higginbotham scarcely knew. There was a something in the little man that inclined her to think that he would not be averse to dally in the Indian summer of a romantic courtship if she made it quite plain to him that that was what she required; and there was a something, in spite of his diminutive stature and the byegone forty-five years of his successful life, in the fire of his eye and in his erect and proud bearing, that whispered to Mrs. Higginbotham's heart that she might, by guarding the sensation with extreme care, bring herself to regard him as a very good substitute for the youthful adorer who it was almost too much to hope would come forward at this time of day.

While these questions passed through her mind, Mrs. Higginbotham went on talking, and Mr. Binney, answering her without knowing in the least what she was talking about, mentally braced himself up for the proposal he was about to make. At last he broke into the middle of one of Mrs. Higginbotham's sentences, and said in a firm and resolute voice, "Mrs. Higginbotham, ma'am."

Mrs. Higginbotham saw that the time had come, and gave up the struggle.

"Yes, Mr. Binney?" she said in as cool a tone as she could muster.

"I am not so young as I was, ma'am," said Mr. Binney.

"We are none of us that," said Mrs. Higginbotham. "At least not people at our time of life."

"You have no reason to complain, ma'am," said Mr. Binney gallantly.

"My heart is young," said Mrs. Higginbotham, greatly pleased at the compliment, "and if I am not very much mistaken, yours is also."

"I hope it is," said Mr. Binney, greatly pleased in his turn; "and on that account I have a proposal to make to you, ma'am, which I hope you will consider favourably."

"I'm sure I shall do that, whatever it is," said Mrs. Higginbotham comfortably.

"I hope so," said Mr. Binney again. "The fact is, ma'am, that I have long regarded you with feelings of interest, which have in the course of time developed into feelings of affection. I can scarcely hope that those feelings are returned, but I should wish to ask, ma'am, if there is any chance in the near or distant future that they might be."

"Oh, Mr. Binney!" exclaimed Mrs. Higginbotham with a lively recollection of the heroines of fiction. "This is so sudden."

Could Mrs. Higginbotham believe her ears? If Peter Binney had asked her to marry him in the way he had suggested, and scouted, she would have accepted him with a sigh for lost illusions now no longer tenable. But it really seemed as if that romance for which the poor lady had so longed was going to be opened up for her, and an ardent swain, in the person of Peter Binney, Manufacturer of Poultry Food, was ready to throw himself at her feet and plead for her favour. Mrs. Higginbotham could scarcely yet grasp the happiness that seemed to be dawning on her horizon.

"Do you really love me for myself, Mr. Binney?" she asked with faltering lips.

"Say Peter," corrected Mr. Binney.

"Peter," said Mrs. Higginbotham submissively, with a delicious thrill.

"Yes, I do," said that gentleman. "But I don't want you to accept me in a hurry, you know," he added hastily. "I want you to try me, to prove me, to see what I'm made of." He slapped his little breast with a determined air, and looked round the room as if in search of some object by means of which he might be proved on the spot.

Mrs. Higginbotham might have replied that she knew him tolerably well already, having met him with some frequency for the last twenty years. But his attitude caused her such a degree of pleasure that she was by no means prepared to spoil the sensation by reminding him of that fact. At the same time she was a little nervous and flurried. She had all the will in the world to prove him, but she didn't quite know how to set about it. If there had been a crusade handy she might have sent him off to that, but she could think of no nineteenth century substitute on the spur of the moment. Mr. Binney had been a Volunteer in his youth, as he had often told her, but he was one no longer, so she could not set him to watch his accoutrements all night in a church. Besides, Mr. Binney went to chapel, and the minister wouldn't have liked it. She didn't really quite know what he did want, but fortunately Mr. Binney himself came to the rescue and made himself a little clearer.

"Now, Mrs. Higginbotham," he began. "By-the-bye, may I call you Martha?"

"Yes, do," said Mrs. Higginbotham.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet