Read Ebook: Ristin tie: Runoja by Kouta Aarni

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 300 lines and 15613 words, and 6 pages

Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pest?, ken tuomiota Iki-Herran ei est?.

Ken itsens? uskovi I?isen huomaan, ken k?y olemustansa uudesti luomaan.

Ilomielin ristins? alle h?n taipuu, h?nen henkens? t?ytt?? vain Korkeuden kaipuu.

Kun Ristin Tielle h?n k?ynyt on kerran, h?nen tahtonsa t?ytt?? ain tahtoa Herran.

Pysyv?ist? maan p??ll? ei h?ll' ole majaa, varastonsa on tyhj? ja aittansa vajaa.

Hopeoita h?n huoli ei, kultia ker??, h?nen henkens? Korkeuksissa vain her??.

H?n v?lt? ei vaivaa, ei kuormaansa kiell?, pyhityksen h?n kulkevi kaidalla tiell?.

H?n j?tt?nyt j?lkeens? on elon harhat, pyh?t paistavat p??ll?ns? t?htien tarhat.

H?n kauan sitten j?tti harhat elon, ain uupumatta kulki P?iv?? kohti, mi h?nt? niinkuin kirkastukseen johti, h?n arvoituksist' el?m?n sai selon, h?n kulki kuilut kuoleman ja y?n, h?n n?ki sarastavan aamunkoiton, aavisti taisteluiden j?lkeen voiton, i?isten piirien h?n n?ki ty?n.

Olento oudon Valon h?nt? johti, he yhdess' syvyydet ja huiput kulki. Avautui kaikki, mik? ennen sulki h?lt' olemuksens', seesteisen? hohti ylt' ymp?rill??n luonto i?inen. Ei ollut keh??, piiri?, ei alaa, min syvint? h?n n?hnyt ei ois salaa, h?n oli kansalainen Kaikkeuden.

H?n kaikkialta haki kotimaata, h?n ihmisess? n?ki pelk?n veljen, n?in aukaisi h?n eest??n joka teljen, ei mik??n sitoa h?nt' en?? saata. H?n kaikkein auttajana aina on, milloinkaan t??ll' ei risti??n h?n j?t?, h?n etsii niit?, joill' on tuska, h?t?, jotk' kadottivat Elon Auringon.

H?n maksanut on elon kalliit lunnaat, h?n voittanut on kuoleman ja y?n. Kohoovat eess??n Kirkastuksen kunnaat, i?iseen sopuun sointuu j?rki, sy?n. Ristins? raskas ei oo en?? kantaa, h?n alati voi lahjoittaa ja antaa, rajaton niinkuin kev??n kukkeus uhkee hengess??n Voima voittamaton puhkee.

Kultaisin s?tein P?iv?n kehr? palaa p??ll?ns? vaipumatta varjoon ?in, se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa, se kaunistaa sen runsain ruusuv?in. Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan, s?teillen seitsenkukka tulvii tultaan, kaikk' ymp?rill??n v?r?ilee ja el??. N?in aine ei, vaan Henki yksin hel??!

I?inen Henki on, se taivaat t?ytt??, se muodot muovaa, uutta yh? luo, se voimat her?tt?? ja niit? k?ytt??, l?p?isee aineen, m??r?n sille suo. Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun, se t?ytt?? valons?teen, kukkain tuoksun, se kaiken olevaisen muotoon valaa, kaikk' elollinen siihen j?lleen palaa.

Se synnytt?vi elon alkusolun, se kehityksen huippuun kaiken vie, me kunnes p??ss? pyhityksen polun seisomme, p??ttynyt on Ristin tie. Korkeimmat keh?t s?dehtien aukee, aineemme Hengen aurinkohon raukee, aurinkoon, joka tuliruusun tavoin s?teillen ty?h?n luomisen on avoin.

RUNO

Se unten herkimp?in on ikuistus, katoovan muotoon i?iseen se muovaa, sen yll? v?ikkyy outo kirkkaus, sen olemus on jumal'unta luovaa. Se juuriaan ei juonna ihmissukuun, luojansa nostaa jumalain se lukuun, mut sy?mist? k?y sent??n syd?miin, kohoaa maasta yl?s taivaisiin.

Y?n s?teist? sen sisin sielu on, sen lieskoissa on taivaan t?htitulta, se liitossa on kera auringon, mut vieras silt'ei sille maan oo multa. Se maahan niinkuin kev??n sade lankee, luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee, kohottaa katseen t?htitarhain taa. Pois murheet v?istyv?t, ja murheen maa.

Sielumme sisimm?n se valaisee, maat oudot, jumalaiset meille n?ytt??, sen valoss' sateenkaaret s?teilee, henkemme ikihehkullaan se t?ytt??. Uudeksi olemuksemme se muovaa, sen lentimet soi voitonvirtt? luovaa, siipens? kohottaa se kimmelt?in y?n halki taivaan t?htitarhaa p?in.

HENKI JA AINE

Tulenliekki ihmisen henki on, s?de luomisen loistavan auringon.

I?t ollut, kuuluva kaikkeuteen, ajaks vaikka vangittu aineeseen.

I?t ollut, ja kest?v? ikuisiin, itu, k?tketty maa-emon uumeniin,

mut p??ns? nostava p?iv?? p?in, sisar t?htien, y?ss? kimmelt?v?in.

Veli Luojan valkean auringon, povess' outo kaipio tutkimaton.

Alas sy?styn? y?h?n ja aineeseen i?t pyrkii se luomisen valkeuteen.

Levon hetke? lainkaan ei itselleen suo, s?desillat siint?v?t maasta se luo

avaruuksihin, t?htitarhojen taa, koti kahleiden, harhojen sille on maa.

Rajaton, syv?, Jumala-syntyinen, yl?s pyrkii se Alkunsa l?hteillen.

Yl?s kaipuunsa t?hd?ten t?hti? p?in jumaluuteen vihdoin yhtyvi n?in.

Inehmon Henki, sy?sty y?h?n aineen, kotiinsa t??lt? j?lleen halajaa, se alta kahleittensa rautapaineen pihoille pilvein yh? palajaa. Se kammitsoista maisten harhain kauhun keveesti kohoo lailla uhrisauhun p?in t?htitarhaa, y?ss? kimaltavaa, mi palaavalle j?lleen porttins' avaa.

Avautuu palaavalle t?htitarhat, s?velten teit? kun se saapuu vain, ei sido sit? maa, ei ?iset harhat, on sill? lentimet n??t jumalain. Ei alas varjoihin se vajoo illan, se l?yt?nyt on tuollepuolen sillan, se saavuttanut taas on jumaluuden, se Hengen-laulun laulaa j?lleen uuden.

Sen alkul?hteisiins? j?lleen liitt?? s?velten, runon rata aineeton, sen Hengen-hehku voimat uudet siitt??, se uudelleen on Poika Auringon. V?lille maan ja taivaan luo se siteet niin herk?t kuin on helj?t t?htikiteet, n?in synnytt?en Hengen s?veleit? se aineessakin astuu taivaan teit?.

Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan, se alhaalla jo astuu autuuteen; se milloinkaan ei vaivu en?? vaivaan, ei alistu kuin orja aineeseen. Se valtias on Hengen sek? aineen, kuin kantamana s?velien laineen se kulkee maahan oudon aamunkoiton, se aineess' sotien saa Hengen voiton.

LUOVA SANA

LUOVA SANA

Ei luotu Sanaa. Sana kaikki loi! alussa maailmoille muodon soi. -- Se muotoon kaiken ilmenev?n muovaa, se jumalain on juurta, Voimaa luovaa.

Kaaoksen alku-y?ss' se salamoi, maat, taivaat, Valon valtameret loi. S?en, jumalp?tsist? mi sinkos y?h?n, lep??v?t luovat voimat pani ty?h?n.

Maailmat loi, ja niit? hallitsee, loi Valon, Ajan vaihteet vallitsee! Maat murskaa my?s, ja raunioilla kerran jylisee sinisalamoina Herran.

SANA

Sana, taivaat mi loi, jumalallinen J?rki, pime?n iki-y?n joka ukset s?rki aluss' aikojen, kiireelle korkeuden kuvun pyh?n auringon nosti, ja t?htien luvun lukemattoman vahvuuden helmassa luki, rajat ainehen rasti, ja s?ihkyen puki tomun, maan elon v?lkkyv??n valtiasverhoon. Sana, min tajunnassa ihmisen suvun syv? synty on, alkujen alku ja juuri. Sana luova, siunaava, s?ihkyv?, suuri, mi k?tkenyt on idun tammen terhoon, maan uumenihin elon voiman, mi nostaa pime?st? pinnalle laihon laajan. Sana, sinkoova ukkosen v?lkkyv?n vaajan, mi leimahtaa id?n ??rist? l?nteen, Sana lahjomaton, joka rankasee, kostaa tihuty?t, viritt?? vihan jousen j?nteen. Sana siunaava, hurskaan mi kulkua johtaa, h?nen polkunsa p??ll? t?hten? hohtaa, Sana, joss' inehmot jumaluuden kohtaa.

Sana kuolematon, jumalallinen valta, meret, maat joka t?ytt?vi, sen Jumalalta suku ihmisten sai, v?lill' luodun ja Luojan side ainoa, jot' ole muille ei suotu. Sanan voimalla luojaksi nousta voi luotu, rakentaa ylt'ymp?rilleen ikisuojan, meret hallita, vallita maan sek? aineen, avaruuksihin nousta ja lannistaa laineen, pihat pilvien n?hd?, ja kuiluihin sy?st?, omistaa hedelm?t tuhatvuosien ty?st?, joit' yksik??n h?lt? ei riist?, ei ry?st?. Vapauttaa vangitut henget h?n voi, alas taivaista h?n tulen siunaavan toi, Sanan, jonka valtaa ei vangita saata, joka y?ss?mme loistaa ja lohduttaa maata.

TAIDE

Sen alku kaaoksen on tuollapuolla, sen syntysanat lausui luova J?rki, sen olemus ei koskaan saata kuolla, se kaikkialla eest??n esteet s?rki. Se aina etsii ilmennyksen alaa, sisint? hehkuaan se meilt' ei salaa, se jumalten on kaunein leikkikalu, sit' aineen puoleen luomisen vie halu.

El?m?n voimalla se aineen t?ytt??, s?teens? siunaten se siihen valaa, katoovaa ty?h?n ikuiseen se k?ytt??, se pimeydess? liekehtien palaa. I?iseen valkeuteen se meit? johtaa, auringot toisensa sen tiell? kohtaa, ajasta i?iseen se raivaa rataa, min yli ?isten t?htein siinto sataa.

Muodoissa kimmelt?? se lumikiteen, ylent?? avaruuksiin templin ylv??n, v?lille maailmoiden solmii siteen, pystytt?? hartauden pyh?n pylv??n. Valloille ikuisille uhritulta suitsuttaa, kimmelt?? kuin oudoin kulta, maan uumenissa joka uinuu untaan, kohoten kerran Valon valtakuntaan.

MILLOIN KYPS? IHMISKUNTA?

Milloin kyps? ihmiskunta? Milloin jumalien unta toteuttaa mainen kansa?

Silloinko, kun tieto, taito korkeimpaan on noussut kukkaan? Selvill? kun kaikki salat sill' on, konsa kaikki alat mahtaa voi se mahdillansa? Konsa hunaja ja maito kaikkialla vuotaa, hukkaan silt' ei mene pisaraakaan?

Tasapaino kun on vaakaan tunteen sek? j?rjen saatu, juurtunut kun luontoon raakaan lempeempi on luonnon-laatu?

Kuljettu on puoli tiest? silloin, muttei ylt??n iest? puistanut viel' ihmiskunta. El? viel' ei jumalunta.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet