Read Ebook: Kertomuksia Suomen historiasta VI Kaarle X Kustaa by Krohn Julius

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 130 lines and 21994 words, and 3 pages

T?m?kin linna heti saarrettiin, mutta ei kukaan voinut arvata sen valloittamista mahdolliseksi, koskei piiritt?jien luku ollut niink??n suuri kuin piiritettyjen. Sit? suurempi oli yleinen kummastus, kun yht?kki? tuli sanoma, ett? Ruotsin lippu liehui Fredriksodden valleilla.

Vaikka Tanskan sodan alku oli n?in loistavasti menestynyt, oli Ruotsin armeija kuitenkin sangen vaarallisessa tilassa. Paljon syyt? oli pel?t?, ett? yhteenliittyneet puolalaiset ja it?valtalaiset, kenties my?s lis?ksi viel? brandenburgilaisetkin, jotka par'aikaa jo hieroivat sovintoa edellisten kanssa, tulisivat kaikki yhdess? Juutin niemimaalle. Silloin olisi tuo pienoinen, vaikka valittukin, joukko ollut ik??nkuin satimessa ja vihdoin olisi sen t?ytynyt kukistua semmoisen ylivoiman alle. T?st? vaarasta pelasti sen kuitenkin Kaarle X:nnen harvinainen luonne ja h?nen oma rohkeutensa.

Vuoden 1658 alku toi mukanansa tavattoman kovan talven. Tammik. 9 p. tuli hirmuinen lumituisku ja ankara pakkanen, joita sitten lakkaamatta kesti kolme viikkoa. Puhurin poika

jopa suureksi sukeutui, kovin kasvoi kauheaksi, kylmi silloin t?yden kylm?n, v?kipakkasen paleli.

P?iv?n koitteessa kulki koko ratsuv?ki Brands?n saareen, josta Wrangel oikeanpuolisen kyljen kanssa oitis marssi edemm?ksi. Virtapaikalle tultua hajosivat rivit, niin ett? rinnakkain kulkevien v?lille j?i leve?nlainen loma. Paitsi sit? hypp?siv?t ratsumiehet alas hevosten sel?st? ja jatkoivat tiet?ns? jalan, talutellen ratsujansa j?ljest??n, ettei kahdenkertainen paino kohtaisi yht? paikkaa. Sittenkin painui ja keikkui j?? peloittavalla tavalla koko ajan heid?n allansa. Yli p??stiin kuitenkin onnellisesti, ja pian oltiin t?ydess? kahakassa tanskalaisten kanssa. Nyt toi kuningas vasemmankin kyljen yli ja hy?kk?si vihollisen sivuun. Wrangelille h?n l?hetti k?skyn taas menn? ulos j??lle ja kiert?m?ll? karata tanskalaisten toisen sivun kimppuun. Mutta levoton meri ei voinutkaan kauemmin olla n?ytt?m?tt? oikeata luonnettansa. Rynn?k?lle tuimasti hy?kk??vien hevosten alta rikkoontui j?? ja koko kaksi lippukuntaa, parisataa miest?, katosi aaltoihin. Muu v?ki h?mm?styi ja seisahtui kesken rynn?kk??ns?. Silloin kuningas itse vei muutamia osastonsa lippukuntia takaisin j??lle, liki tuota turmiollista avantoa, n?ytt??kseen, ettei vaara ollutkaan niin ylen suuri. Siit? saivat Wrangelin miehet taas uutta rohkeutta; he meniv?t t?ytt? vauhtia eteenp?in ja p??siv?t ilman sen enemp?? vahinkoa heikon paikan yli. Itse tappelu sitten ei kauaa kest?nyt; yks, kaks oli Tanskan voima hakattu maahan tai vangittu, ja sill? koko Fyen-saari valloitettu. Jalkav?ki ja tykist? eiv?t olleet ollenkaan ottaneet osaa t?h?n kahakkaan; ne tulivat vasta sen loputtua rauman yli. Eip? ollut edes kaikkea ratsuv?ke?k??n tarvittu; niin paljon suurempi oli Ruotsin armeija t?ss? vastassa ollutta Tanskan joukkoa. Jouten j??neiss? olivat my?s suomalaiset; mutta luultavasti olivat he sitten ne kaksi ratsurykmentti?, jotka Behrendsin johdolla l?hetettiin ennakolta Fyenin toiseen p??h?n Seelannista avuksi rient?v?? toista tanskalaisosastoa vastaanottamaan.

T??ll? Fyen-saaressa oltiin kuitenkin vasta puolitiess?, tuskin sit?k??n. Yhden y?n pakkanen oli tehnyt menon Pienen Beltin yli mahdolliseksi; mutta Iso Beltin rauma Fyenin ja Seelannin v?lill? oli monta vertaa leve?mpi; sen yli ei ollut mahdollista p??st? yhden ainoan y?n marssilla. Mit?s jos kesken matkaa ilma lauhtuisi ja tuuli repisi j??sillan auki -- silloin Ruotsin kuninkaan ja h?nen armeijansa k?visi samoinkuin muinoin Faaraon Punaisessa meress? -- silloin olisi koko Ruotsin valta aseetonna vihollisille alttiina! Kaikki p??llik?t varoittivat n?in hurjasta yrityksest?, kehoittaen odottamaan hiukan aikaa, kunnes laivoilla p??st?isiin salmen poikki. Kuningasta itse??nkin arvelutti. Mutta samassa tuli taas tutkimusretkelle l?hetetty Dahlberg takaisin ja ilmoitti j??n hyvin kannattavan. "Ohoh", huudahti Kaarle X iloissaan, "nytp? saa Fredrik-veikkoni heti paikalla kuulla suoraa Ruotsin puhetta!" Muiden kenraalien vastapuheet kuitenkin saattoivat kuninkaan j?lleen ep?ilyksiin. H?n meni levolle. Mutta ei aikaakaan, niin h?n uudestaan k?ski Dahlbergin eteens?. "Voitko", kysyi h?n, "oikein omantuntosi mukaan vakuuttaa, ett? j?? kannattaa?" -- "Kuninkaallinen majesteetti", vastasi Dahlberg, "min? voin siit? panna vaikka p??nikin pantiksi." -- "Olkoon sitten menneeksi", huudahti nyt kuningas. "Yrit?np? siis Herran nimeen. T?m? tilaisuus on liian kallis, ett? voisi sen p??st?? k?sist?ns?."

Y?ll? helmik. 6:tta p?iv?? vasten 1658 alkoi ratsuv?ki marssinsa, Dahlberg etup??ss? oppaana. Se oli kolkko, peloittava retki. Hevosten kavioiden alla muuttui j??n p??ll? oleva lumi vetel?ksi hyhm?ksi, niin ett? tie n?ytti leve?lt? mustalta virralta. Kyyn?r?n syv?lt? siin? kaalattiin, eik? ollut mit??n varmuutta, ei ollut mit??n takeita, ettei jossain kohdassa voisi olla joku j??tym?tt? j??nyt sula, pohjaton paikka edess?. Kaikki k?vi kuitenkin onnellisesti. Aamun koittaessa oltiin Langeland-saaressa, jossa lev?hdettiin ja sy?tiin suurus. T?m?k??n viimeksimainittu toimi ei ollut vaivaa vailla, sill? pakkanen oli kaikki mukaan viedyt ruoat ja juomat muuttanut j??kimpaleiksi, joita ensin piti hakata palasiksi ja sulattaa. Pian l?hdettiin sitten j?lleen jatkamaan marssia. Kello 3 p?iv?ll? jouduttiin Laaland-saareen, josta l?hetettiin k?sky Wrangelille tulla Fyeniin j??neen jalkav?en kanssa j?ljest?. Seuraavassa saaressa, Falsterissa, lev?ttiin kokonainen p?iv?, vaan helmik. 11 p. seisoi kuitenkin koko armeija Seelannin rannalla.

Sanoma Ruotsin v?en ylip??s?st? Fyeniin oli jo nostanut suuren h?mm?styksen ja s?ik?hdyksen K??penhaminassa. Viipym?tt? oli l?hetetty muutamia Tanskan herroja Ruotsin kuninkaan luo, rauhaa tarjoamaan. N?it? vastaan tuli, likell? Vordingborgia Seelannissa, korkea sotaherra, joka ajoi reess?, parisataa suomalaista ratsumiest? ymp?rill??n. Se olikin itse Kaarle X, joka siten lyhensi heilt? matkan. H?n tervehti iloisesti. "Oletteko tekin t??ll??" kysyi h?n sitten hiukan kummastuneena Englannin l?hettil??lt?, joka oli seurannut tanskalaisten kanssa, ollakseen rauhansovittelussa v?litt?j?n?. -- "Olen", vastasi t?m?, "vaan enemm?n onkin minulla syyt? kummastella, ett? te, kuninkaallinen majesteetti, olette t??ll?."

Rauhansovinto ei nyt viipynyt en?? kovin kauan. Tanskalaiset syyst? pelk?siv?t, ett? my?s heid?n p??kaupunkinsa, joka maanpuolelta oli varsin huonosti varustettu, voisi joutua voittajien k?siin ja n?in kenties koko heid?n itsen?isyytens? tulla kukistetuksi. Kaarle X puolestaan tahtoi kiireesti lopettaa t?m?n sodan, voidakseen sitten taas k??nty? muita vihollisiansa vastaan. T?m? Roskilden rauhanp??t?s oli edullisin kaikista viel? Tanskan kanssa solmituista. Ruotsi siin? sai Skoonen, Hallannin ja Blekingen, siis kaikki, mit? viel? oli Tanskalla alusmaata it?puolella Juutinraumaa. Ja tulipa siihen sit? paitsi lis?ksi my?s Bornholman saari sek? Bohusl??nin ja Trondhjemin maakunnat, jotka Norjasta lohkaistiin irti.

Vaikka t?h?n aikaan sek? Ven?j? ett? Ruotsi eri haaroilta ahdistivat Puolaa, ei heid?n keskin?inen v?lins? ollut kuitenkaan yst?v?llinen. Ven?l?isten syd?miss? kyti vanha viha ruotsalaisia vastaan. Ven?j?n kansa ei voinut unohtaa, ett? Kustaa Aadolf oli heilt? valloittanut K?kisalmen l??nin sek? Inkerinmaan. T?m? viha n?ytt?ytyi joka tilaisuudessa. Ruotsalaiset ja suomalaiset, jos he kauppa-asioilla Ven?j?ll? k?ydess??n tarvitsivat virkakuntien apua, saivat aina vain pilkkaa ja haukkumasanoja vastaukseksi. Ja jos joku heist? sattui tappamaan ven?l?isen, niin lausuttiin mestauspaikalla tuomio julkisesti n?ill? sanoilla: nyt v??r?uskolainen ja pakana, joka kristityn miehen on tappanut, saapi ansaitun rangaistuksensa. N?ihin yksityisiin kiusantekoihin liittyi my?s puolilla sanoilla ilmaantuvia valtiollisia uhkauksia. Nykyinen tsaari Aleksei Mihailovitsh oli arvonimeens? liitt?nyt sanat: "esi-isiens? perillinen" ja aluskuntiensa luettelon loppuun lis?nnyt: "ynn? monta muuta id?ss?, pohjoisessa sek? l?nness?". Molemmat lauseet n?yttiv?t tarkoittavan, ett? h?n syd?mess??n yh? viel? katsoi Ruotsille pois annettuja maakuntia omiksensa. Vanhaan vihaan oli nyt tullut uuttakin lis?ksi. Syyn? oli Puola, jota kumpainenkin hallitsija jo pitiv?t omanansa ja josta he eiv?t olisi suoneet pienint?k??n palasta naapurilleen. Vihdoin, kun Kaarle X 1656 vuoden alussa oli joutunut ahdinkoon, puhkesi ven?l?isten viha ilmisotaan; he luulivat nyt sopivan tilaisuuden tulleen kostoon sek? omansa takaisinvalloittamiseen. T?m? ven?l?issota uhkasi monen syyn t?hden meid?n maallemme suurta vaaraa. Suomen sotav?ki oli, niinkuin tied?mme, melkein kaikki kaukana Puolassa taikka Liivinmaalla. Nekin harvat sotamiehet, jotka olivat j??neet kotiin, k?viv?t paljain jaloin, melkein alastonna, sill? yhdeks??n kuukauteen he eiv?t olleet saaneet enemp?? kuin yhden kuukauden palkan k?siins?. Samoin olivat rajalinnatkin aivan rappiolla. "Monella miehell?, joka maalla asuu", kirjoitti K?kisalmen l??nin ja Inkerin p??kuvern??ri Kustaa Eevertinpoika Horn, "on kartanossaan portit paremmat kuin kruunun linnoissa."

Pahempi t?t? kaikkea oli kuitenkin viel? se, ett? alkuasukkaat Ven?j?lt? otetuissa voittomaissa olivat Ruotsin vallalle perin viholliset. Syyn? siihen oli etup??ss? heit? painava uskonnollinen ahdistus. Kustaa Aadolf, vaikkei h?n sallinut suoraa pakotusta, oli kuitenkin h?nkin sen verran aikansa lapsi, ett? h?n kaikilla keinoin, usein v?hemm?n hyv?ksytt?vill?kin, koetti saada uusia alamaisiansa Lutherin uskoon k??ntym??n. Samaa menettely? jatkettiin sitten my?s seuraavienkin molempien hallitusten aikana.

Siin? ei tietysti ollut mit??n moitittavaa, ett? suomalainen Lutherin katkismus ynn? muita meid?n uskonnollisia kirjojamme painettiin ven?l?isill? kirjaimilla, jotka olivat paremmin tutut karjalaisille. Luvallistahan on vapaan opetuksen kautta vakuuttaa toiselle oppinsa totuutta. Samoin my?s ei voi muuta kuin kiitt?? hallituksen kehoitusta kreikanuskoisille papeille jumalanpalveluksessa k?ytt?m??n suomea eik? slavonin kielt?, niinkuin siihen asti oli ollut tapana. Mutta eip? n?ihin keinoihin tyydyttyk??n. Ruvettiin lupaamaan kreikanuskoisille papeille ja lukkareille 4, 6, jopa 8 tynnyri? viljaa vuotuisten saatavien lis?ksi, tai toisin paikoin pit?j?ss? olevat kirkkojen tilukset omiksensa, jos he suostuisivat oppimaan Lutherin katkismusta ja opettamaan sit? seurakuntalaisillensa. Eik? ollut siin?k??n viel? kaikki. Sodan kautta autioiksi j??neille tiloille oli asutettu joukoittain muusta Suomesta tuotettuja luterilaisia talonpoikia ja n?it? varten, niin pian kuin suinkin pieni seurakunta oli karttunut, asetettu luterilainen pappi. T?m?n palkkaamiseen pakotettiin nyt kreikanuskolaisetkin ottamaan osaa ja velvoitettiin kuulemaan ainakin yht? saarnaa joka pyh?. Tarkoituksena oli, Kustaa Aadolfin omilla sanoilla puhuen: "ett? he meik?l?isiin tottuisivat, ja ven?l?isen papin kuoltua suomalainen sitten voisi astua h?nen sijaansa".

T?t? puoliv?kin?ist? k??nnytystointa kreikanuskolaiset itsepintaisesti vastustivat. Heid?n poikiansa karkasi aika-ajoin rajan yli Novgorodiin, josta he sitten t?ysi-oppisina pappeina palasivat kuolevien virkaveljiens? sijaa t?ytt?m??n. Harva pappi vain taipui vaihtamaan uskoansa hallituksen lupaamiin etuihin. Pietari Brahen aikana mainitaan koko K?kisalmen l??niss? pappeja, "tiakkoja" ynn? heid?n poikiansa olleen ainoastaan viisitoista, jotka olivat t?m?n palkan edest? oppineet Lutherin katkismuksen ulkoa. Ja n?iden vaikutus oli melkein mit?t?n, sill? kansa halveksi heit? ja vihasi uskonheitti?in?. Silminn?ht?v?n? todistuksena on se vaino, joka juuri t?h?n aikaan kohtasi yht? n?ist? papeista, Kurkijoen kirkkoherraa Jaakkima Terentiovia, jos kohta oikea vihan syy peitettiin noituuden kanteella. Useimmat kreikanuskoiset papit pysyiv?t lujina ja vahvistivat my?s sanankuulijoittensa vastahakoisuutta. Suurta apua ei my?sk??n ollut maahan l?hetetyist? luterilaisista papeista. Tied?mmeh?n me, mink?lainen Suomen papiston sivistyksen ja siveyden tila oli ennen yliopiston perustamista, ja luultavaa on, ett? t?nne lis?ksi saatiin huonoimmat ainekset. Eip? kumma siis, jos n?iden uuden uskon apostolien mainitaan vain istuneen kapakoissa, oluthaarikka edess??n, piippu k?dess?, siell? harjoitellen k??nnytysty?t?ns? vieraan uskonnon haukkumisella, josta tietysti taas tuli kreikkalaisilta haukkumasanoja takaisin. Seurauksena kaikesta t?st? oli, ett? k??nnytystoimi ei paljon ollenkaan menestynyt. P?invastoin tapahtui joskus, ett? joku luterilainen tulokas, keskell? kreikanuskolaisia asuen, itsekin taipui naapuriensa oppiin, jotka uskonmuutokset kuitenkin hallitus heti kielsi kuoleman uhalla.

Asiain n?in ollen ajatteli Ruotsin hallitus yhteen aikaan v?likeinoa, saadakseen ainakin kreikanuskoisen kirkon Suomessa ja Inkeriss? erilleen Ven?j?n yhteydest?, josta aina vuoti vihollisuutta uutta valtaa vastaan. Luvattiin n?et matkarahaa papille, joka l?hetett?isiin Konstantinopolin patriarkan vihitt?v?ksi ja joka sitten olisi tullut Ruotsin kreikanuskoisten alamaisten piispaksi. Sama ehdotus uudistettiin my?hemmin sill? muutoksella, ett? Karjalan piispa saisi k?yd? vihitt?m?ss? itse??n Kieviss?. Mutta kreikanuskoiset karjalaiset eiv?t siit? tarjoumuksesta huolineet; he tahtoivat edelleenkin saada pappinsa Ven?j?ll? vihityiksi. Hallitus puolestaan ei my?sk??n ollut tuumaansa kovin harras; sill? aina viel? toivoi se saavansa vierasuskolaiset tavalla tai toisella valtion uskoon k??nnytetyiksi. Samassa Kristiinan kirjeess? vuodelta 1650, jossa annettiin lupa piispan vihkimiseen Kieviss?, oli n?et kuitenkin lis?tty, ettei h?n takaisin tultuansa saisi asettaa pappeja muuta kuin "juuri tarpeen mukaan ja miss? niit? v?ltt?m?tt?m?sti tarvitaan". Ja Kaarle X antoi Kaprion l??nin asukkaille, jotka pyysiv?t saada muutamia omauskoisiansa pappeja , jouluk. 15 p. 1654 jyrk?sti kielt?v?n vastauksen. "Kuninkaallista Majesteettia", niin kuuluivat sanat, "arveluttaa t?h?n nykyiseen aikaan suostua siihen, mutta h?n n?kisi paljoa mieluummin, ett? he k??ntyisiv?t luterilaiseen, oikeaan uskontoon ja jumalanpalvelukseen."

Olisi voinut luulla, ett? kenties Ruotsin vapaampi hallitusmuoto ja kansan etua valvova laki olisivat kuitenkin voineet suostuttaa Laatokan ja Nevan karjalaiset uuteen valtaan. Mutta ensiksikin oli silloin juuri se aikakausi, jolloin uskonto oli voimallisin yhdist?j? tai eroittaja ihmisten v?lill?, jolloin samanuskoiset, vaikka eri kansallisuuksiin kuuluvat, pitiv?t toisiansa veljin??n, ja eriuskoiset, joskin he olivat yht? kansaa, vihasivat toisiansa verisesti. Ja toiseksi eiv?t Ruotsin hallitusmuodon ja lain edut olleet tulleet K?kisalmen l??nin ja Inkerin asukkaille osaksi. Niinkuin jo tied?mme, ei heid?n sallittu valtiop?iville l?hett?? edustajia. Ruotsin laista ei my?sk??n ollut suurta suojaa. Molemmat maakunnat olivat pit?jitt?in annetut lahjoitusmaiksi korkeille Ruotsin herroille, joita kruunun kaikki virkamiehet n?yr?sti kumartelivat. Linnojen ja sotav?en huonoon tilaan sanoi Horn p??syyn? olleen sen, ett? "maaherra enemm?n valvoo suurten herrojen suosiota kuin kruunun etua". Jos niin oli laita, miss? kruunun hy?dyst? oli puhe, mit? turvaa saattoi rahvas toivoa kuninkaan k?skynhaltijoilta! Se olikin aivan ilman suojaa j?tetty alttiiksi aatelisherrojen, voutien ja kruunun alempien virkamiesten t?yttym?tt?m?lle ahneudelle. Mink?lainen talonpoikaraukkain tila oli K?kisalmen l??niss?, sen olemme jo n?hneet luvussa Samuli Cr?ellist?.

Eip? ole siis ollenkaan kummeksittavaa, ett? niin Inkerin kuin K?kisalmen l??nin kreikanuskoinen kansa tuskin hillityll? vihamiellisyydell? katseli uusia hallitsijoitansa ja hartaalla ik?v?ll? toivoi ven?l?isi? avukseen.

Suomen suureksi onneksi ven?l?isten p??hy?kk?ys tarkoitti Liivinmaata, sill? tsaari toivoi Riiasta saavansa hyv?n kauppasataman It?meren rannalla. H?n toi t?t? kaupunkia vastaan armeijan, jonka luku arvattiin 90,000:ksi mieheksi. Mutta riittip? tuosta avarasta valtakunnasta my?s muuallekin v?ke?. Kaksi sotajoukkoa l?hetettiin Inkeriin ja K?kisalmen l??niin, n?it? kaivatuita maakuntia takaisin valloittamaan.

Toinen partioparvi, noin 300 miest?, oli taas P?hkin?linnan edustalta mennyt Taipaleen kauppalaan Suvannonj?rven suuhun K?kisalmen l??niin. Sielt? he levittiv?t l?hipit?jiin tsaarinsa julistuksen: niiden, jotka vapaaehtoisesti antautuisivat h?nen valtansa alle, piti saada s?ilytt?? henkens? ja tavaransa vahingoittamatta; mutta vastahakoiset piti armotta surmattaman. Laumoittain virtasivat nyt seudun kreikanuskoiset talonpojat leiriin uskollisuusvalaa vannomaan ja suojeluskirjoja lunastamaan; toipa suuri osa heist? aseensakin mukanansa ja j?i uskolaistensa luokse n?iden voiman lis?ksi. Luterilaisista sangen moni, saadakseen turvaa, antoi kastaa itsens? kreikan uskoon. Ne, joiden omatunto siihen oli liian herkk?, pakenivat korpiin ja j?ttiv?t talonsa autioiksi, vihollisen poltettavaksi.

Sill? v?lin oli toinen ven?l?inen osasto, enimm?ksi osaksi ratsuv?ke?, samonnut maahan Aunuksen puolelta Laatokan pohjois-rantaa my?ten. Siell?kin talonpojat joka paikassa tervehtiv?t tulijoita vapauttajinaan, toivat runsaasti ruokaa ja neuvoivat avuliaasti tiet?. Ruotsalaisten aatelisherrojen voudit, samoinkuin my?s luterilaiset papit ja kruunun virkamiehet, tapettiin tai kuljetettiin pois vankeuteen Ven?j?lle. Er?s partiojoukko t?st? osastosta ulkoni Savoonkin asti. Savonlinnan kaupunki ja Kerim?en kirkko poltettiin, linna piiritettiin. Koko seutu oli h?vityksen vallassa. Ihmiset surmattiin usein hirmuisilla kidutuksilla, esiin. el?v?lt? nylkem?ll?. Talot poltettiin, samoin kuin kaikki irtain tavara, jota ei voitu poiskuljettaa, yksinp? viljakin, joka viel? kasvoi pelloilla. Karja tapettiin, nyljettiin ja j?tettiin sitten suotta m?rk?nem??n. -- Y?ll? hein?k. 2:n ja 3:n p?iv?n v?lill? tuli viimein vihollislaivasto K?kisalmen rantaan ja sulki my?s l??nin p??kaupungin saarroksiin.

Peloittava vaara uhkasi t?ten sek? It?meren maakuntia ett? my?s Suomenmaata. Ja pahinta oli se, ettei siihen vaaraan ollut paljon mit??n apuakaan muualta toivossa ensi hetkell?. Kaarle X paraikaa varusti ja sitten alotti yhdess? liitossa Brandenburgin vaaliruhtinaan kanssa tuon retkens?, jolla h?n luuli saavansa puolalaisten voiman lopullisesti kukistetuksi. "En voi t??ll? umpim?hk??n j?tt?? kaikkea kesken sent?hden, ett? muka moskovalainen on meid?n maahamme karannut!" kirjoitti h?n ?re?sti De la Gardielle, joka Liivinmaan puolustukseksi pyysi lis?v?ke?. Samoin my?s Tukholmassa, kun asia tuli puheeksi valtaneuvoskunnassa, p??tettiin yksimielisesti: ett? uusi t?rke? voittomaa, Preussi, etup??ss? oli suojeltava, vaikkapa sen kautta Suomi ja Liivinmaa joksikuksi aikaa j?isiv?tkin vihollisen valtaan. Tulisihan sitten taas aika k??nty? ven?l?ist? vastaan. L?hetettiin siis vain suomalaisille kehoitus omin voimin torjua p??llekarkaus takaisin, jonka lis?ksi Pietari Brahe, vanha uskollinen yst?v?mme, tarjoutui menem??n p??llik?ksi. H?nen l?hd?st?ns? ei kuitenkaan tullut mit??n, koska kuningas oli jo sen viran uskonut toiselle miehelle. Ensi n?rk?styksens? tyynnytty? oli n?et Kaarle X sittenkin pit?nyt sen verran huolta melkein kokonaan turvattomasta Suomesta, ett? oli k?skenyt sinne sotamarski Leijonhufvudin Karjalan ratsurykmentin kanssa Liivinmaalla. Samoin h?n my?hemmin l?hetti Preussista pienen armeijan piiritetyn Riian avuksi. Kumpikin apu tuli vain jokseenkin my?h??n, silloin kun pahin vaara jo oli ohitse; sill? Karjalan ratsumiehi?kin pid?tettiin viel? vasten kuninkaan k?sky? Liivinmaalla pari kuukautta.

Omin voimin tuli siis sek? Liivin- ett? Suomenmaan nyt pit?? puoliansa, ja t?m? vaikea teht?v? tulikin verrattomalla alttiiksiantaumuksella, urhoudella sek? menestyksell? suoritetuksi. Riian v?h?lukuinen linnav?ki teki miehuullista vastarintaa. Turhaan maleksivat ven?l?iset seitsem?n viikkoa kaupungin ymp?rill?, ahdistaen sit? piirityst?ill??n niin paljon kuin heid?n puuttuva taitonsa n?iss? asioissa my?ten antoi. Loppup??t?ksen? oli kuitenkin se, ett? heid?n, menetetty?ns? 14,000 miest?, t?ytyi tyhjin k?sin poistua.

Burmeister l?ksi nyt 150:n ratsumiehen, 200:n rakuunan sek? 800:n talonpojan kanssa K?kisalmea auttamaan. Er??lle salmelle, luultavasti Kiviniemen kohdalle tultuansa havaitsi h?n kuitenkin, ett? ven?l?iset olivat polttamalla sillan katkaisseet h?nen tiens?. H?n vet?ytyi sent?hden Raudulle, asettuen leiriin likelle kirkkoa. T?ss? karkasi 7-800 ven?l?ist? ?kkiarvaamatta h?nen p??llens? y?ll? hein?k. 14:tt? p?iv?? vasten. Heid?t torjuttiin takaisin, jonka j?lkeen suomalaiset my?s vuorostansa l?ksiv?t rynn?k?lle ulos leirist?. Ven?l?iset eiv?t ensin siit? olleet mill??nk??n, vaan seisoivat aukealla tantereella t?ydess? sotarinnassa, valmiina heit? vastaanottamaan. N?in alkoi Raudun kahakka, jossa vihollinen nelj? tuntia teki lujaa vastarintaa, kunnes h?nen viimein t?ytyi paeta metsien turviin. Kent?lle oli h?nelt? j??nyt 200 kuollutta. Suomen puolelta ei kuulu kaatuneen enemp?? kuin 40 miest?, haavoitetutkin siihen luettuina. Kuolleista mainitaan Bartholdus Simonis , er?s noista pestin ottaneista kymnaasilaisista, joka oli ollut lipunkantajana tappelussa. My?s talonpoikainen nostov?ki oli taistellut niin uljaasti ja niin t?ydell? toimella, ett? heit? upseerit suuresti kehuivat.

Tuosta yrittiv?t piiritt?j?t l?hte? v?kirynn?k?lle. Elok. 15 p. aamupuolella ruvettiin heid?n molemmista leireist??n kiivaasti lenn?tt?m??n tulisia kuulla. My?s ty?nnettiin palavia tervatynnyrilauttoja virran vied? kaupungin puista hakulia vastaan. Samassa l?heniv?t rynt?ysjoukot, aikoen k?ytt?? hyv?kseen h?iri?t?, joka tulipaloista oli syntyv?. Mutta linnalaisten valppaasta toimesta saatiin valkea aina heti ensi-idussaan sammuksiin. Senvuoksi vet?ytyiv?t rynt?ysjoukot molemminpuolisen ankaran pyssytulen j?lkeen takaisin varustustensa taakse. Kun sitten uudestaan l?hetetty rauhanhieroja lupauksenmukaisesti oli saanut luodin p??h?ns?, luopuivat ven?l?iset kokonaan kaikista v?kin?isist? valloitustuumista. He p??ttiv?t t?st? l?htien vain maata jouten vallituksissaan, odottaen, kunnes n?lk? olisi pehment?nyt linnalaisten lujuuden.

Sill? v?lin oli vihdoinkin hein?kuun lopulla Leijonhufvud saapunut Suomeen Karjalan ratsumiesten kanssa. N?m?t olivat jo Liivinmaalla kovasti nurisseet siit?, ett? heid?n t?ytyi palvella "vieraalla maalla", sillaikaa kuin heid?n oma maansa oli alttiina armottoman vihollisen h?vityksille. Helppo on siis arvata, mill? innolla he nyt ven?l?ist? vastaan l?ksiv?t. Uusi ylip??llikk? oli saanut kuninkaalta luvan k?ytt?? kaikki Suomesta kruunulle tulevat verot sen puolustukseksi. H?n nyt kaikkein ensiksi j?rjesti ja varusti k?sill? olevat voimat ja kiirehdytti viel? uusien lis?joukkojen kuntoonpanemista. Sitten marssi h?n 1,600:n miehen kanssa K?kisalmen avuksi. Elok. 30 p. n?htiin, piiritettyjen suureksi riemuksi, sinikeltaisten lippujen l?henev?n etel?iselt? puolelta. Rynn?kk? piiritt?jien vallitusta vastaan ei onnistunut; mutta kun Leijonhufvud sitten pani tulikitansa ammumaan, pel?styiv?t ven?l?iset ja j?ttiv?t y?ll? senpuolisen leirins? autioksi. Nyt vietiin K?kisalmeen melkoinen joukko apuv?ke? sek? runsaat varat kaikellaisia tarpeita, jonka j?lkeen Leijonhufvud j?lleen l?ksi matkaansa. Turvattuaan linnan, h?n ei huolinut turhaan kuluttaa v?h?? sotavoimaansa rynn?kk?ihin ven?l?isten muita vallituksia vastaan. Viel? kolme viikkoa jatkoivat sitten piiritt?j?t ty?t?ns?, vaikkei heill? voinut en?? olla kovin suurta menestyksen toivoa. Vihdoin viimein lopettivat piiritetyt ahdistuksensa sukkelalla kepposella. Syysk. 25 p. marssitti Olavi Pentinpoika pient? linnav?ke?ns? kovalla rumpujen p?rrytyksell? edestakaisin linnassa. Marssiessaan kantoivat sotamiehet suurta lippujoukkoa. T?t? menoa kesti pari tuntia. Ven?l?iset, jotka kuulivat melun ja n?kiv?t lippujen paljouden, eiv?t voineet luulla muuta, kuin ett? apuarmeija, jonka l?henemisest? taas k?vi huhu, tavalla tai toisella heid?n huomaamattansa oli p??ssyt linnaan. He l?ksiv?t siis seuraavana y?n? kokonaan tiehens?. Mutta ennen l?ht??ns? he viel? el?v?lt? polttivat kaikki suomalaiset sotamiehet, kuusi luvultansa, jotka piirityksen aikana olivat heid?n k?siins? joutuneet. Samoin oli Leijonhufvudkin kaikilta h?nelle tuoduilta vangeilta hakkauttanut p??n poikki. Niin julmat olivat sotatavat siihen aikaan n?ill? mailla.

Samoin olivat Brahen vapaaherrakunnan alustalaiset h?nen asettamansa pienen sotajoukon avulla itse torjuneet pois vihollisen, tappaneet h?nelt? 1,100 miest? ja valloittaneet kaksi lippua, jotka he sitten ylpeydell? l?hettiv?t kuninkaalle.

Leijonhufvud aikoi nyt, kun oma maa oli puhdistettu, siirt?? sodan rajan yli vihollisen alueelle. T?t? hanketta ei ollut h?nen kuitenkaan sallittu johtaa, sill? h?n kuoli Raudulla kuumetautiin. Ylimm?n komennon otti k?teens? nyt kenraalimajuuri Kruse. H?n vei melkein koko sotavoimansa uuden vuoden alkup?ivin? Aunukseen. Heid?n t?ytyi tosin tyhjin toimin k??nty? pois Aunuksenkaupungin edustalta, jonka ven?l?iset olivat varustaneet liian vahvaksi. Mutta koko maaseutu h?vitettiin laajalta. Kaikki tavatut ihmiset tapettiin ilman eroitusta, ja karjakin, jota rehun puutteen t?hden ei voitu poiskuljettaa, poltettiin. Tulen omaksi joutui niinik??n 11 kirkkoa, lukemattomia kyli?, sek? suuri joukko pitkin Laatokan rantaa kiinnij??tyneit? aluksia. "Kaiken t?m?n johdosta", kehui Kruse, "ovat nuo raakalaiset joutuneet suuren pelon valtaan." Mutta raakalaisnimenp? meid?n omatkin soturimme t?ydesti ansaitsivat, sill? he olivat sodank?ynniss??n melkein samallaisia petoja kuin heid?n it?iset naapurinsa. Siin? suhteessa he vain olivat noita paremmat, etteiv?t he toki tappaessaan n?yt? harjoittaneen luonnotonta, kiduttavaa julmuutta.

Leijonhufvudin kuoltua siirsi kuningas Kustaa Eevertinpoika Hornin Suomen kenraalikuvern??riksi. T?m? p??tti voimallisesti panna toimeen edelt?j?ns? keskenj??neen tuuman, siirt?? sodan ven?l?isten omaan maahan. Ensiksi h?n l?hetti 300:n miehisen ratsumiesparven h?vitt?m??n suurta Tulomaj?rven kyl??, v?h?n matkaa Salmin rajalta. T?ten h?n tahtoi ennen l?ht??ns? turvata K?kisalmen l??ni?, sill? mainitussa kyl?ss? oli ven?l?isill? aina ollut p??majansa hy?k?tess??n Suomen Karjalaan. Partiokunta sovitti marssinsa niin, ett? se joutui perille juuri p??si?ispyh?ksi, jolloin kreikanuskolaisten tiedettiin korvaavan pitk?t paastoamisensa ylenm??r?isell? sy?misell? ja juomisella. Juopuneet, vaaraa aavistamattomat karjalaiset surmattiinkin enimm?ksi osaksi, ja kaikki kyl?n 100 taloa poltettiin.

Suurelle retkellens? etel??np?in aikoi Horn l?hte? niin pian kuin kev??ll? ruohoa ilmestyi, sill? nyt talvella oli suuremman sotavoiman ihan mahdoton kulkea tuon perinjuurin ry?stetyn ja h?vitetyn Inkerin l?vitse. V?liajalla h?n piti joka l??niss? maakuntap?ivi?, joilla h?n sai tarpeelliset varat my?nnetyiksi. Mutta kes?n tultua t?ytyi h?nen kuitenkin luopua tuosta kauan varustetusta hankkeestansa. Kuningas n?et k?ski suuren osan Suomessa olevia sotajoukkoja Liivinmaalle. Eik? aikaakaan, niin tuli jo toinenkin k?sky, ett? Hornin piti kaikkien t?hteittenkin kanssa marssia pois entisten j?ljess?. H?n totteli ja oli jo ehtinyt Nevajoen toiselle puolelle, kun paha h?t?sanoma h?net saavutti. Useampia tuhansia vihollisia oli hy?k?nnyt maahan Laatokan pohjoisrantaa my?ten ja ruvennut uudestaan K?kisalmea piiritt?m??n. Senvuoksi Horn ei nyt l?hett?nyt Liiviin enemp?? kuin 600 miest?; itse h?n kiiruusti vei p??voimansa j?lleen Suomenmaahan. H?mm?styneet ven?l?iset, jotka luulivat h?nen olevan kaukomailla, pakenivat suurella vauhdilla takaisin rajan taakse. Mutta aika olikin tulla apuun. "Jos olisin", kirjoitti Horn, "vain viikon p?iv?t kauemmin viipynyt, niin olisi koko se maan??ri ollut vihollisen vallassa, viel?p? Viipurikin, jossa porvarien ja talonpoikien apuna ei olisi ollut 70 sotamiest?."

T?m? h?nen synnyinmaatansa uhkaava vaara vaikutti sen, ettei Horn t?st? l?htien halunnut antaa Suomen v?hist? puolustusvoimista sen enemp?? pois. Kuningas pian taas vaati 800 jalkamiest? Riikaan, jonka linnav?est?n enin osa oli kuollut ruttoon. Mutta Horn vain vastasi sen olevan mahdotonta, koska Suomi muuten j?isi turvaa vaille. Kaarle X uudisti lokakuussa viel? ankarammin k?skyns?. "T?t?", kirjoitti h?n, "teid?n tulee viipym?tt? totella, antamatta mink??n muun syyn tulla esteeksi." Ja loppuun h?n viel?, n?ht?v?sti siin? pelossa, ett? tuo itsep?inen suomalainen nytkin j?tt?isi k?skyn t?ytt?m?tt?, pani seuraavan lis?yksen: "800 miest?, tai ainakin niin monta kuin voitte saada kokoon." Vaan eip? Horn sen paremmin suostunut antamaan pois yht??n ainoata miest?ns?. H?n selitti ruton Suomessakin pahasti v?hent?neen jalkav?ke?. N?ht?v?sti oli kuninkaalle luuloteltu Suomessa olevan v?ke? ylt?kyllin, mik? olisikin ollut sangen suotava asia. Mutta todellisuudessa olisi Hornin ollut pakko, jos tuota k?sky? piti totella, j?tt?? Viipuri sek? koko se maan??ri alttiiksi. "Sill?", jatkoi h?n, "eih?n t?ss? mets?isess? maassa voi tehd? viitt? vertaa voimallisemmalle viholliselle vastarintaa n?in v?hill? ratsumiehill?. Ja koska en tied?, enk? voi ajatellakaan, teid?n aikomuksenne, kuninkaallinen majesteetti, olevan luopua Suomesta sek? niin t?rke?st? linnasta, kuin Viipurista, koetan niit? viimeiseen asti puolustaa." Kaarlen ikuiseksi kunniaksi on mainittava, ettei h?n t?st? suorasta vastauksesta suuttunut, vaan edelleenkin osoitti Hornille suurta suosiota.

V?ke?kin luovuttamatta k?vi muuten Hornin ja Suomen tila t?h?n aikaan yh? arveluttavammaksi. Rutto oli kev??ll? ja kes?ll? 1657 raivonnut aivan hirmuisesti Liivinmaalla sek? Inkeriss?. Loppukes?ll? se jo levisi meid?nkin maahamme. Viipurin kaupungissa kuoli siihen elokuusta 1657 maaliskuuhun 1658 yksist??n korkeammista s??dyist? 50 henke?, alhaista kansaa lukuunottamattakaan. My?skin sotajoukot sen kautta peloittavasti v?heniv?t. Vuoden 1657 lopussa ei ollut jalkav?ke? kaikissa Suomenmaan linnoissa yhteens? en?? enemp?? kuin 601 miest? jalkeilla. Noin 200 oli kuollut ja 302 paraikaa makasi sairasvuoteella. Ratsuv?ki, vaikka tietysti sekin oli huvennut, oli verraten lukuisampi. V?h?isen sotajoukkonsa kanssa majaili Horn koko syksyn 1657 M?gr?ss? , joka p?iv? odotellen ylivoimaisen vihollisen p??llekarkausta. Hyv?ksi onneksi peloitti kuitenkin sanoma rutosta ven?l?isi? maahan tulemasta.

Roskilden rauhansovinnon j?lkeen toivoi koko Suomi itse kuninkaan voittoisan armeijansa kanssa tulevan ven?l?isi? kukistamaan. Horn my?s lausui sen toivomuksen ilmi er??ss? kirjeess?. Yhteen aikaan kuuluukin Kaarle X sit? tuumineen. H?n olisi silloin luultavasti yritt?nyt laajentaa valtakuntaansa it??np?in niill? suomalaisilla alueilla, jotka Stolbovan sovinnossa olivat j??neet ven?l?isten vallan alle. Heti ven?l?issodan alussa tehty ehdotus ainakin mainitsee rauhanehtoina muun muassa Turjan Lapin sek? Karjalan it?puoliskon Syv?riin ja ??nisj?rveen saakka. Tarkemmin aprikoituaan luopui kuitenkin Kaarle n?ist? tuumista. Sotaa tuossa r?meisess?, mets?isess? maassa olisi sangen vaikea k?yd?, ja saksalaiset palkkasoturit suoraan ilmoittivat, etteiv?t he sinne l?htisi. Ruotsalaisten ihmeellinen menestys Tanskassa teki ven?l?iset puolestansa taipuvaisemmiksi. Mutta sittenkin kului viel? jommoinenkin aika, ennenkuin sovinto saatiin toimeen. Suomessa ponnisteltiin siis viel? viimeisi? voimia armeijan kuntoonsaamiseksi; sill? sen kautta toivottiin voivan kiirehdytt?? rauhan tekoa. Hornin kehoituksesta suostuivat Suomen s??dyt nyt jo v. 1658 antamaan sek? 1659:n ett? 1660:n vuoden rekryytit. Vuoden oma varsinainen sotav?enotto oli n?et jo edellisen? vuonna tullut ennakolta toimitetuksi. N?it? uusia joukkoja ei kuitenkaan tarvittu en?? meid?n maamme omaksi suojelukseksi; ne vietiin taas Inkeriin ja Liivinmaalle, miss? sota jatkui viel? melkein vuoden loppuun saakka. Vihdoin lopetti Vallisaaressa jouluk. 20 p. tehty v?lirauha, joka kolme vuotta my?hemmin muutettiin vakinaiseksi rauhansovinnoksi Kardisissa, kaiken pelon t?lt? puolelta.

Rajat j?iv?t entiselleen; mutta sittenkin sai t?m? sota Suomessa aikaan eritt?in t?rke?n muutoksen, joka vasta oikein vahvisti Stolbovan rauhansovinnon voitot. Sodan aikana ja rauhan j?lkeen n?et enin osa kreikanuskoisista karjalaisista, jotka pelk?siv?t rangaistusta eiv?tk? tahtoneet uskonnollista sortoa kauemmin k?rsi?, muutti pois Ven?j?lle. Jo v. 1656 l?ksi yksist??n K?kisalmen l??nist? 4,107 perhekuntaa, joiden j?lkeisi? ep?ilem?tt? ovat nuot viel?kin Novgorodin, Tverin ja Vladimirin l??niss? asuvat karjalaiset. Ainoastaan Salmin kihlakuntaan j?i kreikanuskolaisia kosommalta. Poismuuttaneitten sijaan tuli l?nnemmist? l??neist? luterilaisia suomalaisia, joiden kautta kuitenkin K?kisalmen l??ni kasvoi eroamattomasti kiinni muuhun Suomeen.

Tultuansa valtaneuvokseksi v. 1653, l?hetettiin h?net kenraalikuvern??rin? Inkeri? sek? K?kisalmen l??ni? hallitsemaan. T?m? oli, niinkuin tied?mme, melkein yht? vaikea teht?v? kuin ennen muinoin Augiaan tallin puhdistus. "Sanalla sanoen", kirjoitti Horn t?nne tultuansa, "kaikki on rappiolta; laki ja oikeus ovat per?ti unohduksissa, niin ett? t?ydell? syyll? voi sanoa t??ll? olevan confusum chaos . Jollei t?t? muuteta, saavat nuo herrojen palvelijat ja voudit, joiden k?siss? nyt kaikki on, pian koko maan nurin k??nnetyksi." N?ist? sanoista n?kyy, ettei uudelta kenraalikuvern??rilt? puuttunut rehellist? tahtoa alustansa tilaa parantamaan. N?iden sanojen mukaiset olivat my?s h?nen tekonsa. Tosin ei tiedet?, h?nk? kehoitti kuningasta jyrkk??n kieltoon, kun K?kisalmen l??nin lahjoitusmaanis?nn?t t?h?n aikaan tahtoivat poistaa rahvaan ainoan suojan oikeudessa ja talonpoikaisen lautakunnan sijaan asettaa kaksi aatelista asessoria. Mutta hyvin luultavaa on, ett? h?nell? oli osaa t?m?n hankkeen tyhj?ksitekemisess?; sill? heti sen j?lkeen n?emme h?nen pit?v?n huolta rahvaan turvaamisesta toisellakin tavalla. H?n n?et k?ski, ett? siit? l?htien kruununvoutien piti olla l?sn? k?r?jill? valvomassa, etteiv?t aatelin asettamat tuomarit tekisi v??ryytt?. Itse kuninkaankin vaatimuksia vastaan h?n joskus puolusti l??nil?isi?ns?. Kaarle X oli p??tt?nyt heilt? ruveta ottamaan Ruotsissa ja Suomessa tavallista henkiveroa, josta he t?h?n asti olivat olleet vapaina. Mutta Horn ilmoitti K?kisalmen rahvaan olevan muutenkin ylt?kyllin veroilla rasitetun, ja sanoi pelk??v?ns?, ett? he, jos heit? viel? enemm?n rasitettaisiin, karkaisivat Ven?j?n puolelle. Kuningas murisi hiukan vastaan; vaan henkivero j?i kun j?ikin karjalaisilta ottamatta.

T?mm?isen hallitusmiehen alaisena olisi kenties kreikanuskoisten karjalaisten vihamielisyys v?hitellen saattanut lauhtua, viihty?, jollei Ven?j?n sota niin kovin pian olisi keskeytt?nyt kaikkia uuden kenraalikuvern??rin rauhallisia toimia. Nyt h?n taas samalla innolla rupesi valvomaan l??nins? etua puolustamalla sit? ulkovihollista vastaan. Siksi olisi h?n tarvinnut enemm?n v?ke?, ja joutui pahaan riitaan De la Gardien kanssa, kun ei t?m? totellut kuninkaan k?sky? eik? l?hett?nyt Karjalan rakuunia kotiin. "Suokoon Jumala, ett? minulla olisi 1,000 kunnon ratsumiest?!" valitti h?n kuninkaalle; "mutta nyt t?ytyy minun surukseni ja harmikseni antaa ven?l?isten tehd?, mit? tahtovat." Ja Leijonhufvudille Liivinmaalle h?n kirjoitti uhkaavasti: "Se, joka on syyn? siihen, etten hyviss? ajoin saanut avukseni v?h?isen ratsuv?ke?, on joutuva siit? kerran ankaraan edesvastuuseen." Leijonhufvud toimitti nuhdekirjeen ylip??llik?lleen, De la Gardielle, ja t?m?p? nyt vasta oikein suuttui! H?n kirjoitti heti vihaisen ja pilkallisen kirjeen Hornille, luvaten vastata asiasta kuninkaan ja valtaneuvoskunnan, jopa koko valtakunnankin edess?. Lopuksi h?n puolilla sanoilla viittasi, ett? muka Horn pelkurimaisuudesta oli vaaraa liiaksunut. T?st? taas tuli Hornin puolelta tulinen vastaus, miltei vaatimus kaksintaisteluun. "Jos joku luulee", lausui h?n, "ett? min? ven?l?isten p??llehy?kk?yksen vuoksi olen joutunut h?mm?styksiin tai pel?styksiin, niin olen aina valmis sit? v?it?st? rehellisell? tavalla kumoamaan!" -- Sattumus oli niin sallinut, ett? samoilla rajoilla, miss? sankarit Jaakko De la Gardie ja Eevert Horn noin puoli vuosisataa takaperin retkeiliv?t, nyt heid?n poikansa taas seisoivat rinnakkain samaa vihollista vastassa. Mutta eiv?tp? olleetkaan he perineet isien keskin?ist? yst?vyytt? ja sopua; p??asiallisesti oli n?ht?v?sti syy De la Gardiessa. Valitettavasti oli kaikki muukin toisin nyt t?ll? sotatantereella. Pojiltahan puuttui isiens? voimallista neroa. Kustaa Horn, vaikka luonteeltansa jalo, ei n?yt? olleen eritt?in etev? sotataidossa. Maunu Gabriel De la Gardie oli sodan johtajana aivan taitamaton, vetelys ja tyhj?ntoimittaja. Lopuksi viel? ei pojilla ollut niit? sotavoimiakaan, kuin isill?. Ei ole siis kumma, jos entisten voittojen ja valloitusten sijasta ei nyt kyetty edes omiakaan maita kunnolla suojelemaan.

Me olemme jo n?hneet, miten Horn kesken sotaa muutettiin Suomen kenraalikuvern??riksi, miten h?n v?hill? voimillaan mahdollisuutta my?ten varjeli maatamme, ja miten h?n kuningastakin vastaan piti sen etujen puolta.

Edellisiss?kin kertomuksissa on joskus sivumennen ollut puhetta Suomen valtiollisesta ja kansallisesta tilasta; mutta t?ss? koetamme tarkemmin ja yhten?isemmin kuvata sit? puolta kansamme historiaa. Nyt on semmoiseen juuri soveliain tilaisuus, sill? 17:nnen vuosisadan keskivaihe on t?rke?n? k??nnekohtana siin? suhteessa.

T?m? molempien maiden rinnastaminen n?ytt?? samalla, ettei t?t? yhteytt? kuitenkaan hallituspiireiss?k??n katsottu niin t?ydelliseksi, ett? se olisi erin?isyyden kokonaan poissulattanut ja molemmista niin erisukuisista kansoista tehnyt yhden kansan. Saman k?sitystavan todisteeksi voipi my?s tuoda esiin monta yksityisten miesten lausuntoa. Niin esim. Wexionius, Turkuun professoriksi tullessaan, sanoi itse?ns? muukalaiseksi tulokkaaksi, ja lupasi tulla suomalaiseksi. Niinp? Turun maaherra Falkenberg, josta samaten on ollut puhe kertomuksissa Kustaa Aadolfin ajasta, kehui virkaansa sangen hyv?ksi, "varsinkin minulle muukalaiselle". Niin my?s Stjernman viel? 1719, Turun oppineitten teoksien luettelonsa esipuheessa, nimitt?? niit? "vieraiksi ja toisen maan t?iksi". Yleisen k?sityksen mukaan, jonka Wexioniuskin lausuu ilmi maantieteellisess? teoksessaan, olivat Ruotsin ja Suomen kansat itsen?isin? j?senin? yhteisess? liitossa. Tarvinneeko ollenkaan tuoda esiin todistuksia, ett? Suomenkin miehet katsoivat asiaa samalta kannalta? Tarkalleen n?hd??n heid?n lausunnoissaan eroitettuna Ruotsin valtakunta ja oma maa, Suomi. Joskus harvoin vain ennen 17:nnen vuosisadan loppua ilmenee toisellainen mieliala, ja se n?kyy olleen suomalaisten enemmist?lle vastahakoinen. Niinp? esim. Lachmannuskin, kun h?n ylistysinnossaan kerran puhuu "yhteisen is?nmaan" kiitollisuudesta Kaarle X:tt? kohtaan, katsoo tarpeelliseksi lis?t?: "yhteisen is?nmaan, sanon min?, vaikkapa vasten pahansuovain tahtoa".

T?llainen p??asiallisesti oli vanhastaan ollut Suomen asema Ruotsin valtakunnassa, ja 17:nnell? vuosisadalla kohosi kansamme arvo joksikuksi aikaa viel? entist?kin korkeammalle. Sen vaikutti l?hempi tutustuminen maamme luonnollisiin etuihin. Suomi tuli yh? enemm?n Tukholman ruoka-aitaksi, ja sen kruununtuloista riitti, paitsi omiin tarpeisiin, joka vuosi my?s suuria summia Viron ja Liivinmaan hallintoa varten. Viel?kin enemm?n vaikutti samaan suuntaan Suomen miesten osoittama soturikyky ja urhous. Sit? kansaa ei ollut mahdollista pit?? mit?tt?m?n?, joka varusti 2/5 Ruotsin valtakunnan omamaisesta armeijasta, ja viel?p? semmoisia sotureita, joille eiv?t muun Euroopan mainioimmatkaan urhot vet?neet vertoja. Olemme jo edellisiss? kertomuksissa n?hneet, miten 30-vuotisessa sodassa useissa tilaisuuksissa suomalaisille my?nnettiin t?ysivertainen arvo eri kansana ruotsalaisten ja saksalaisten rinnalla. My?skin kotimaassa astuu sotureittemme ansaitsema kunnioitus esiin monella tavalla. Ihan toisilla sanoilla puhuvat vuosisadan keskipaikoilla Suomen kansasta Pietari Brahe, professori Wexionius ynn? kaikki muut ennenmainitut juhlapuhujat, kuin viel? muutamia vuosikymmeni? ennen kuulimme maaherra Falkenbergin, kenraalikuvern??ri Bjelken ja piispa Rothoviuksen puhuvan. Monen Suomen oman pojan rinnassa her?si samoin noiden urhot?itten kautta entist? voimallisempi kansallistunto. "Ken voisi kielt??", huudahti Paulinus runoelmassaan Suomen kunniaksi v. 1679, "ett? suomalaiset ovat avaran maailman etevimpi? kansoja!" Tulisella is?nmaallisella innolla kehuu Juslenius noin v. 1700 t?m?n vuosisadan suomalaisia sankareita. Ja viel? v. 1732 sanoo Mattias Hallenius v?it?ksess??n: "n?hty?ni noiden sotien historian, rupesin suuresti ylpeilem??n siit?, ett? olen suomalainen".

Mutta nuo suuret voitot, ja niiden tuottama ??ret?n valtakunnan laajennus vaikuttivat kuitenkin samassa sen, ett? Suomen valtiollinen arvo aleni entist? alemmaksi. Muinaisessa pikkuisessa Ruotsin valtakunnassa oli maamme avaruutensa sek? kansanpaljoutensa suhteen ollut varsin t?rke? j?sen; mutta tuossa nyt niin suureksi paisuneessa "ruotsalaisessa maailmassa" , joka oli kohonnut arvossa Euroopan suurvaltojen rinnalle, oli Suomi ainoastaan v?h?inen, syrj?inen maakunta. Eritt?inkin muuttui "liittolaisten" keskin?inen v?li suuresti noiden monien tanskalaisten maakuntien valloittamisen j?lkeen. Jemtlanti ja Herjedali, Gotlanti, Bohusl??ni, Skoone, Hallanti ja Blekingi olivat katkeamattomassa maantieteellisess? yhteydess? Ruotsin kanssa ja siihen luonnollisesti kuuluvat. Niiden v?est?, alkuaankin jo likeist? sukua, suli helposti yhteen ruotsalaisten kanssa ja enensi n?in muodoin vahvasti heid?n kansallisuutensa lukum??r?? sek? voimaa. Toiselta puolen oli tosin my?s Stolbovan rauhansovinnon kautta karttunut valtakunnalle lis??n kaksi suomalaista maakuntaa, K?kisalmen l??ni ja Inkeri. Mutta niit? ei oltukaan yhdistetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, ja paitsi sit? oli niiden asukkaissa, niinkuin n?imme, uskonnolliset siteet lujemmat heimolaisuuden vetovoimaa. T?m? valloitus ei siis ollut, ainakaan silloin viel?, suomalaiselle kansallisuudelle vahvistukseksi.

Toinen seuraus Ruotsin suurista sodista, avarista valloituksista sek? niiden kautta paisuneesta mahtavuudesta oli se, ett?, niinkuin tied?mme, melkein kaikki vanhat, rikkaat ja kuuluisat Suomen aatelissuvut muuttivat asumaan Ahvenanmeren l?nsipuolella. Meid?n herrojemme t?ytyi sotap??llikk?in?, valtiomiehin?, korkeina virkamiehin? viett?? parhaat elinvuotensa kaukana synnyinmaastansa. Hovin loisto, suuremman viljelyksen ja sivistyksen edut sek? lauhkeampi ilmanala viekoittelivat heit? samalla valitsemaan Ruotsin asuinpaikaksensa. Siell? heid?n j?lkel?isens? v?hitellen sekaantuivat kokonaan ruotsalaisen aateliston joukkoon. Pari miespolvea, 18:nnen vuosisadan alkuun, s?ilyi suvussa tosin heikkenemist??n heikkenev? muisto siit?, mihin he oikeastaan kuuluivat; mutta jo heid?n muuttonsa kautta syntynyt suurten aatelissukujen puute Suomessa vaikutti ep?ilem?tt? Suomen kansan arvon alenemiseen t?n? aatelisvallan loistoaikana.

Aatelissukujemme poismuuttamiseen ei ollut muuten Ruotsin uusi mahtavuus yksist??n syyn?; osaksi oli se luonnollisena seurauksena t?ll? vuosisadalla tapahtuneesta hallitusvoiman keskittymisest?. Valtaneuvokset, jotka ennen eliv?t kuninkaan k?skyl?isin? kukin siin? maakunnassa, miss? heill? oli tiluksensa ja asuntonsa, koottiin nyt kaikki Tukholmaan. Samaan paikkaan perustettiin my?s nuo monet uudet ylihallituskunnat, jotka kaikki vetiv?t Suomenkin herroja palvelukseensa.

N?ist? kaikista n?emme selv?sti, ettei hallitus vastustanut suomalaisia virkamiehi?. Syyn? muukalaisten l?hett?miseen t?nne oli n?ht?v?sti se, ettei ollut tarpeeksi virkoihin kykenevi? oman maan miehi?. Se ei ollutkaan yht??n kumma, koska koko maassa oli vain yksi kymnaasi ja juuri ?sken perustettu yliopisto.

Viel? vaarallisempi Suomen kansallisuudelle oli se, ett? t?ll? ajalla ruotsinkieli alkoi tunkeutua seura- ja perheoloihin. Ennenkin oli jo, niinkuin er?s ruotsalainen kirjailija Kustaa Aadolfin aikana kertoo, ollut Suomessa aatelilla, papeilla, kauppiailla sek? varakkaammilla talonpojillakin tapana pit?? huolta siit?, ett? heid?n poikansa k?tkyest? asti my?s oppisivat ruotsia; sill? suomenkieleen yksist??n tottuneen suu ei my?hemmin muka tahtonut muiden kielten ??nt?mislaatuun taipua. Mutta n?in tasa-arvoon p??ssyt vieras kieli tunkeutui sittemmin t?ll? vuosisadalla sangen monessa perheess? valtakieleksi. Se oli seurauksena alinomaisesta seurustelemisesta noiden maahan tulleitten monien ruotsalaisten kanssa, niinkuin my?s tiheist? avioliitoista n?iden ja suomalaisten v?lill?. Siten n?kyy jo 17:nnen vuosisadan loppupuoliskolla olleen laita maamme suurimmissa kaupungeissa; pienemmiss?, samoinkuin maapit?jiss?kin, sit? vastoin herrass??tykin viel? suurimmaksi osaksi pysyi suomalaisena seuraavan vuosisadan alkupuoleen asti. Mutta nyt jo rupesi ylh?isempien virkamiesten ja sukujen ruotsalaisuus vaikuttamaan ylenkatsettakin omaa kielt? kohtaan. Keskipaikoilla 17:tt? vuosisataa katoavat jo papistostakin suomalaiset sukunimet melkein sukupuuttoon; niiden sijaan muodostettiin uusia latinaisia ja kreikkalaisia. Huomattavaa on kuitenkin; ett? entiset nimet viel? ensi aluksi, suomea kirjoittaessa ja arvattavasti puhuttaessakin, my?s pysyiv?t k?yt?nn?ss?. Ennenmainittu professori Justander esim. nimitti itse?ns? semmoisissa tilaisuuksissa Juustiksi. Samaa suomenkielen halveksumista todistaa sekin, ett? useimmat painon kautta s?ilyneet ruumissaarnat ylh?isemmille henkil?ille ovat ruotsinkielisi?; ainoastaan joku harva, jollekulle papille tai papinrouvalle pidetty, on suomeksi. Mutta viel? pahempi on seuraava todistus. Turun seurakunta jaettiin liiallisen suuruutensa t?hden v. 1694 kahtia, kieli? my?ten, ja piispa m??r?si yliopiston ylim?isen uskonopin professorin suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Mutta t?m? piti sit? arvonsa alennuksena ja vaati itselleen ruotsalaista seurakuntaa. Samaan aikaan tapahtui luultavasti my?s se seikka, josta Juslenius meille kertoo. Kun h?n n?et oli piispa Gezeliuksen luona kotiopettajana, k?vi siell? er??n? p?iv?n? joku ruotsalainen , joka arveli tarpeelliseksi, ett? suomenkieli perinjuurin h?vitett?isiin. Gezelius, vaikka h?n itsekin oli ruotsalaista sukuper??, oli silloin ankarasti puolustanut Suomen kansan oikeutta saada ainakin kirkoissaan ja perheiss??n viljell? omaa kielt??n. Ja tuo v?kivaltainen hy?kk?ys kansan kalleinta aarretta vastaan sytytti l?sn?olevan nuoren ylioppilaan syd?mess? kipin?n, joka aikoja my?ten oli leimahtava siksi mahtavaksi tuleksi, mik? nyt polttaa pois vieraan kielen ruostetta. Juslenius sittemmin oli ensim?isi? niist?, jotka t?ydell? innolla rupesivat tutkimaan, viljelem??n ja kohottamaan suomenkielt?.

Kaarle X tapasi valtakuntansa raha-asiat, Kristiinan hurjien tuhlausten t?hden, mit? hirveimm?ss? sekasorrossa. Ei siin? kyllin, ett? lahjoitusten vuoksi kruunun suoranaiset rahatulot olivat peloittavasti v?hentyneet; vaan my?s suuri osa niist? tiluksista, jotka Ruotsin tavan mukaan olivat nimenomaan m??r?tyt vuorikaivosten, laivaston ja sotav?en voimassapit?miseen, jopa itse hovinkin el?tt?miseen, olivat nyt yksityisten k?siss? ja niin muodoin niist? riippuvat laitokset pahassa puutteessa.

Kruunausvaltiop?ivill? v. 1655 esitti sitten kuningas s??dyille Krister Bonden kokoonpaneman ehdotuksen. Peruutettavat olivat kaikki lahjoitusmaat "kielletyiss? paikkakunnissa", s.o. niiss?, jotka vanhastaan olivat m??r?tyt ylemp?n? lueteltuja laitoksia varten; samoin kaikki, jotka olivat saadut jonkun valheellisen ja petollisen tiedonannon perustuksella. Sit? paitsi piti kaikkien lahjoituslupausten menett?m?n voimansa. Ja viimein piti kaikkien ikuisiksi ajoiksi annettujen lahjoitusten vasta tulla "Norrk?pingin p??t?ksen ehdoilla" suotujen kaltaisiksi, s.o. kruunun peritt?viksi, niinpian kuin lahjoituksensaajan suku loppui miehiselt? puolelta.

Ehdotus esitettiin aluksi aateliss??dyss?, jota se eritt?in koski, ja oli ensin salaisen valiokunnan aatelisten j?senten k?sitelt?v?n?. T?ll? kertaa ei noussut samallaista vimman myrsky? kuin edellisill? valtiop?ivill?; sen vaikutti se, ett? asia nyt oli itse hallitsijasta l?htenyt. Mutta tyytym?tt?myytt? ilmaistiin kuitenkin useammissa lyhyiss? ?k?isiss? lausunnoissa. Ainoastaan eversti Pentti Horn, h?nkin suomalainen kansallisuudeltaan, toi ilmi suostuvaisuutensa. "Kohtuullista on", arveli h?n, "ett? me pid?mme silm?ll? yhteist? hy?ty?. Eih?n kuninkaalla en?? ole edes mist? saada heini? hevosillensa. Kaikki on poissa." Muutkin taipuivat v?ltt?m?tt?myyteen. Kaksi p?iv?? my?hemmin sai aateliss??ty kokonaisuudessaan kuulla kuninkaan ehdotuksen. Valtakansleri esitti asian v?ltt?m?tt?m?n tarpeellisuuden ja varoitti vastahakoisuudesta. "Sill?", lopetti h?n profeetallisilla sanoilla, "jollei t?t? vammaa hyviss? ajoin l??kit?, voidaan joskus vasta verkko arvaamatta vet?? meid?n kaikkien yli." S??ty my?ntyikin vastarinnatta siin? toivossa, ett? sill? uhrauksella p??st?isiin uhkaavasta h?d?st?.

Mutta se taas ei ollut ollenkaan aatelittomien s??tyjen mieleen, joille nyt vuorostaan ehdotus esitettiin. Eritt?inkin pani vastaan talonpoikaiss??ty, joka pelk?si "Viron tavan", s.o. orjuuden, sen kautta voivan p??st? valtaan. Vihdoin ilmoittivat aatelittomat s??dyt yksimielisesti, etteiv?t he voi peruutusasetusta allekirjoittaa, ennenkuin tuo ehto sen iankaikkisuudesta on poispyyhitty. V?h?ll? oli, etteiv?t valtiop?iv?t, Puolan tavan mukaan, kesken hajonneet t?m?n riidan t?hden; niin suuri oli molemminpuolinen vihastus. Valtaneuvoskunta nyt turvautui kuninkaaseen ja pyysi h?nt? pakottamaan aatelittomia s??tyj? taipumiseen; mutta h?n kielt?ytyi jyrk?sti. H?n ehdotti, ett? lopullinen p??t?s nelj?nneksen peruutuksesta j?tett?isiin seuraaviin valtiop?iviin asti. Siksi piti asiaa kaikin puolin tutkittaman ja tuota lahjoitusmaitten osaa vastaava vuotuinen summa tulla suoritetuksi. Nyt ei aatelin vastahakoisuus en?? auttanut; asetus siin? muodossa, jonka Herman Fleming, kuninkaan osoitusten mukaan, oli sille antanut, tuli s??tyjen yhteiseksi p??t?kseksi, ja aatelin yritys saada ovi vastaisilta suuremmilta peruutuksilta suljetuksi, raukesi typityhj?ksi.

T?llaista is?nmaanrakkautta, v?sym?tt?myytt? ja pelottomuutta tarvittiinkin t?ydesti, jos mieli p??st? tuumasta toimeen. Sill? komitean teht?v? oli mit? vaikeinta laatua ja vaati monen apua. Ennenkuin p??t?ksiin ryhdyttiin, piti ensin koota laveita ja tarkkoja tietoja, ja niit? toimeenpannessa oli kaikellaisten virkamiesten ty?t? valvottava. Ensi alussa k?vi kuitenkin kaikki hyvin. Komiteassa oli Fleming kaikkivaltias: mit? h?n ehdotti, se tuli aina yhteiseksi p??t?kseksi. Vuoden lopussa saattoi h?n ilmoittaa kuninkaalle, ett? kielletyiss? paikkakunnissa oli peruutettu 2,403 taloa, joista karttui kruunulle veroa 66,781 hopeatalaria. Sittenkin oli se Flemingin mielest? viel? v?h?n; h?n piti tarpeellisena pyyt?? kuninkaalta anteeksi, ett? ty? edistyi niin hitaasti. Helppo on siis arvata h?nen mielialaansa seuraavana vuonna, jolloin vastukset vasta oikein alkoivat. Ylimysten puolta pit?v?n Kustaa Bonden tulo komiteaan muutti muutamien j?senten jo ennest??n kytev?n vastahakoisuuden vastarinnaksi. Jos peruutus koski korkeita herroja, tahdottiin sit? kiert?? jos jollakin tavalla. My?s oltiin usein eri mielt? siit?, mitk? paikkakunnat olivat kiellettyj?, mitk? ei. "Monta paikkakuntaa", lausui Fleming, "on viimeksikuluneina aikoina pidetty luvallisina, vaikka kuitenkin kruunun on mahdoton ilman niit? tulla toimeen. Jumala armahtakoon niit?, jotka ovat saattaneet asian sille kannalle." Viel? pahempaa vastarintaa kuin itse komiteassa ilmaantui nyt sen ulkopuolella. Kamarikollegio ei selvitt?nyt sille l?hetettyj? laskuja; vuorikollegio ei laittanut valmiiksi vuorimaakirjaa, jota ilman ei voitu yht??n vuorikaivantoihin kuuluvaa taloa peruuttaa; maaherrat venyttiv?t paikallistutkimuksia, niin ettei niist? tullut koskaan p??t?st?. Itse lahjoitusmaitten is?nn?t, jotka jo ensim?isen? vuonna olivat olleet kovin hitaat asiapapereitaan tuomaan esiin, eiv?t nyt huolineet mist??n muistutuksista eik? nuhteista. Kaikkeen t?h?n oli syyn? sotaonnen k??ntyminen nurjaksi, josta saattoi p??tt??, ettei kuningas niink??n pian tulisi takaisin itse valvomaan asiain k?ynti?.

Viel? kuitenkin Flemingin lujuus kesti. Kerta, kun valtadrotsi Pietari Brahe oli h?nt? koko valtaneuvoskunnan kuullen katkerasti moittinut, lausui h?n j?lkeenp?in komiteassa: "enp? min? sittenk??n rupea v?istym??n enk? horjumaan virkatoimessani!" Mutta viel? pahemmin k?vi, kun h?nen t?h?nastinen ainoa tukensakin, kuningas, rupesi pett?m??n. Kaarle X:nnen ei sopinut pahoittaa taitavia sotap??llik?it??n, joiden apua h?n silloisessa vaarallisessa tilassansa enemm?n kuin koskaan tarvitsi. H?n kirjoitti siis syyskuussa 1657 Flemingille ja k?ski h?nen menetell? v?hemm?n ankarasti. Asiain n?in ollessa ei voi suuresti kummeksia, jos 1656 vuoden vaivan tulos ei ollut suurempi kuin 91 taloa, 5,815 hopeatalaria veroa.

N?in raukesi suurten herrojen silmitt?m?n vastarinnan vuoksi ty?, joka, jos se olisi tullut rehellisesti t?ytetyksi, kenties olisi voinut s??st?? heit? siit? rajattomasta, armottomasta ry?st?st?, joka kohtasi heit? seuraavan kuninkaan aikana. Suomen lahjoitusmaihin oli Kaarle X:nnen peruutus tuskin viel? enn?tt?nyt koskeakaan. Alussa vuotta 1657 oli Fleming kysynyt, mit? oli teht?v? Pohjanmaan suhteen, jota h?n laivaston t?hden piti kruunulle v?ltt?m?tt?m?n tarpeellisena. Mutta kuningasta arvelutti koskea sik?l?isiin moniin kreivi- ja vapaaherrakuntiin; h?n lykk?si p??t?ksen toistaiseksi. Eip? n?yt? my?sk??n enemp?? kuin pari Suomen kuninkaankartanoa tulleen peruutetuksi, vaikka ne olivat valtiop?iv?p??t?ksess? nimenomaan mainitut. Paha rutto Suomessa v. 1656 oli n?et peloittanut tutkimusherroja niin, etteiv?t he olleet uskaltaneet edes tulla sinne asiasta selv?? ottamaan.

Kristiinan suosion oli Fleming voittanut kokonaan. Osoituksena siit? oli, ett? h?n v. 1650 korotettiin valtaneuvokseksi ja v. 1651 sai vapaaherran arvon sek? siihen kuuluvan avaran Liperin lahjoitusmaan. Ja viimein, kruunusta luopuessaankin, osoitti kuningatar h?nelle luottamustansa sill?, ett? valitsi h?net elatusmaittensa p??kuvern??riksi.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet