Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: Kirkonlämmittäjä: Romaani by J Rventaus Arvi
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page Prev Page
Ebook has 1332 lines and 30974 words, and 27 pages
H?n huomasi pastori Skarpin hahmon sakariston ovessa. Se sai h?net t?yteen tajuntaan.
-- Hyv?sti, Matti, ja kiitos kaikesta!
H?n pisti papinkauluksen taskuunsa ja riensi portaita alas.
-- Flykt, kuule! huudettiin h?nen j?lkeens?.
Se oli Skarp.
Mutta Janne Flykt ei halunnut j??d? h?nen seuraansa, Se olisi voinut saattaa h?net raivoon.
H?n puristi huulet tiukasti yhteen ja astui kirkkopuiston halki kadulle.
H?n silm?si kelloa tuomiokirkon tornissa. Mit?? Puoli kymmenen jo! Kauan se Skarp viipyikin konfirmatsiooneissa...
Yht'?kki? muistui h?nen mieleens? koti ja Johanna. Hyv? Jumala! H?n oli harhaillut tuntikausia ymp?ri kaupunkia, ja sill? aikaa oli Johanna odottanut h?nt? syd?n kurkussa! H?n astui katua eteenp?in pitkin, rivakoin askelin.
Nyt h?nell? oli kiire. Tuomiorovastin katuk?yt?v?st? loisti tuli. Siell? oli varmaan vieraita.
Portille h?n pys?htyi. Mit? h?n sanoisi Johannalle?...
H?n l?hti hiipim??n porttik?yt?v?? pitkin ja pys?htyi keitti?n ikkunan alle. H?n oli kuin varas omalla pihallaan.
-- Kuka siell? hiipii?
Tumma hahmo l?heni h?nt? uhkaavana, varsiluuta k?dess?.
-- Kas! Pastoriko se on? Min? jo halonvarkaaksi ep?ilin. Eiv?t anna tuomiorovastin halkopinon olla rauhassa. Pakkaavat viem??n ihan v?kisin...
Talonmies naurahti ja h?visi pime?lle pihalle.
Ei tainnut Mikkonen viel? tiet??...
H?n astui portaille ja nousi raskain askelin yl?s. Mutta ihmeellist?: joka askeleella kasvoi h?nen tyyneytens?. Muutaman viikon p??st? n?it? portaita nousisi toinen pappi. Mill?h?n mielell? h?n astuisi? Hengellisi? lauluja hyr?illen, palatessaan l?hetysyhdistyksen ompeluseurasta. H?n ei nyt saattanut hyr?ill? eik? h?n halunnutkaan. Mutta siit? huolimatta nousi h?n lujin askelin. H?n tahtoi nousta ... el?m?n korkeita portaita viel? kerran yl?s.
H?n avasi oven ja astui eteiseen. Suloinen l?mp? huokui h?nt? vastaan.
Kodin l?mp?! Voi!...
Nyt h?n tunsi, ett? rintaa poltti taas.
Valoa virtasi eteiseen. Ovessa seisoi Johanna.
-- Janne! Rakas Janne!
Seuraavassa silm?nr?p?yksess? lep?si Johanna h?nen rinnoillaan ja itki katketakseen. H?n aavisti, miten oli k?ynyt.
-- Voi, voi! Mill? me nyt tulemme toimeen? Hyv? Jumala, voi hyv? Jumala! Is?, is?kin...!
Nuoren vaimon itku oli syd?nt? s?rkev??, mutta se mursi Janne Flyktin vain hetkeksi. Aivan kuin ?sken sakariston portailla h?n tunsi nytkin kasvavansa. H?nen virkansahan oli lohduttaminen.
-- ?l?, ?l?, Johanna, rakas Johanna! Oma armas, kuule, ?l?h?n nyt! Pikku Pentti her?? ... kuule ... kuulehan!...
Mutta Johannan itku ei laannut.
-- ?l?, Johanna, ?l?...! Menn??n sis??n, min? kerron. H?n talutti vaimonsa huoneeseen, asetti h?net sohvaan ja riisui p??llystakin ylt??n.
P?yd?ll? paloi lamppu, luoden valoaan kodikkaaseen, hauskaan huoneeseen. Nurkassa seisoi sello niin itsetyytyv?isen? ja muhkeana, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "?l? huoli! Olenhan min? viel?."
Mutta Janne Flykt ei v?litt?nyt siit? nyt. H?nen ajatuksensa olivat Johannassa.
-- ?l? itke, Johanna. Jos ihmiset ovat kuolleet, niin Jumala el??. Emme me viel? ole hukassa sent??n.
Johanna tuijotti eteens? avuttomana. H?n muistutti ruumiillistunutta ep?toivoa.
-- Kyll? se on vaikeaa. Is?kin niin avuttomassa tilassa. H?n puhkesi uudelleen kyyneleihin.
Janne Flykt istui h?nen viereens?.
-- Emme me saa ep?toivoon joutua, puheli h?n tyynnytt?en. -- Nyt jos koskaan kysyt??n, uskallammeko me kaksi l?hte? el?m?n tuntemattomia teit? kulkemaan. Hyv?h?n on el??, kun on turvattu tulevaisuus, mutta tyhjin k?sin, Johanna, tyhjin k?sin, siin? kysyt??n uskoa ... ja rohkeutta. Se on mies, joka uskaltaa l?hte? tyhjin k?sin! Ja min? tunnen, Johanna, ett? min? uskallan. T?n? hetken? tunnen sen. -- Ne veiv?t minulta tuomiokirkon, mutta Jumala j?i.
H?n sulki nuoren vaimonsa syliins?.
-- Katsopas, ne ottivat pois n?m? -- h?n osoitti tyhj?? papinkauluksen sijaa -- mutta Jumala j?i ... ja sin? ... Johanna, ja pikku Pentti. Min?h?n olen rikas viel?.
Johanna tyyntyi v?hitellen: Janne oli aina ollut niin ihmeellinen.
-- Kyll?h?n t?ytyy ... mutta kun isku seuraa toistaan ... ensin is? ja sitten sin? ... mutta -- silmiin nousivat taas kyyneleet -- t?ytyy kai ... t?ytyy.
-- Se on oikea sana, Johanna.
Janne Flykt suuteli kyyneleit? vaimonsa silmist?.
-- Me olemme nuoria ... ja terveit?. Me jaksamme viel?. Ajattelepa, jos olisimme vanhoja... Meille kuuluu el?m? ... kaiken uhallakin.
Janne Flykt nousi ja otti esiin sellonsa. Nyt h?n soittaisi, vaikka syd?n verta vuotaisi, soittaisi Johannalle.
"Niin musta taivas kauttaaltaan. Yks t?ht?nen vain loistaa. Se tuikkii mulle ikkunaan ja valaa sieluun lohtuaan: Sun uskos esteet poistaa!..."
Se oli s?keist? runosta, jonka h?n oli kerran Johanille l?hett?nyt -- tilap?istuote vain, mutta h?n oli s?velt?nyt sen, koska Johanna oli pyyt?nyt sit?. T?m?n mielest? oli sanoissa niiden alakuloisuudesta huolimatta niin ehdoton varmuus.
Ja niin olikin.
S?vel ainakin tulkitsi niin. Varsinkin kahdessa viimeisess? s?keess?. Niist? huokui horjumaton uskallus el?m??n, uskallus, joka kiipesi yli kaikkien esteiden, kaikista suruista ja pettymyksist? huolimatta.
-- Sin? aavistit sen, Janne, silloin ... tuona iltana...?
-- Niin kai...
-- Ja nyt on aavistuksesi k?ynyt toteen.
Add to tbrJar First Page Next Page Prev Page