Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: Runoja by Kaatra K Ssi
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page Prev Page
Ebook has 241 lines and 25311 words, and 5 pages
Vait on taivas yh? vaan. H?m?riss? kuljetaan, sokkosilmin astutaan, langetaan ja langetaan,
ik?v?id??n yl?sp?in, vaan ei k?yd? k?sikk?in, kun ei toinen toisehen luota seass' sumujen.
eik? t??ll? yksik??n, jaksa, kest? yksin??n. Heikko henki horjuvi, arka syd?n sortuvi.
Mit? voipi voimakkain, tahdokkain ja tarmokkain, kun sen, min h?n rakentaa, toinen kohta kukistaa?
Babeltorni-toivehen tappaa pyyde pikkunen, kun ei veli velje??n eik? edes itse??n
t??ll? tunne, tajua, ei ees' tahdo tajuta. Siit' on summa sumujen, utujen ja usvien.
Koska koitti p?iv? sees, pienen pieni pilke ees?
Pois ruikutus!
Pois ruikutus! Raukkojen toimintaa on oihkia, voihkia aina. Ken t??ll' yh? itkien vaikertaa, sit? el?m?ntaakka painaa, sit? pist?? kohtalon ilke? ies, h?n on murtunut, mennyt mies.
Ei l?yd? h?n onnea ollenkaan, vaan surren vaipuvi varhain, kuin kirottu k?ypi h?n vaivassaan ja h?lle on hauta parhain: el?m?st? h?n tahtovi p??st? pois, n?et mullassa rauha ois.
Kas, murheen enkeli liihoittaa yh? miehest? mieheen lent?in, h?n uusia sieluja pauloittaa luo kunkin kauhuna ent?in, ja raukkojen lauma se karttuu vaan ja kohta jo t?ytt?? maan.
Sukukunta on sairasta sielultaan ja siin? on orjan verta. Oi, voimmeko nousta me koskonkaan, p??t pystyss? k?yd? kerta ja t?ysin tuntea riemut nuo, joit' el?m? meille suo?
Pois ruikutus! Ty?h?n ja toimintaan jo k?yk?h?n mies ja nainen, kukin ly?k??n omalla voimallaan pois tuska ja vaiva mainen. On heikolle apuna yhteisty?, kun h?nt? uhkaa y?.
K?sik?dess? k?yt?v? t??ll? on omat voimat jos eiv?t riit?. Yl?s heikko ja k?yk?si taistohon ja joukkoon itsesi liit?. On tuska ja vaiva sun vainoojas; sit? iske sa voimallas!
Pois ruikutus! Nouskohon kunkin p?? ja rinta jo tuskan alta! Uus p?iv? jo vastahan kimmelt??. Pian ly?ty on vaivan valta, omat voimat jos ihminen ymm?rt?? ja jos kehnous poies j??.
On yllin kyllin jo k?rsitty ja tunnettu tuskaa t??ll?, on liika paljo jo itketty ja kuljettu hiilten p??ll?. Tuta kerta jo t?ytyvi onnekkuus. -- Ota vastahan aika uus!
Y?lepakoiden aikana.
Y?lepakoiden aika on jo t??ll?, taas luontoamme syksy syleilee ja kes?n sulon sortaa hyyil?, j??ll? ja huurrehuulin meille hymyilee.
K?y korpimailta, soilta h?ijy halla ja pohjan perukoilta pakkanen. On elo kaikki kohta niiden alla, on armas p?iv? vanki varjojen.
Mut oisko t?ytymys my?s ihmisenki, t?n luomakunnan kruunun kuolta pois? Ei h?nen, eih?n jumalainen henki, Jumala itse h?ness' silloin ois!
Tuo aate ihanainen; olla suurin, se yksin inehmoisen pelastaa ja eloon istuttaapi kiini juurin, joit' taitetuiks' ei y?, ei talvi saa.
En tahdo --!
En tahdo ma pyyt?? armoa, en ry?mi? polvin paljain, alas tahdo en p??t?ni taivuttaa, en kulkea valhevaljain, vaikk' el?m? tulta ja tuskaa ois ja se ruoskana yll?ni sois.
En tahdo ma templej? saastuttaa tekohurskaan kasvoja kantain, en pilkata Herraa taivahan rovon uhriarkkuunsa antain: vaikk' onkin sy?meni syntinen, ole publikaani en.
En tahdo ma lampahan lailla vaan ain j?ljess? toisten juosta, en henkeni janoa sammuttaa kyl?-karjojen laidun suosta, vaan yksin etsin ma l?hteen tuon, joka virkistyksen suo.
Olen viel? ma heikko ja horjuva, mut viel? mun voimani varttuu ja tottapa, vaappuva varmuutein monin kerroin kasvaa ja karttuu, kun tahtoa t?ytymys kasvattaa, ty? tarmoa vahvistaa.
Mit?s siit?, jos jalkani horjahtaa ja ma lankean maahan saakka, tai lepoa hiukan ma kaivannen, kun painava niin on taakka: ma j?llehen nousen ja uhmaten k?yn tiet?ni eellehen.
N?et, voihan murtua muuritkin ja haljeta vuoret vankat, voi kosket kuivua uomissaan ja kaatua korvet sankat: miks ei siis ihminen horjahtaa vois varmana kulkeissaan?
Mut nousta ja seisoa sent??n taas ja viel?kin kerran koittaa, vain itsehen uskoa uudelleen ja kaatua taikka voittaa. Kas, siin?p? mitta on miehuuden; tuta tahdon ma onnen sen!
Tuli kuolema --
Tuli kuolema laulajan kammioon ja miest? saada pyysi, sulotoiveet h?lt? ja haavehet kaikk' ilman armoa hyysi.
Ja h?n, polo laulaja, k?rsinyt, tuns' ankaran kuolon miehen, tuns' onneton, ett' oli t?ytymys h?nen taipua Tuonen tiehen.
Vaan juuri kun kuolema saaliinaan runoniekan ry?st?? aikoi, niin silloin enkeli saapuikin, pois kuoleman inhan taikoi.
Lens' suojelusenkeli ylh??lt?; lens' siunattu korkeammalta ja lemmen voimalla nosti h?n kovaonnisen kuolon alta.
Ja el?m? j?llehen ilmestyi ja laulajan mielen t?ytti, h?nt' ty?h?n kutsuen, kauneimmat elon taistelukent?t n?ytti.
Mut miehen mielt' ei hurmanneet kuvat kaunihit, loistavimmat, vaan katse enkelin parhaimman, sulosilm?t armahimmat.
Ja pelastajalleen lausui h?n: Oi, paljo sa annoit mulle! Nyt eloni, henkeni lahjoineen olen, armas, ma velkaa sulle!
ja enkeli katsehen kaunoisen loi laulajaan ja hymys. Mut kelme? kuolema kauaksi pois kaikkosi, kulki ja lymys.
Mit? olet minulle neiti?
Mit? olet minulle neiti?
-- Iltapuhde, hetki hertas, p??te p?iv?n vaivalloisen miehelle menehtyv?lle. Olet hiljainen hymin?, unen suova y?n s?vele tunnon tuskaisen iloksi.
Mit?p? min? sinulle?
-- Lintu myrskyn myller?iv?n, pilvi p??ll? poutap?iv?n, kuura kukkasen kupeella.
Kev?t-huokaus.
Niin pohjattoman kaihon luovat mulle n?? kev?t-illat ihanuuksineen, ett tajuta en taida, mit? kaipaan, mi huoli hiipii mulle syd?meen.
Mut jospa saapuisit sa immyt armas, sa, josta useasti unta n?in, ja hell?n suudelmasi soisit mulle, ja illat istuttais me l?hikk?in,
niin ehk? vaimentuisi vaiva multa ja h?lveneisi sy?men suruisuus. -- Oi saavu Kev?t?r, oi saavu kulta, tuo talveheni kev?t, aika uus!
Aalloilla.
Me keinumme el?m?n aalloilla ja etsimme valkamaamme, mut emme tied? me poloiset sen koska kohdata saamme.
ja virran vy?rtehet pauhaavat ja lainehet ly?v?t laivaa ja alle aaltojen kohtalo salahautoja, kuiluja kaivaa.
Mut nousta noista ja uskaltaa yh? uhmata kohtaloansa, on miehen m??r? ja miehen ty?, h?nen onnensa, ainoansa.
Add to tbrJar First Page Next Page Prev Page