Read Ebook: Kolme runokertomusta: Korinton piiritys. Mazeppa. Chillonin vanki. by Byron George Gordon Byron Baron Kallio O A Oskar Albin Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 107 lines and 22709 words, and 3 pages

The other Western States still kept touch on the old colonial communities of the sea-coast, having a second or alternative outlet through Louisiana, newly acquired by the United States, it is true, but which was nevertheless an old settled land. Missouri, however, had lost all connection with the sea-coast, and though, through her great river towns, swarming with raftsmen and flat-boatmen, she drove her main and most thriving trade with the other Mississippi cities, yet her restless and adventure-loving citizens were already seeking other outlets for their activity, and were establishing trade relations with the Mexicans; being thus the earliest among our people to come into active contact with the Hispano-Indian race from whom we afterwards wrested so large a part of their inheritance. Missouri was thrust out beyond the Mississippi into the vast plains-country of the Far West, and except on the river-front was completely isolated, being flanked on every side by great stretches of level wilderness, inhabited by roaming tribes of warlike Indians. Thus for the first time the borderers began to number in their ranks plainsmen as well as backwoodsmen. In such a community there were sure to be numbers of men anxious to take part in any enterprise that united the chance of great pecuniary gain with the certainty of even greater personal risk, and both these conditions were fulfilled in the trading expeditions pushed out from Missouri across the trackless wastes lying between it and the fringe of Mexican settlements on the Rio del Norte. The route followed by these caravans, which brought back furs and precious metals, soon became famous under the name of the Santa F? trail; and the story of the perils, hardships, and gains of the adventurous traders who followed it would make one of the most striking chapters of American history.

Among such people Benton's views and habits of thought became more markedly Western and ultra-American than ever, especially in regard to our encroachments upon the territory of neighboring powers. The general feeling in the West upon this last subject afterwards crystallized into what became known as the "Manifest Destiny" idea, which, reduced to its simplest terms, was: that it was our manifest destiny to swallow up the land of all adjoining nations who were too weak to withstand us; a theory that forthwith obtained immense popularity among all statesmen of easy international morality. It cannot be too often repeated that no one can understand even the domestic, and more especially the foreign, policy of Benton and his school without first understanding the surroundings amidst which they had been brought up and the people whose chosen representatives they were. Recent historians, for instance, always speak as if our grasping after territory in the Southwest was due solely to the desire of the Southerners to acquire lands out of which to carve new slave-holding states, and as if it was merely a move in the interests of the slave-power. This is true enough so far as the motives of Calhoun, Tyler, and the other public leaders of the Gulf and southern sea-board states were concerned. But the hearty Western support given to the movement was due to entirely different causes, the chief among them being the fact that the Westerners honestly believed themselves to be indeed created the heirs of the earth, or at least of so much of it as was known by the name of North America, and were prepared to struggle stoutly for the immediate possession of their heritage.

One of Benton's earliest public utterances was in regard to a matter which precisely illustrates this feeling. It was while Missouri was still a territory, and when Benton, then a prominent member of the St. Louis bar, had by his force, capacity, and power as a public speaker already become well known among his future constituents. The treaty with Spain, by which we secured Florida, was then before the Senate, which body had to consider it several times, owing to the dull irresolution and sloth of the Spanish government in ratifying it. The bounds it gave us were far too narrow to suit the more fiery Western spirits, and these cheered Benton to the echo when he attacked it in public with fierce vehemence. "The magnificent valley of the Mississippi is ours, with all its fountains, springs, and floods; and woe to the statesman who shall undertake to surrender one drop of its water, one inch of its soil to any foreign power." So he said, his words ringing with the boastful confidence so well liked by the masterful men of the West, strong in their youth, and proudly conscious of their strength. The treaty was ratified in the Senate, nevertheless, all the old Southern States favoring it, and the only votes at any stage recorded against it being of four Western senators, coming respectively from Ohio, Kentucky, Tennessee, and Louisiana. So that in 1818, at any rate, the desire for territorial aggrandizement at the expense of Maine or Mexico was common to the West as a whole, both to the free and the slave states, and was not exclusively favored by the Southerners. The only effect of Benton's speech was to give rise to the idea that he was hostile to the Southern and Democratic administration at Washington, and against this feeling he had to contend in the course of his successful candidacy for the United States senatorship the following year, when Missouri was claiming admittance to the Union.

EARLY YEARS IN THE SENATE.

When Benton took his seat in the United States Senate, Monroe, the last president of the great house of Virginia, was about beginning his second term. He was a courteous, high-bred gentleman, of no especial ability, but well fitted to act as presidential figure-head during the politically quiet years of that era of good feeling which lasted from 1816 till 1824. The Federalist party, after its conduct during the war, had vanished into well-deserved obscurity, and though influences of various sorts were working most powerfully to split the dominant and all-embracing Democracy into factional fragments, these movements had not yet come to a head.

The slavery question, it cannot be too often said, was as yet of little or no political consequence. The violent excitement over the admission of Missouri had subsided as quickly as it had arisen; and though the Compromise bill was of immense importance in itself, and still more as giving a hint of what was to come, it must be remembered that its effect upon general politics, during the years immediately succeeding its passage, was slight. Later on, the slavery question became of such paramount consequence, and so completely identified with the movement for the dissolution of the Union, that it seems impossible for even the best of recent historians of American politics to understand that such was not the case at this time. One writer of note even goes so far as to state that "From the night of March 2, 1820, party history is made up without interruption or break of the development of geographical parties." There is very little ground for such a sweeping assertion until a considerable time after the date indicated; indeed, it was more than ten years later before any symptom of the development spoken of became at all marked. Until then, parties divided even less on geographical lines than had been the case earlier, during the last years of the existence of the Federalists; and what little division there was had no reference to slavery. Nor was it till nearly a score of years after the passage of the Missouri Compromise bill that the separatist spirit began to identify itself for good with the idea of the maintenance of slavery. Previously to that there had been outbursts of separatist feeling in different states, but always due to entirely different causes. Georgia flared up in hot defiance of the federal government, when the latter rubbed against her on the question of removing the Cherokees from within her borders. But her having negro slaves did not affect her feelings in the least, and her attitude was just such as any Western state with Indians on its frontier is now apt to assume so far as it dares,--such an attitude as Arizona, for example, would at this moment take in reference to the Apaches, if she were able. Slavery was doubtless remotely one of the irritating causes that combined to work South Carolina up to a fever heat of insanity over the nullification excitement. But in its immediate origin nullification arose from the outcry against the protective tariff, and it is almost as unfair to ascribe it in any way to the influence of slavery as it would be to assign a similar cause for the Virginia and Kentucky resolutions of 1798, or to say that the absence of slavery was the reason for the abortively disloyal agitation in New England, which culminated in the Hartford Convention. The separatist feeling is ingrained in the fibre of our race, and though in itself a most dangerous failing and weakness, is yet merely a perversion and distortion of the defiant and self-reliant independence of spirit which is one of the chief of the race virtues; and slavery was partly the cause and partly merely the occasion of the abnormal growth of the separatist movement in the South. Nor was the tariff question so intimately associated with that of slavery as has been commonly asserted. This might be easily guessed from the fact that the originator and chief advocate of a high tariff himself came from a slave state, and drew many of his warmest supporters from among the slave-holding sugar-planters. Except in the futile discussion over the proposed Panama Congress it was not till Benton's third senatorial term that slavery became of really great weight in politics.

One of the first subjects that attracted Benton's attention in the Senate was the Oregon question, and on this he showed himself at once in his true character as a Western man, proud alike of every part of his country, and as desirous of seeing the West extended in a northerly as in a southerly direction. Himself a slave-holder, from a slave state, he was one of the earliest and most vehement advocates of the extension of our free territory northwards along the Pacific coast. All the country stretching north and south of the Oregon River was then held by the United States in joint possession with Great Britain. But the whole region was still entirely unsettled, and as a matter of fact our British rivals were the only parties in actual occupation. The title to the territory was doubtful, as must always be the case when it rests upon the inaccurate maps of forgotten explorers, or upon the chance landings of stray sailors and traders, especially if the land in dispute is unoccupied and of vast but uncertain extent, of little present value, and far distant from the powers claiming it. The real truth is that such titles are of very little practical value, and are rightly enough disregarded by any nations strong enough to do so. Benton's intense Americanism, and his pride and confidence in his country and in her unlimited capacity for growth of every sort, gifted him with the power to look much farther into the future, as regarded the expansion of the United States, than did his colleagues; and moreover caused him to consider the question from a much more far-seeing and statesmanlike stand-point. The land belonged to no man, and yet was sure to become very valuable; our title to it was not very good, but was probably better than that of any one else. Sooner or later it would be filled with the overflow of our population, and would border on our dominion, and on our dominion alone. It was therefore just, and moreover in the highest degree desirable, that it should be made a part of that dominion at the earliest possible moment. Benton introduced a bill to enable the president to terminate the arrangement with Great Britain and make a definite settlement in our favor; and though the Senate refused to pass it, yet he had the satisfaction of bringing the subject prominently before the people, and, moreover, of outlining the way in which it would have to be and was finally settled. In one of his speeches on the matter he said, using rather highflown language, : "Upon the people of Eastern Asia the establishment of a civilized power on the opposite coast of America could not fail to produce great and wonderful benefits. Science, liberal principles in government, and the true religion might cast their lights across the intervening sea. The valley of the Columbia might become the granary of China and Japan, and an outlet to their imprisoned and exuberant population." Could he have foreseen how, in the future, the Americans of the valley of the Columbia would greet the "imprisoned and exuberant population" of China, he would probably have been more doubtful as to the willingness of the latter empire to accept our standard of the true religion and liberal principles of government. In the course of the same speech he for the first time, and by what was then considered a bold flight of imagination, suggested the possibility of sending foreign ministers to the Oriental nations, to China, Japan, and Persia, "and even to the Grand Turk."

Better success attended a bill he introduced to establish a trading-road from Missouri through the Indian country to New Mexico, which, after much debate, passed both houses and was signed by President Monroe. The road thus marked out and established became, and remained for many years, a great thoroughfare, and among the chief of the channels through which our foreign commerce flowed. Until Benton secured the enactment of this law, so important to the interests and development of the West, the overland trade with Mexico had been carried on by individual effort and at the cost of incalculable hazard, hardship, and risk of life. Mexico, with its gold and silver mines, its strange physical features, its population utterly foreign to us in race, religion, speech, and ways of life, and especially because of the glamour of mystery which surrounded it and partly shrouded it from sight, always dazzled and strongly attracted the minds of the Southwesterners, occupying much the same place in their thoughts that the Spanish Main did in the imagination of England during the reign of Elizabeth. The young men of the Mississippi valley looked upon an expedition with one of the bands of armed traders, who wound their way across Indian-haunted wastes, through deep canyons and over lofty mountain passes, to Santa F?, Chihuahua, and Sonora, with the same feelings of eager excitement and longing that were doubtless felt by some of their forefathers more than two centuries previously in regard to the cruises of Drake and Hawkins. The long wagon trains or pack trains of the traders carried with them all kinds of goods, but especially cotton, and brought back gold and silver bullion, bales of furs and droves of mules; and, moreover, they brought back tales of lawless adventure, of great gains and losses, of fights against Indians and Mexicans, and of triumphs and privations, which still further inflamed the minds of the Western men. Where they had already gone as traders, who could on occasion fight, they all hoped on some future day to go as warriors, who would acquire gain by their conquests. These hopes were openly expressed, and with very little more idea of there being any right or wrong in the matter than so many Norse Vikings might have felt. The Southwesterners are credited with altogether too complex motives when it is supposed that they were actuated in regard to the conquest of northern Mexico by a desire to provide for additional slave states to offset the growth of the North; their emotions in regard to their neighbor's land were in the main perfectly simple and purely piratical. That the Northeast did not share in the greed for new territory felt by the other sections of the country was due partly to the decline in its militant spirit, and partly to its geographical situation, since it adjoined Canada, an unattractive and already well-settled country, jealously guarded by the might of Great Britain.

Another question, on which Benton showed himself to be thoroughly a representative of Western sentiment, was the removal of the Indian tribes. Here he took a most active and prominent part in reporting and favoring the bills, and in advocating the treaties, by which the Indian tribes of the South and West were forced or induced, to abandon great tracts of territory to the whites and to move farther away from the boundaries of their ever-encroaching civilization. Nor was his action wholly limited to the Senate, for it was at his instance that General Clark, at St. Louis, concluded the treaties with the Kansas and Osage tribes, by which the latter surrend kantaa ja puille kuolinpunan antaa, mi on kuin hurme hyytynyt sodassa sortuneitten p??ll?, kun talviy? on kylm?nnyt p??t haudattomat hallanj??ll? niin lujaan, ett? korppi lakkaa, kun turhaan hyiseen poskeen hakkaa. Se oli pikkumets? sankka, miss' seisoi joku kastanjai ja kuusi kookas, tammi vankka, mut erill??n -- ma muuten kai en oiskaan p??ssyt ehein nahoin. Tiet' antoi pensaat eik? pahoin mua leikelleet, ja haavat sai kipua kest??, kohmettua, siteeni piti kiinni mua. Me kiidimme kuin myrskytuuli, j?i j?lkeen sudet, pensaat, puut, mut kintereilt? kohta kuulin, kuin ulvoi taas nuo verisuut; ei kilpaan pysty niiden tiehen ees koiran vimma, kiihko miehen. Ne seuras aivan j?ijiss?mme, vaikk' alkoi aamu sarastaa, ne sylen p??ss? vierell?mme samosi mets?? sakeaa, samoin kuin salaa kaiken y?t? ne laukanneet ol' meid?n my?t?. Oh, ett' ois ollut miekka mulla ja voimat tappeluhun tulla, kyll' oisin voinut kuolla -- mutta niin tehnyt ois my?s monta sutta.

Kun tielle l?hti ratsu raisu ma toivoin m??r?? n?kyviin, mut nyt mun valtas pelko vaisu, ett' uupuis sutten suuhun niin. Vaan turha pelko! Peuran lailla se polki v?symyst? vailla. Niin lujasti ei lumi lankee ja peit? k?yh?? kulkijaa, min tuisku tuima soentaa, juur' oven eteen hyiseen hankeen, kuin ratsun' ehti mets?n taa. Se villi ol' ja vauhko, hurja ja vimmainen kuin lapsi nurja, jolt' estyi toiveet -- tai kuin nainen, mi kiukuissaan on kissan lainen."

"J?i mets?, p?iv? iltaan kieri, mut kylm? ol' s?? kes?kuun; tai kylmyys veress?in jo vieri, n?et tuska sulki uhkan suun. En ollut silloin se kuin t??ll?, olin kuin virta tulvas??ll?; niin pikaan tuntemuksein vaihtui, ett' itse syykin multa haihtui. Kun vimma, pelko mielen vie ja tuskat polttaa, eess? vaivan, h?pe?n, kylm?n, h?d?n tie, siteiss? alastonna aivan, suvusta kuumaverisest?, mik' ?rsytyst' ei kauan kest? tai poljentaa, vaan karkaa kuin k?hyinen k??rme myrkkysuin -- ei ihme siis, jos tarmo taipui ja ruumis vaivan alla vaipui. Maa v?istyi alta matkallain ja pilvet kieppui, py?ri yll?; ma luulin tielle putoovain -- erehdys -- k?ydet kesti kyll?. Syd?nt? poltti, p??t? vaivas, tuless' ol' lihani ja luut, kuin myllynratas kieppui taivas, kuin juopot ohi horjui puut. Salama s?ihkyi silmiss?in, mut sitten pime??n m? j?in, ei kuolevakaan koskaan kuolla paremmin voi kuin min? tuolla. Ma koito ajoin lailla aaveen, ol' juurkuin vilkkuis p?iv?, y?, ma voittaa koin tuon horroshaaveen, mut ponnistus se turha ty?. Ol' juurkuin oisin laudall' uinut ja aalto aaltoon mua puinut, kons' ilmaan nostain, pohjaan kantain, kons' singoten luo outoin rantain. Eloni h?ilyi, heilui kuin ?in kummittelee virvavalo edess? silm?in suljettuin, kun otsaa polttaa kuumeen palo; se haihtui pois, tuo hurja huume, mut kurjemp' alkoi hourekuume. Ois kauheaa, jos kuollessaan sais kest?? moista tuskan tulta, mut ah! siks kunnes oomme multa, me kovemmatkin koetaan. Haa! kuolon silmiin uhkamiell? niin usein katsoin -- miks en viel?!"

"Ma toinnuin -- miss? olinkaan? Ol' kylm?, kohme, houre mulla, mut suonet sykki taajempaan, taas alkoi elo niihin tulla. Sen ensin painajaiseks luuli, niin kouristi mua tunne tuo, mut verkkaan virkos verten vuo ja korva oudot ??net kuuli ja veri t?ytti syd?nt?in. Ma sumeasti kaikki n?in kuin lasi ois mun silmiss?in. Ol' juurkuin oisin veteen tullut, jonk' yll? taivas kaareutui ja t?htivy? -- se unt' ei ollut, tuo ratsu villi virrass' ui; leve? kymi mahtavalla vilisten vieri pauhinalla. Me kuohup?iden keskell' uimme ja outoon rantaan ohjauduimme. Vedess? haihtui horros multa, sen kylm? kaste j?seniin toi voimaa, tyynsi tuskain tulta, kun ratsu levein rinnoin niin kuin aura kynti aavat hyrskyt ja vakos vaahtop??t ja tyrskyt.

Sile? ranta aukes eteen, paremp' ois ollut kuolla veteen, n??t takanain ol' kaikki synkk??, kaikk' eess? kamalaa ja jynkk??. Y? taikka p?iv?! tuskissain kuin kauan riipuin ratsullain, en tiennyt -- harhaks luulin senki ett' en?? minuss' eli henki."

"Sen harja vuoti, karva kiilsi, se horjui, v?rjyi vaahdoten, se viime voimin vett? viilsi ja karkas vastarannallen. Niin tultiin yl?s: tanner taaja levitti y?h?n varjojaan, niin kauas, kauas, kauas -- laaja kuin rotko, johon unissaan voi n?hd? loppumattomiin. Vain siell? t??ll? silmiin niin vilahti joku valkopilkku, tai mustantumma juomu vilkkui valossa kuun, ja varjot sousi, kun oikealtani se nousi. Kaikk' er?maata ilman rajaa, ei tiet? eik? ihmismajaa, ei kynttil??, mi vilkkuis tuolla kuin t?hti hell?n herttainen, ei edes virvatulta suolla palanut pilkaks poloisen. T?? harha tervetullut mulle ois ilon tuonut ivallaan, kun muistuttanut murretulle se majoista ois maan."

"Niin mentiin ees -- mut vihdoin voipui oriini tarmo tulinen; se hiljaa en?? eelleen hoippui ja vaahtos vapisten. Ois voinut k?si lapsen vaisun nyt taltuttaa tuon ratsun raisun, mut min' en voinut vain. Mit' tein, vaikk' orhi lauhaks muuttui, siteiss?, sill? voimat puuttui, vaikk' oisin vallassain. Ma viime voimin, mink? mahdoin, nuo tuimat siteet murtaa tahdoin, mut turhaan senkin tein; ne syvemp??n vain haavat veti, siks heitin sen, kun uutta heti sain tulta tuskillein. Jo retkens' oli ratsu tehnyt, mut m??r?? sen en viel? n?hnyt. Ja rusko, p?iv?n airut, nousi -- ah, verkkaan vieri koi! Sen tiell? ?iset usvat sousi ja raskas auer aamuh?iv?n, min l?p' ei p??ssyt s?de p?iv?n siks kunnes purppuroi id?ss? aurinko ja poisti y?n t?hdet tielt??n, itse loisti ja t?ytti taivahat ja maan vapaalla ikivalollaan."

"Nous aurinko ja usvat y?st' esiin sai taas er?maa, mi ymp?r' ??ret?nn? aukes. Mit' auttoi mua ratsastaa halk' aron, veen ja mets?n, miss? ei j?lke?k??n n?kyviss? el?inten eik? ihmisten, vain maisema niin jylh?n jynkk? ja tiet?n, suunnaton ja synkk?, vait' ilmakin ol' sen. Ei linnun aamuliverryst?, ei sirkan soinut sirityst? sen viidakoissa. Virstaa monta pakahtumassa, huohottain viel' orhi horjui onnetonta, mut yh? yksin -- yksin vain! Ma vihdoin vierelt?in -- niin luulin hevosen hirnahduksen kuulin humajavassa hongikossa -- vai oisko tuuli pensastossa? Ei, ei! vaan jymisev? joukko mets?st? samos meihin p?in, kamala lauma! etten houkko ma ??neen p??ssyt h?d?lt?in. Ne tuulisp??n? p??lle tunki, mutt miss' ol' niiden ohjamies? Tuhannen hevosta kenties, mut satulatta selk? kunki. Haa! h?nn?t hulmus, harjat liehui, tulisna p?rskyi sieraimet, vapaissa suissa vaahto kiehui, kaikk' kannuksitta kupehet, kaviot ter?skenk?? vailla; tuhanten ratsuin t?min? kuin ukkospilven jymin? l?heni hy?kyaallon lailla. Ne turvaamalla tunki luoksi, heist' uutta voimaa ratsu sai, kons' ees se horjui, hetken juoksi, kons' iloissansa hirnui kai siks kunnes kaatui -- silm?t sen lasitti, sammui -- v?rin?ll? sen oikes koivet -- retki h?ll? t?? ensi ol' ja viimeinen! Nyt lauma tuo -- k?y kuolleen luo, sen selk??n n?kiv?t he mun verisin k?ysin kahlitun: ne s?ik?ht?? -- ne h?tk?ht??, ne korskuin kirmaa l?himailla ja tulee, menee tuulen lailla ja ees ja taas ne nelist??. Niit' orhi johti, oiva, tarkka, kuin parven ylv?s patriarkka, ei kantanut sen karva musta ees pient? valkopilkahdusta. Ne korskui -- p?rskyi -- hirnui meille, ja kirmaten ja kimmoten ne karkas kauas mets?nteille kuin ihmissilm?? kammoten. Ma tuimiin tuskiin siihen j?in tuon kuolleen, raihnaan raadon kanssa, min koivet tempoi vieress?in, vapaina oudost' taakastansa. Mut min' en voinut irroittaa siit' itse?in -- ja siin? noin syleili kuollut kuolevaa! Ma luulin etten huomenkoin valoa varmaan n?hd? saa.

Niin vietin aamust' iltaan saakka, mua poltti tunnit, tuskan taakka. Eloni riitti n?kem??n, kuin viime p?iv?n' y?h?n vaipui, ja varmaan tiesin tieni p??n, siks tahto tyynn? siihen taipui, mit' ennen hirmuisimmaks luuli ja kammos, kun vain nimen kuuli; mut jos sit' ei voi v?ltt?? milloin, niin armoks muuttuukin se silloin. Niin moni karttaa sit? huolla ja pelk?? kuin se paula ois, min viisaus vain v?ltt?? vois. Mut joskus tahdomme taas kuolla sit' etsii moni miekastaan, vaan synkk?, julma on se aina, jos kuinka tuskat polttaa, painaa, ei tervetullut milloinkaan. Mut usein nuo, jotk' ilman m??r?? hekumoi, lempii, m?ss??, h??r?? ja nauttii, kooten kultaa v??r?? -- levollisemmin kuolevat kuin kerj?l?iset kehnoimmat. N?et sille, ken kaikk' ilot koitti ja nautinnot ja naiset voitti, ei tarjou mit??n enemp?? -- h?n tuntia ei tuomionsa asiaks katso ansionsa, vaan henkens? ja hermostonsa -- siks huoltakaan ei mist??n j??. Mut k?yh? toivoo kerran viel? tapaavans' onnen elon tiell?, siks kuoloon -- luultuun auttajaansa -- h?n katsovi kuin kammottuun, mi h?lt? kesken unelmaansa veis uuden onnelansa puun. Kenties jo huomen kaikk' ois suonut, ois tuskat vienyt, toiveet tuonut; ens p?iv? huomen olla vois, mi kirottu ei en?? ois, vaan kirkas, pitk?, riemuinen, kun kyynely?st? vihdoin koittais, ja palkka tuskain tuhanten. -- Niin -- huomenna h?n vallan voittais ja laatis hallinnon ja lain -- nyt tuo se h?lle haudan vain!"

"Jo laski p?iv? -- ja ma viel? sidottu kylm??n hevoseen, niin m?t?nem??n yhdess' siell? -- pois heitin toivon vapauteen ja varroin kuolla miehen miell?. Ma katsoin pilviin viime kerran ja siell? korpin valmiin n?in n?liss??n meihin kurjiin p?in jo lent?v?n, kuin ei sen verran ois voinut malttaa, ett? henki ois heitt?nyt ees kumpaisenki. Se lent??, leijaella alkoi likemm?ks yh? riidellen, sen siivet h?m?r?t? halkoi mua kerran niin jo kiert?en, ett' oisin voinut iskun antaa, jos voiman' ois sen voinut kantaa. Mut pelkk? k?denliike rento, rapina hiekan hiljainen, korina kurkun kuiva, vento, jot' ??neks tuskin luullut ois, sen vihdoin pelj?stytti pois. Ma tainnuin -- viime uneks n?in, ett' t?hti kirkas kimallellen s?teili kaukaa silmiss?in ja tuli, meni tuikahdellen. Kons' outo, tumma tunne elon ja tajun viime v?l?ys, kons' ilmihoure kuolinpelon tai hetkellinen heng?hdys, korahdus lyhyt, loppu selon, syd?n jo j??ksi j?hmettyv?, p?? saartamana salamain, v?r?hdys, viime voihke syv? ja huokaus -- ja loppu vain!"

"Ma her??n -- miss?? -- kenen syli kumartui tuossa kurjan yli? Kas! onko katto p??ni p??ll?, levonko vuode mulle suo, ma ihmismajassako t??ll?, ja kuolemanko katse tuo, mi vartioi kuin ?iti parhain? Ma suljen silm?n' uudestaan, ep?illen ett? horrosharhain mua viel? piti pilkkanaan. Solakka tytt?, tummatukka, tuvassa mua vartioi, sen posket kuulsi niinkuin kukka, sen silm?t s?ihkyi, salamoi, ja lakkaamatta minuun loi h?n ?isten silm?ins' oudon palon, niin vapaan, hell?n, huolekkaan. Ma katsoin, katsoin, saaden valon, ettei se ollut harha vaan; ma eloss' olin -- en siis ollut viel' inhan korpin herkuks tullut. Kun n?ki aron impi tuo, ett' avosilmin maata mahdoin, h?n hymyili -- ma haastaa tahdoin, mut turhaan, ja h?n hiipi luo mua suin ja sormin varoittain, ett' oisin viel? vaiti vain, siks kunnes voimiin palajaisin ja haluni taas haastaa saisin. K?teni k?teens? h?n sulki, silitti p??ni alusen ja varpaillaan h?n vaiti kulki ovelle, puhui kuiskaten -- oi, kuin sen ??ni suloinen, sen astunta kuin soiton armaan! Mut kutsumans' ei kuullut varmaan siks katos h?n ja menness??n h?n mulle n?ytti merkeill??n, ett' yksin aivan huolett' oisin kosk' yst?vi? kaikki nuo, jos tarvis ois, niin huutaa voisin, koht' itsekin h?n tulis luo; ah, tuskin h?nen menneen n?in, kun ik?v??n ja kaihoon j?in."

"Vanhempineen h?n saapui sis??n mut kenties v?syt?n, jos lis??n sen kaiken, mink? el?? sain, kun vieraaks jouduin kasakkain. Mun tajutonna l?ys he tiell?, ja kantoi ensi kojuhun, siell' eloon virvoitti he mun -- mi valtiaaks sai heille viel?. Niin kostaakseen tuo hullu konna mun rajuimmassa raivossaan verisn?, kahleiss', alastonna ajatti y?h?n er?maan -- ei tiennyt kai, ett' aron tie mun valtaistuimelle vie. Kenell' ois kohtalostaan selko? -- siks pois kaikk' ep?ilys ja pelko! Kai huomen Borystheneen luo vie meid?t turvaan Turkin rantaan, mi ratsuillemme rauhan antaa. Siks tervetullein virta tuo on mulle virroist' yli maan. Toverit, hyv?? y?t? vaan!" Nyt vanha p??mies tammen alle j?senens' oikas j?ykenneet vain lehville ja kanervalle -- ne tuollaiseen ol' tottuneet; h?n nukkui miten sopi milloin, v?li? vuoteella ei silloin. Kysytte kai, miks kiitostaan ei Kaarle h?lle suonut heti -- h?n ties sen, sill? parhaillaan kuningas syvint' unta veti.

CHILLONIN VANKI

Sonetti Chillonille.

Ikuinen henki sielun kahleettoman! Vapaus! Vankilaan k?y kirkkain ties. On syd?n siell? sulle lemmenlies, se sinuss' yksin tuntee ylk?ns' oman.

Jos kahleita ken poikas jalo kantaa, ja h?nt? painaa sorron synkk? ies, niin kansalleen on kunniaks se mies -- vapauden maine kiert?? mailman rantaa.

Chillon! Sun vankilas on paikka pyh?; sun martaan maas niin alttariksi loi h?n, Bonnivard, kun sit? polki yh?,

ja kiviin kylmiin j?ljet j?i kuin hiekkaan. H?vitt?? niit' ei kenk??n saa, ei voi, ne tyranneille huutaa taivaan miekkaa!

Ei p??t?n' ik? har?iaaks tehnyt eik' aika y?n, mink' ihmety?n on moni kauhun t?hden n?hnyt. Ei varten' ty?st? k?yryks saanut, se ruostui kurjaan lepoon niin, kun kahleissa on kauan maannut; ma kuuluin noihin poloisiin, joit' ilma, maa ja p?iv? vapaa ei vankiluolan y?h?n tapaa. Is?ni usko syy ol', jolla he vankityrm??n minut vei; is?ni kuoli roviolla, kun kielt?? tahtonut sit' ei. Samasta syyst? suku pian sai tyrm?n y?ss? asuinsijan.

Ma seitsem?st' oon j??nn?s ainoo, kuus nuorta ol', yks vanhus jo, vapaasti sy?ksyiv?t he vainoon, min tunnettu ol' tuomio. Yks tuleen kuoli, kaksi turman l?ys tanterella taistelun, is?ns? lailla sai he surman vuoks Jumalansa vainotun. Mut kolme kolkko tyrm? peitti, t?ss' oon se j??nn?s, min se heitti.

Pylv?it? synkk? seitsenluku Chillonin vankityrm?ss' on; on paksu, harmaa niill? puku ja goottilainen, koruton. Samea valo vaivoin sinne niin tiett?m?n? tunkeutuu raoista raskaan muurin, minne ei p??se p?iv? eik? kuu. Se h?ilyy hiljaa t??ll?, tuolla, kuin kumma virvatuli suolla. Jokainen patsas renkaan sulkee, min kautta raskas kahle kulkee. Niin raatelevat on nuo raudat, ei haihdu hammastensa haudat j?senist?ni ennen tarkkaan, kuin t?? uus p?iv? lopuss' on, mi nyt niin koskee silm??n arkaan, jok' ei oo n?hnyt auringon vuoskausiin pitkiin nousevan. Luvust' en niiden en?? huollut, kun viime veljeni ol' kuollut ja yksin j?in m? tuskahan.

He k?ytti meid?t pylv??seen, kaikk' kolme -- kunkin erilleen. Me tuskin askelt' ottaa voimme, jos toisiamme n?hd? koimme, niin vieraaks muutti kasvot veljen tuo valju valo takaa teljen. Niin yhdess' oltiin -- erikseen, siks kahleet koski -- syd?meen. Yks meill? y?ss' ol' lohtu jalo, kun puuttui puhdas, vapaa valo: voi veljen ??nen kuulla veli ja vuoroin toistaan lohduttaa, viritt?? toivoa, mi eli, tai laulaa, haastaa tarinaa; mut sekin vihdoin uuvuttaa. K?he?ks ??ni kirkas tuli ja kivisein?in kaikuun suli. Vapaana, t?ytel?isn' ei soinut se lailla entisaikojen; kenties se harha ol' -- mut en niist' omaa ??nt? l?yt?? voinut.

Ma vanhin olin vangituista, min murhett' tuli pit?? muista; sen teinkin -- mink? taisin vaan, ja kukin koitti parastaan. Mut nuorin -- is?n ilo, lempi, joll' oli otsa ?idilt??n ja taivaan sini silmiss??n, ol' sielulleni hellin hempi. Kyll' oli n?hd? tuskalloinen pes?ss? moisess' sirkku moinen. H?n kaunis oli p?iv?n lailla -- kun p?iv' ol' mulle kaunis viel? kuin kotkalle on ilmain tiell? -- kuin Pohjan p?iv?, y?t? vailla, siks kunnes kes? mennyt on, uneton kes?n valpas valo, laps' lumivaippa auringon: Niin h?n ol' puhdas, kirkas, jalo, h?ll' ilo kuului luontohon. H?n itki vain vuoks muiden vaivan ja kylpi kyyneltulvin aivan, jollei h?n saanut tuskaa est??, mi h?nen mahdoton ol' kest??.

Ol' yht? puhdas, jalo toinen, mut lailla sodanjumalan ol' h?ll? voima, uljuus moinen, mi kiistaan kera maailman ois k?ynyt, kuollut ensi riviin ilolla -- mut ei kahleissaan; kalina niiden kylmiin kiviin masensi h?nen miehuuttaan. Ma n?in kuin hiljalleen se hiutui, siit' oma rohkeuteni riutui, mut silti koitin kohottaa nimemme kalliin kantajaa. H?n ennen kukkuloilla kulki, petoja vainos, oli valpas, nyt h?net hornan luola sulki, kirottu kahle jalan salpas.

Lemannus aaltoo linnan alla, sen vedet vy?ryy kohinalla; ne tuhat jalkaa syv?t on, jos luotirihman k?yd? antaa ken valkovalleilt' aaltohon, mi muuriin kuohujansa kantaa. Ves' pohjaton ja muurit nuo el?v?ks haudaks luolan luo. Syv?lle sulki j?rven syli majamme synk?n, sumuisen, ?in, p?ivin p?rskyi p??mme yli sen kovat aallot kohisten. Ja talvin n?imme, kuinka tyrskyt raoista rautain murtautui, kun j?rvell' ulvoi j?iset myrskyt, pime?t pilvet ilmass' ui. Ja vuori silloin vaappui alla. sen tunsin, vaan en vavissut; hymyillyt oisin kuolemalla, mi mun ois vapauttanut.

Niin, siten riutui l?hin veli ja sammui suuri syd?n pois; h?n inhoi ruokaa, sy?m?tt' eli -- ei siks ett' ?itel?? se ois -- n?et mets?miehen ravinto ol' meille tuttu kauan jo. Sijasta vuohen maidon meill? ol' musta haudan vesi vain ja leip? -- vangin kyyneleill? kasteltu vuosisadoittain, siit' alkaen kuin veli veljen l?i pedon tavoin taakse teljen. Mut mit' ois moinen h?lle, meille? h?n siit' ei lainkaan laihtunut; ois veljeni -- sen takaan teille -- palatsissakin kuihtunut, jollei h?n ilmaa vuorimailla hengitt?? saanut kauriin lailla. Miks salaan totuutta? H?n kuoli -- sen n?in -- mit auttoi tuska, huoli? En p??t??n voinut kannattaa, en painaa k?tt? kuolevaa, vaikk' kyll? riuhdoin, revin, ratkoin ja turhaan kahleitani katkoin. H?n kuoli -- pois he otti raudan ja matalan loi h?lle haudan komeron kylm??n multahan. Ma pyysin ett? p?iv?n valoon he hautaan lois tuon ruumiin jalon, niin suoden sille kunnian. Se oli turha houre vain, mut tunsin silloin tunnossain, ettei sen valohenki vapaa lepoa moisess' y?ss? tapaa. Tuon pyynn?n oisin voinut heitt??, he nauroi vain ja alkoi peitt??; ja musta multa veljen rakkaan syliins? sulki synke??n; he tyhj?t kahleet p??lle nakkaa -- sopivaks muistoks murhan t??n!

Mut h?n, tuo suosikki ja hempi ja synnylt??n jo rakkahin ja ?idin kuva herttaisin, sukunsa kalleus ja lempi, is?ns? aarre k?rsineen, mun viime huolen', mille elin, min k?rsimyst? lieventelin niin s??st??ksein sen vapauteen, h?n, ken viel' ehtym?tt? kesti -- kai h?nt? nuori luonto esti -- my?s h?nkin hiljalleen jo hiutui ja oljillaan pois raukka riutui. Oi taivas! kuink' on kamalaa, kun sielu ruumiist' eroaa, kuink' kulloinkin sen n?hd? voi: sen n?hnyt virrass' olen veren, sen n?hnyt myrskyss' oon ma meren, kun tuskissaan se kiemuroi; oon synnin kuolinvuoteen n?hnyt, kuin hirmu sen on hulluks tehnyt -- oon kauhistunut -- mutta t?? ol' kivutonta kipe??. H?n hiljaa hiutui, lapsiraukka, kuin kuihtuu kes?n viime kukka; jos joku vieno kyynel juoksi, se vieri j?lkeenj??v?n vuoksi. Ah, poskill' yh? ruusut p?ilyi kuin ilkkujana kuoleman, niin vienosti nuo v?rit v?ilyi kuin sateenkaaren katoovan. Niin kirkas viel' ol' silm?n palo, ett' y?mme valkaisi sen valo. Ei napinaa, ei nurkumista, ett' elo kesken katkeais, h?n puhui p?ivist' iloisista, jott' uuden toivon toinen sais, kun vaiti, murtuneena aivan, ma n?in t??n vaikeimman vaivan. Ja huokaukset, joita koitti h?n masentaa, kun tuska voitti, ne vaikenivat v?hitt?in, ma yksin hiljaisuuteen j?in.

Ma kuuntelin -- en mit??n kuullut -- ma kutsuin h?nt? kauhuissain, se tunsin turhaks -- mut en luullut noin todeks ep?toivoain. Ma huudan -- tunnen hiljaist' ??nt? rev?isten kahleet rikki ly?n -- ma sy?ksyn p?in -- en l?yd? h?nt? ma yksin liikun usvass' y?n. Ma yksin elin -- yksin vaan tuon inhan loukon ilmaa imin. H?n viime -- ainoo -- kallein nimi, mi mua sitoi maailmaan ja surmaan suistuneeseen sukuun -- h?n my?s ol' mennyt muiden lukuun! Niin kumpikin he kuoli t??ll? -- maan alla toinen -- toinen p??ll?! K?tens? tartuin kylmettyv??n, ah! syd?nt?in se viilti syv??n; ei voimaa nousta, ei, vaan tiet?? ett' elo jatkui toivoton -- kamala tunne silloin siet??, kun kallein kadotettu on! En tiennyt lain, miks el?? sain; pois toivo ol' -- mut usko kesti, ja se mun itsemurhast' esti.

Kuin mulle k?vi nyt, m? viel? sit' tied? en -- se turh' on ty?. Mult' ilma, valo katos siell? ja sitten itse y?. Pois meni tieto, tunto -- muutuin kiveksi keskeen kivien; tajua tahdon, tarmon puutuin kuin vuori usvavaippainen. Kaikk' kalvasta ja tyhj??, jynkk??, se y?t? ei -- ei p?iv?? lain, ei h?m?r?? ees luolan synkk??, mi ennen kalvoi katsettain. Se tyhjyytt' oli rajatonta, ja autiota, ajatonta. Kadotin ajan, maan ja taivaan, hyv?n ja pahan, ty?n ja vaivan. Vait'olo, heikko hengitys ol' elon, kuolon yhtymys; se tylsyyden ol' lampi syv?, sokea, mykk?, j?hmettyv?!

V?l?hti silloin valo mulle: se oli linnun liverrys; se soi tuo vieno viserrys kuin vapauslaulu vangitulle. Ja silmist?ni riemun veet vuos kuumaa kyynelett? monta, ne hetkeks n?hneet, tunteneet ei poloani ponnetonta. Mut sameasti aistit palas rataansa vanhaan, j?rjen valas; ma tornin muurit, holvit n?in taas yht? synkkin' edess?in. N?in aran s?teen aurinkoisen taas luolaan hiljaa hiipiv?n, mut sama rako linnun toi sen, niin kesyn ja niin kepe?n. Niin kesy ollut oksallansa ei silkkisiipi lintu tuo, tuhannet lahjat laulussansa kuin mulle kantais kaikki nuo! En milloinkaan oo n?hnyt moista, en konsaan n?hne vertaa toista. Ol' yksin lailla mun sen olo, mut puolikskaan ei yht? polo. Se rakkautta mulle antoi, kun mull' ei rakkautta maass', se laulussansa mulle kantoi kadonneen tunnon, tahdon taas. En tiennyt, vapaudestaan miksi tai h?kist??n h?n pyrki pois, mut vankeuden ma tiesin, siksi laps' ilmain! sulle sit' en sois! Kenties se siivellisn? tullen ol' paratiisin vieras mullen; anteeksi, taivas! aatos arka, mist' itki, nauroi syd?n parka. Ma mietin my?s, ett' olla vois se veljen sielu, siivet yll?; mut kun se vihdoin lensi pois, sen kuolevaksi tunsin kyll?. Ei veli kons' ois tehnyt n?in, mun j?tt?in orvoks yksin?in -- yksin -- kuin ruumis kirstussaan, yksin -- kuin pilvi seuraa vailla, pime? pilvi taivaan laella, mi kirkkaudessa kiert?? vaan kuin otsall' ilmain ryppy musta, joll' ei oo mit??n tarkoitusta, kun sees on ilma, ilo mailla.

Nyt muuttui kova kohtaloni ja s??li valtas vartioni. En tied?, miks nyt heltyi juuri nuo tuskain n?k??n tottuneet, yks kaikki: kahleet katkenneet j?i liitt?m?tt? -- lahja suuri! Vapaasti sain nyt vaellella majaani edes takaisin ja pitkin, poikin poljeskella kuin tahdoin, ristiin, rastihin, tai joka patsaan kiert?en ja l?ht?paikkaan palaten. Mut vaeltaissa veljieni ma v?ltin majaa matalaa; kun aattelin, ett' askeleni vois haudat halvat saastuttaa, niin kurkkuun juuttui hengen kulku, syd?men salpas veren sulku.

Ma jalkaportaat sein??n tein, en pakotieksi vangitulle; kosk' aikoja jo hautaan vein, mi kallist' el?m?ss? mulle. Nyt koko mailma mulle ois vain tyrm? ollut hirmuinen, mult' is?, lapset, suku pois, ei kumppania kurjuuden. Tuo tieto tuki, joskin s?rki, kai muuten mult' ois mennyt j?rki. Ei! ikkunan ma ristikon tavoittaa tahdoin, kerran viel? niin n?hd? vapaan vuoriston levoksi silm?in kaihomiell?.

M? n?in sen -- muoto sen ol' sama, ei kuin mun ajan kuluttama; ol' ikilumi kukkulalla, ja j?rvi aava l?ikkyi alla, ja Rhonen virta verratoin, ja kosket tanssi kohinalla koverain kautta kallioin. N?in kaukaa valkokaupungin ja veden valkopurjehin. My?s pienen saaren tuolla n?in, mi hymy eli edess?in, en muita n?hnytk??n; niin pikku saari, tuskin muuta kuin vankilani laajuinen, mut sill? kasvoi kolme puuta ja v?ikkyi tuulet vuorien, ja vedet v?lkkyi ymp?rill?, ja kukkatarhat taimi sill? ja tuoksui v?reiss??n. Ja kalat uivat alla linnan iloisna rient?in kilpaa rinnan, mut kotka myrskysiivin kiiti, niin vinhaan kons' ei lenn? se kuin silloin silmiss?in se liiti, ja kyynelin taas kylpi ne. Mua ahdisti -- ma toivoin melkein ett' oisin yh? y?ss? telkein. Kun sitten astuin muurilt' alas, niin luolan y? mun ymp?r?i, sen pimeys taas p??llen' palas ja lyijypainoin minut l?i. Se ol' kuin hauta umpeen luotu sen yli, jonk' ois el?? suotu; mut silm?in, huijenneina yll?, tuon levon tarvitsivat kyll?.

Kuin vuodet, kuut tai p?iv?t vaihtui, sit' tiennyt, laskenut ma en; jo aikaa multa toivo haihtui valoa n?hd? vapauden. Kun vihdoin mulle soivat sen, niin kysynyt en miks ja minne; ah! mulle yht? oli nyt, olinko vapaa vai j?in sinne, niin toivon olin hylj?nnyt. Kun sitten luolan lukko aukes ja raudat kantamani raukes, niin minust' ol' tuo synkk? muuri kuin oma maja ois se juuri tai toinen koti, josta nuo mun riist?is muukalaisten luo. Ol' lukki mulle tuttu parhain, sen tointa katsoin my?h??n, varhain, kujeita hiirten kuutamolla -- kuin voisin nyt heit' ilman olla? Tuo maja yhteinen ol' meille, ma paikan ruhtinaana soin -- vaikk' oli valta -- hengen heille ja rauhan valtakuntaan loin. Ma rakastin, ah! kahleitani -- niin muuttuu luonnoks tottumus, siks vapauteen noustessani p??s multa syv? -- huokaus!

Viiteselitykset:

Korinton linnavuori.

Timoleon, korinttolainen sotap??llikk? , kukisti Korinton tyranniksi kohonneen veljens? Timophaneen.

Turkkilainen ratsuv?ki.

Uskonluopio.

Ali Kumurdshi oli kuuluisa turkkilainen suurvisiiri, joka valloitti Peloponnesoksen Venetsialta ja haavoittui kuolettavasti Karlowitzin taistelussa v. 1716.

Eugen, Savoijin prinssi, kuuluisa it?valtalainen sotap??llikk?, turkkilaisten voittaja.

Juhana Sobieski, Puolan kuningas, turkkilaisten voittaja 1600-luvun lopulla.

Kaunottaret muhamettilaisten paratiisissa, jossa he palvelevat uskonsotureja.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet