Read Ebook: Avioliiton ilveily: Romaani by Geijerstam Gustaf Af Kaila Antti Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 926 lines and 38791 words, and 19 pages

aan saavuttanut omaa itsen?isyytt?ni. Senvuoksi min? sanon teille nyt totuuden. Ja se kuuluu n?in:

"Min? olen yksin?inen, surumielinen ja yst?vyytt? rakastava olento. Min? pid?n teist? kaikista, ei senvuoksi, ett? te niin helposti nauroitte minun ilveilyilleni, vaan siit? v?litt?m?tt?. Te olitte ensimm?isi? ihmisi?, joitten k?tt? min? puristin, kun min? tulin julkiseen el?m??n ja senvuoksi min? pid?n teist?. Min? pid?n teist? senvuoksi, ett? min? joskus arvelen teiss?kin jokaisessa olevan kipe?n kohdan, joka vuotaa verta sis?lle p?in samoin kuin minussa itsess?nikin. Eroitus on vain se, ettei kenellek??n ole juolahtanut mieleen ilmoittaa tuota sairauttaan, ei kellek??n paremmin kuin minullekaan, joka olen iloisin meist? kaikista. Te olette sanoneet sen minulle niin usein, ett? minun t?ytyy kai edes jotain uskoa todeksi siit?. Mutta jos se on totta, niin Jumala armahtakoon meit? kaikkia."

Bob vaikeni hetkeksi. Sitten kohotti h?n avoimesti katseensa ja jatkoi:

"N?ytt?? silt?, ett? kaikilla ihmisill? on jotain h?vett?v?n? toisilta. Minussa se h?vyntunne lienee ollut my?t?-syntyist?. Sill? min? en ole koskaan voinut puhua avoimesti itsest?ni, ennenkuin t?n? p?iv?n?. Min? olen sanonut jo teille mink?vuoksi sen olen tehnyt. Ja te tied?tte kyll? itse, jos ajattelette, vaikka ehkei kukaan ennen ole tullut sit? ajatelleeksi. Min? olen vaiennut senvuoksi, ett? niin pian kuin min? en ole ly?nyt leikki?, olen min? kohdannut vieraita ja ihmettelevi? katseita. Silloin min? olen alkanut juttuni tunteakseni kodikkuuden vieh?tyst?.

"Tuntea kodikkuutta maan p??ll?! Seh?n on suurinta ja korkeinta. Mutta min? en ole saavuttanut maaliani. Min? olen vain tullut yh? vieraammaksi. Minulla on ollut h?veli?isyytt? niin paljon puhua itsest?ni, ett? koettaessani tehd? sit? olen voinut sanoa ainoastaan totuuden puolittain.

"Sit?paitsi min? tunnen nyt kuinka paljon min? viel? tarvitsisin rohkeutta sanoakseni kaikki teille. Lieneek?h?n samalla tavalla meid?n kaikkien laita?

"Nyt min? tahdon kuitenkin koettaa antaa teille yhden lupauksen, nimitt?in, etten min? koskaan ole n?ytt?v? teille hymy? huulillani, kun minun sieluni on surullinen. Min? en ole en?? niin ep?rehellinen, kuin min? olen tunnustanut olleeni, jotta tulisin hymyhuulin luoksenne viekkaudella narraamaan itselleni yst?vyytt?, jota minun syd?meni ei voi saavuttaa, kun se on suruinen ja raskas. Min? en tahdo kauvemmin itselleni valehdella saadakseni teid?n hyv?ilevi? sanojanne ja toverillisia k?denpuristuksianne osalleni.

"Min? olen n?ytt?ytyv? sellaisena kuin todella olen, ja min? en koskaan kadu, ett? min? olen t?n??n saanut voimaa paljastaa itseni vertaisilleni."

Niin puhui pikku Bob ja h?nen maljansa juotiin hiljaisuudessa, ilman hyv?huutoja. H?n istui illan kostein silmin toveriensa seurassa ja h?n tunsi vuosien per?st? ensi kerran itsens? vapaaksi mieheksi.

Seurustelu Bob Flodinin tutkintojuhlassa ja tuo varsin kummallinen puhe, jonka h?n itse piti, antoi aihetta monille selvittelyille ja oikaisuille. Alussa olivat kaikki toverit sen v?litt?m?n l?mm?n valtaamina, jolla tuo pieni mies oli puhunut, ja jopa pari toveria huomauttivatkin, ett? Bobia oli ymm?rt?m?tt?myydest? k?sitetty v??rin. Oltiin oltu siksi paljon itsekk?it? nauttiessa Bobin leikillisyydest?, ett? unohdettiin kokonaan h?net itsens? ihmisen?. Se oli suuri h?pe?, ja se t?ytyy vastaisuudessa hyvitt??. Bob oli tunteellinen luonne, jota t?ytyy ymm?rt?? toisin kuin useimmat olivat h?nt? ymm?rt?neet. H?nt? tuli kohdella hienotunteisesti, ja toverien t?ytyi tunnustaa, etteiv?t he ehk? aina ole olleet kyllin huomaavaisia Bobia kohtaan. Ensi l?mm?ss? kohosi arvostelu h?nest? ihmisen? siihen saakka, ett? h?net selitettiin nerokkaaksi tunneihmiseksi, joka oli heid?n kaikkien yl?puolella. T?m? k?sitys, jonka lausuivat seurueen johtomiehet, pidettiin ensiaikoina t?ysin p?tev?n?.

Bob ei tiennyt, mist? toverit keskustelivat, vaan tunsi, ett? k??nne oli tapahtunut h?nen edukseen. H?n tunsi itsens? ik??nkuin toiseksi ihmiseksi, eli oikeimmin -- h?n tunsi itsens? siksi ihmiseksi, mik? h?n aina oli ollut. H?nen olentoonsa tuli samalla kertaa jotain hienoa ja avonaista, ja toverit huomasivat ihmeekseen, ett? tuo somisti h?nt? viel? paremmin kuin h?nen entinen teeskennelty iloisuutensa. T?m? sai puolestaan aikaan kokonaan l?pitunkevan muutoksen kaikissa, jotka kuuluivat t?h?n seurapiiriin. Oli kuin ymp?rist? ja yhdess?olo olisi heid?t kaikki muuttanut samallaisiksi. Harrastukset laajenivat ja osanottavaisuus kasvoi suuremmaksi. Pitki? hetki? voi vieri? keskustelussa, joka ei koskaan horjahtanut ilveilyksi, vaan pulppuili el?m?nilosta, joka n?ytti povellaan k?tkev?n koittavan kev?imen.

Bob oli vakuutettu siit?, ett? h?n oli el?m?ns? pelastanut. H?n oli ryhtynyt v?it?skirjansa viimeistelyty?h?n tuntien itsens? rohkeaksi, ik??nkuin koko el?m? olisi h?nelle avautunut. Rajattomalla kiitollisuudella h?n otti vastaan sen laajentuneen my?t?tuntoisuuden, joka n?ytti tulvaillen tulevan h?nen osakseen kaikkien niitten ihmisten puolelta, joista h?n piti ja joitten kanssa h?n seurusteli. Er??n? p?iv?n?, kun toukokuun aurinko heitti kirkkaita s?teit??n Fyrijoen aalloille havaitsi h?n seisovansa huoneessaan katsellen onnesta hymyillen akkunan alla olevan pienen puutarhan yli, tiet?m?tt? itsek??n miksi.

Saman p?iv?n iltana lauloi Bob ensimm?isen laulun tuon toveripiiriss? vietetyn muistorikkaan tutkintojuhlan j?lkeen. H?n tunsi jonkunlaista ihmettely?, kun h?n alkoi, mutta ihmettelyntunne liukui kuin pilvenhattara ohi h?nen sielunsa. Pikku Bob lauloi kasvavalla tunteella laulun laulun per?st? ja ilo kohosi h?nen ymp?rist?ss??n ik??nkuin kaikuna h?nen oman syd?mens? juhlivasta riemusta.

Er?s tovereista, joka kohotti lasinsa pikku Bobille, sanoi:

"Nyt sin? olet j?lleen oma itsesi. Terve, pikku Bob! Nyt tunnemme me sinun taas."

Pikku Bob kuuli sanat, mutta h?n ei ymm?rt?nyt niit?. H?n nauroi iloisinta nauruaan ja joi lasin pohjaan. Sitten lauloi h?n taas. Seurueesta ei erottu ennen kuin paljon j?lkeen puoliy?n.

Mutta kun Bob t?n? iltana tuli kotiin, tunsi h?n sielussaan, ett? illan kuluessa oli joku kuvailemattomalla tavalla tuottanut tuskaa h?nelle. H?n ei ensin ymm?rt?nyt mist? se johtui. H?n tunsi vain tuivertavaa tuskaa rinnassaan. Oli ik??nkuin h?nen syd?mmess??n olisi ollut jotain vihlovan ter?v??, joka kasvoi kasvamistaan. Bob etsi muistoistaan. H?n muisti vihdoin toverinsa sanat. Kuinkas ne olivatkaan? "Nyt tunnemme me sinut taas." Mit? h?n tarkoitti t?ll?? Mit? mahtoikaan h?n tarkoittaa?

Bob koetti kaiken voitavansa, p??st?kseen noista surullisista ajatuksistaan ja lopulta ne haihtuivatkin mielest??n unessa. Mutta kun h?n her?si, oli huone ja kaikki esineet siell? saaneet niin kylm?n, valvovan, kuivan ja ep?sointuisen v?rin, ja aurinko, joka heitti s?teit??n akkunasta sis?lle, ei paistanut niinkuin ennen. Oli keltaista, kylm?? p?iv?? vain, ilman l?mp??. Mit? t?m? on? ajatteli pikku Bob. Mit? t?m? on?

H?n muisti samassa. Ja vitkalleen j?rjestyiv?t h?nen ajatuksensa.

Bob ei tahtonut kumminkaan uskoa noita ajatuksia ja koetti tarmokkaasti vapautua niist?. H?n taisteli itsens? kanssa ja itse??n vastaan. H?n ei tahtonut uskoa, mit? h?n n?ki. H?n sulki silm?ns? v?kisin, sulkeutui sis?lle ja kirjoitti v?it?skirjaansa. H?n tiesi itse, ett? jos h?n tulisi selvyyteen siit?, jota h?n pelk?si, ennenkuin v?it?skirja oli valmiina, h?n ei p??sisi koskaan niin pitk?lle, jotta voisi l?hett?? sen painettavaksi. Mutta Bob oli arka ja ujo t?h?n aikaan. H?n pysytteli poissa toverien seurasta niin usein kuin h?n suinkin voi k?ytt?? tekosyit? ja kun se ei onnistunut; oli h?n alussa itseens? sulkeutunut ja hiljaa. Luonnollisesti se her?tti muutamien ihmettely? ja antoi aihetta enemm?n tai v?hemm?n tunkeileviin kysymyksiin. Mutta kaikkein kummaksi Bob ei n?ihin kysymyksiin vastannut laisinkaan. H?n sensijaan oli olevinaan iloinen. H?n lauloi, h?n kertoi ja oli kuin itse iloisuus. H?n muuttui p?iv? p?iv?lt? yh? enemm?n entiseksi kunnon Bobiksi. H?nen silmi??n ei nyky??n juuri kukaan voinut eroittaa. Sill? niin syv?lle ne olivat vajonneet h?nen p??h?ns? ja h?n nauroi tavallista useimmin.

Mutta samana p?iv?n?, kun Bob oli saanut v?it?skirjansa valmiiksi ja j?tti k?sikirjoituksen painoon, meni h?n kotiin ja sulkeutui huoneeseensa, istui ja kertasi ajatuksissaan koko el?m?ns?.

H?n p??si itsess??n sopusointuun siit?, ett? h?n oli koko ajan tiennyt ja ymm?rt?nyt kaikki, mit? oli tapahtunut, vaikkei h?n ennemmin kuin nyt, ollut tahtonut n?hd? kaikkea sit? tuossa vihlovassa alastomuudessaan.

Houkkio h?n oli ollut, joka oli uskonut voivansa puhua syd?mens? tunteista ihmisille. Parantumaton houkkio. He olivat kuunnelleet h?nt? ja he olivat mieltyneet h?nen sanojensa sointuun samoin kuin ennen kiintyiv?t h?nen ilonsa eloisuuteen ja naurunsa hilpeyteen.

He luulivat ymm?rt?v?ns? h?nt?, ja j?? oli sulanut syd?mist? er?iden ihmisten seurassa, jotka olivat pyrkineet l?helle toisiaan. Kaikki olivat olleet onnellisia muutamia p?ivi? ja Bob itse oli ollut onnellisin kaikista. Oi, niin sanomattoman onnellinen!

Mutta niin meniv?t p?iv?t ja menneiden p?ivien mukana h?visi ensimm?inen vaikutelmakin. Sitten palasivat hiljalleen ja huomaamatta entiset harmajat arkiset p?iv?t ja t?m?n kaikkitasoittavan voiman vallassa alkoivat ihmiset katsoa toisiinsa ja kysyiv?t itselt??n:

Ei suinkaan t?m? voi olla mahdollista? Emmeh?n voi olla uskomatta sit?, mit? me itse olemme n?hneet?

Ja t?m?n ??rett?m?n raskaan kaikkivallan voiman alla pusertui Bobin merkityksett?m?n pieni kohtalo mit?tt?miin. Sointu h?nen sanoistaan oli poissa ja niitten sis?llyst? ei ollut kukaan uskonut.

Bob tunsi itsens? yksin?iseksi ja entist? enemm?n halveksituksi, ja h?n ei voinut k?sitt??, ett? h?n oli ollut kerran niin tyhm? ja koettanut puhumalla oikaista toisten k?sityst? omasta itsest??n. Pikku Bob h?pesi sek? iloisuuttaan ett? vakavuuttaan, sek? avonaisuuttaan ett? teeskentely??n, koko raukkamaista minuuttaan, jota ei h?n itse eik? kukaan muu kuten h?n luuli, koskaan voi ymm?rt??.

KERTOMUKSIA

Monta vuotta oli kulunut siit? tapauksesta, joka teki niin voimakkaan vaikutuksen Robert Flodiniin h?nen nuoruudenp?ivin??n. Pikku Bob oli aikoja sitten h?vinnyt yleisest? tietoisuudesta, oli vain en?? muutamia h?nen Upsalayst?vist??n, jotka juhlatilaisuuksissa muistelivat tuota tuttavallista hyv?ilynime?.

T?m? kertomus alkaa er??st? jouluaamusta 90 luvun alussa, kun kuninkaallisen kirjaston amanuenssi filosofian tohtori Robert Flodin pukeutui toalettinsa ??ress?.

Sitten h?n k??ntyi ja katsoi avoimesta ovesta koko huoneiston l?pi. H?nest? kaikki tuntui juhlallisilta, melkein kunnioitustaher?tt?vilt? jokainen esine h?nest? n?ytti. Vierashuone tauluineen ja korkeine lamppuineen, sohvap?yt? tummanvihreine p?yt?vaatteineen ja pianiino kukkaisvaaseineen, joista ruusut pitk?vartisina syd?ntalvella esiin pistiv?t, kaikki tuo, joka oli h?nelle niin tuttua ja monasti n?ytti h?nest? mit?tt?m?lt? ja kovin jokap?iv?iselt?, loisti t?n? p?iv?n? sellaisessa valossa, joka ei voinut tulla yksinomaan talviauringosta. Aurinko paistoi nimitt?in sis??n ja sen s?teet kohtasivat kuusta, joka oli kaunistettu lukemattomilla v?lkkyvill? koristeilla ja v?rivivahduksilla, ja joka levitteli oksiaan muistuttaen riikinkukon pyrst?n v?riloistoista uhkeutta.

Ei, se ei voi olla aurinko, joka vaikutti kaiken t?m?n. Se oli kodin onni, jota ei kukaan voinut l?hesty? tuntematta jotain vaikutusta siit?, jota kahden ihmisen sopusointuisuus voi muillekin jakaa. Se oli perheen suuren juhlan onni, jonka symboli loistaa lukemattomissa v?reiss?, l?mmitt?? omalla ruoallaan ja juomallaan, tarjoo ajatuksensa lahjoissa, joita tuhlaten sataa perheen j?senille yl?llisen? hyv?ilyin?.

Tohtori seisoi avoimessa ovessaan, tunsi kaikkea t?t? ja kuuli etemp?? vaimonsa ??nen joka lakkaamatta katkesi ja sekaantui helisev??n pojan ??neen, joka vavahteli ilosta ja mieltymyksest?. -- Robert Flodin oli v?h?ll? menn? kynnyksen yli ja yhdisty? tuohon iloiseen ryhm??n, jonka h?n oli n?kevin??n silmiss??n. Mutta h?n otti askeleen taap?in ja seisahtui.

Se ei kumminkaan ollut p??tt?m?tt?myytt?. Sit? se ei ollut, koskei mik??n est?nyt h?nt? menem?st? sis?lle ja l?sn?olollaan kohottamasta iloa kaksinkertaiseksi lastenkamarissa, josta ??net kuuluivat. Tohtori tunsi hyvin yksinkertaisesti itsens? liian rikkaaksi voidakseen edes menn? perheens? luo. Tehd?kseen jotain joka vastaisi tuota pyh?ist? rauhaa, joka t?ytti h?net itsens?, sulki h?n ovensa ja istuutui matalalle tuolille akkunan pieleen, josta h?n voi n?hd? sinisen taivaan ja huurteesta kimaltelevia puiden latvoja Humlepuistossa.

H?n istui siin? kauvan ja tunne soi kummallisena lauluna h?nen sielussaan. Se liikkui samassa tahdissa sen mielialan kanssa, joka t?ytti h?nen syd?mens?, ja muodostui hymniksi, jonka s?velen h?n kuuli sanojen j??dess? yht? muodottomiksi kuin h?nen mielialansakin oli. Mutta sill?v?lin kuin sanat eiv?t osuneet h?nen huulilleen, vier?htiv?t sensijaan onnenkyyneleet kostuttaen h?nen silm?ns?.

Robert Flodin istui joulup?iv?n aamuna ja itki onnensa autuutta omassa huoneessaan.

Mutta istuessaan siell? her?si h?ness? muisto, joka omituisella tavalla murtautui h?nen tunnelmiinsa. H?n tuli ajatelleeksi tutkintojuhlaa ja oli n?kevin??n koko tilaisuuden ja itsens? siell?, kun h?n lasi k?dess? seisoi ja kertoi tovereilleen kuinka h?n oli yksin?inen ja rikkikulunut ihminen, joka kerj?si vakavaa ymm?rryst? osakseen. Kuinka ihmeelliselt? tuntuikaan h?nest? tuo kaikki nyt! H?nen t?ytyi hymyill? sen aikaisille ajatuksille, jolloin h?n niin kiihke?sti taisteli tullakseen toimeen oman min?ns? kanssa. H?nen oma min?ns?! Eik? el?m? ollut pidellyt h?nt? lempeill? k?sill? ja antanut h?nelle lahjaksi kaikki mit? oli toivonut itselleen. H?n ajatteli vaimoaan, poikaansa, yksin?isin? hetkin??n noitten vanhojen ja uusien kirjojen keskell? kirjastossa. Ja h?n tahtoi syleill? kaikkia t?t? samalla t?ytel?isell? ja l?mpym?ll? tunteella, joka valtasi h?net tiet?ess??n itsens? onnelliseksi ja voimakkaaksi.

Niin, voimakas! Seh?n vasta olikin sana. Ja h?n, joka oli yhteenaikaan tuntenut itsens? niin heikoksi koko el?m?n suhteen, joka n?ytti h?nest? peloittavalta ja pahalta.

H?n tuli h?irityksi uinailuistaan, kun h?nen vaimonsa avasi oven. H?n oli puettu punasiniseen silkkiin, valkea hohtoharso heijasti valona h?nen kaulassaan ja kiharat hiukset ymp?r?iv?t vaaleana kiehkurana h?nen kasvojansa.

H?n ponnahti taap?in n?hdess??n miehens? kasvonpiirteet ja h?nen kasvojensa ilme muuttui kiusalliseksi, synk?ksi ja pelokkaaksi.

"Mik? sinun on, Bob?" sanoi h?n ja sulki oven ik??nkuin pid?tt??kseen lapsen ulkopuolelta. "Mit? se on?"

Mies kohotti silm?ns? ja kohtasi h?nen katseensa, ja samassa ymm?rsi h?nkin miest??n. Turvatun onnen hymy huulillaan meni h?n ja polvistui miehens? viereen, h?nen katseensa sai v?hitellen samallaisen l?mm?n, t?yden loisteen, joka oli saanut h?nen ilman sanoja ymm?rt?m??n miehens? mielialaa. H?n suuteli miehens? k?tt? kuohuvan tulvailevalla kiitollisuudella ja painoi sitten hiljaa otsansa h?nen polveaan vastaan.

Siell? istuessaan palautuivat Bobin ajatukset entisiin asioihin. H?n ajatteli, kuinka el?m? on k?ynyt helpoksi el??, senj?lkeen, kun h?n l?ysi ihmisen, jota h?n voi rakastaa niin ehe?sti, naisen ja kodin oli h?n l?yt?nyt. H?n ei ollut saavuttanut mit??n siit?, jota h?n ennen tavoitteli, mutta se, joka nyt oli sensijaan tullut, n?ytti h?nest? olevan loppumattoman paljon enemm?n.

"Mit? sin? ajattelet?" kysyi vaimo lopulta.

"Min? ajattelen kuinka tyhm? olen ollut t??ll? el?m?ss? ja kuinka viisaaksi sin? olet tehnyt minut", sanoi Robert Flodin.

"Min?k??" kysyi h?n ja pudisti p??t??n.

"Sin? olet paljon, paljon viisaampi kuin min?", jatkoi h?n ja katsoi h?nt? silmiin.

Mutta sitten muuttui h?n ?kki?.

"Ah ei", sanoi h?n. "Niin viisas sin? et juuri ole, etk? tule koskaan." "Mutta ehk? se on vain senvuoksi, ett? sin? olet niin rakastettava."

Sitten nauroivat he molemmat viisauden puutteelleen ja meniv?t yhdess? saliin ja alkoivat juhlatunteissaan sy?d? vuoden iloisinta suurustaan.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet