Read Ebook: Avioliiton ilveily: Romaani by Geijerstam Gustaf Af Kaila Antti Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 926 lines and 38791 words, and 19 pages

Sitten nauroivat he molemmat viisauden puutteelleen ja meniv?t yhdess? saliin ja alkoivat juhlatunteissaan sy?d? vuoden iloisinta suurustaan.

Pikku Georg oli hyvin hyvill??n kun is? ja ?iti vihdoinkin tulivat. H?n katsoi heit? ihmetellen siksi, ett? he n?yttiv?t niin totisilta. Mutta sitten heitti h?n heid?n vakavuutensa ja alkoi laverrella.

H?n kertoi leikkikaluistaan, lumesta ulkona ja kuinka h?n laskisi mielell??n kelkalla m?ke? Humlepuistossa. H?n t?ytti huoneen iloisella laverruksellaan eik? h?nen tarvinnut hetkeksik??n vaieta is?n ja ?idin keskustelun vuoksi. Sill? Georgin huomaamatta oli is? ja ?iti vaiti koko ajan, ja sen he tekiv?t senvuoksi, ett? molemmat oli vallannut tuo el?m?n arvon ja t?ydellisyyden omituinen tunne, joka ?sken oli vet?nyt heid?t yhteen. He molemmat n?kiv?t pienen ymp?rist?ns? jonkunlaisessa raikkaan puhtaassa selvyydess?, joka tulee siit?, kun sielu tuntee itsens? joustavaksi ja nuoreksi. Huone oli valoisa ja kuusi seisoi tummanvihre?n?, suorana uusine punasine kynttil?ineen ja satoine koristeineen. P?yt?liina oli niin merkillisen valkea, kahvepannu kimalteli vastakiillotettuna muitten oivallisten kupariastiain joukosta, ja joululeip? oli pinoissa vastaleikatun porsaan vieress?, joka muhoili paperirusetti kaulassaan. Keskell? p?yt?? rehenteli viisihaarainen paperikynttil?jalka vahvoine vihreine kynttil?ineen. Se ei ollut siin? senvuoksi, ett? se sytytett?isiin, vaan senvuoksi, ett? se antoi p?yd?lle niin juhlallisen leiman, ja senvuoksi, ett? oli joulu. Kaiken tuon n?ki onnellinen mies ja onnellinen vaimo, n?kiv?t sen niin valoisana, puhtaana ja ihmeellisen?, ik??nkuin kimmelt?en se kohtasi heit? unesta, jota ei luule voivansa koskaan unohtaa. Kaikkityyni n?ytti moninverroin kauniimmalta senvuoksi, ett? he kuulivat iloisen poika??nen kaikua, joka ei silm?nr?p?ykseksik??n vaiennut, n?kiv?t sinisten lapsensilmien iloisen loisteen, h?nen t?hystelless??n kirkasta p?iv??.

Oli luonnollista, ett? p?iv?n juhlallisuus kuului heille kaikille, ja melkein kuin odotettuna, is? suuruksen j?lkeen avasi akkunan ja katsoi kadulle.

"Tuolla seisoo hieno pika-ajurin reki aivan l?hell?", sanoi h?n. "Ihmeellist?, juuri kuin meit? varten."

T?m? oli todellakin yksi noita odotettuja yll?tyksi?, joka uudistui joka joulu, jos vain lunta oli maassa ja ilma oli kaunis. Niin, kun ilma oli ruma eik? ollut lunta, niin vaihdettiin reki tavallisiin vaunuihin. Mutta seh?n kuului asiaan, ett? t?ytyi olla jotain salaper?ist?. Reki tuli ilman kenenk??n tiet?m?tt? siit? edelt?p?in. Is? meni viekkaan n?k?isen? ikkunan luo. ?iti huudahti: "Ajattelepas, Georg, kuinka is? on hyv?!" Ja silloin Georg riemastui yll?tyksest? ja ilosta. T?m? kaikki kuului asiaan ja se suoritettiin ilolla ja vilkkaudella, eik? kukaan saanut j??d? pois osansa suorittamisesta.

Sitten pukeuduttiin turkkeihin ja mentiin rekeen. Ulos Narvantielle se vei ja kauvas El?intarhan sillan taa. Hevoset olivat suuret ja aivan mustat ja niitten mahtavat kulkuset soivat niin kumeasti. Reki reen per?st? tuli vastaan ja kaikki reet olivat t?ynn? iloisia, ja onnellisia ihmisi?. Raikkaassa talvi-ilmassa virtaili iloisia huutoja ja helisev?? naurua. Kulkuset lauloivat iloisemmin niin pian kuin kaupungin tulli j?tettiin sel?n taa, ja mets?ss?, miss? kinokset korkeina kasvoivat yhteen kuusten taipuneisiin oksiin, oli niin hiljaista, ett? Georg, vaikka h?n oli jo l?hes kymmenenvuotias, suuri mies, painautui l?hemm?s ?iti? ja hyv?ili hiljaa ?idin puuhkaan peitetty? k?tt?.

Kun t?m? pieni seurue ajoi takaisin kaupunkiin, tulvaili mustana virtana juhlapukuisia ihmisi? kaduilla ja ilma kaikui t?ynn? kirkonkellojen kummaista kuminaa. Se tuntui niin ihmeelliselt?, omituiselta ja voimakkaalta. Siin? oli jotain juhlallista itse kaijussa, jotain joka kohosi ja lauloi korkealla, tuolla yl?puolella korkeimpien kivitalojen pitkien j?ykkien rivien. Kaikkialla miss? reki liukui, viekotteli se hymyn vastaantulijain huulille.

Mutta juuri kun reki pys?htyi suljetun portin eteen, huudahti Flodin:

"Mutta, set? G?sta! H?neth?n olemme aivan unohtaneet. H?nenh?n piti tulla jo aikaseen aamup?iv?ll? ja j??d? p?iv?lliselle."

Pankinkamreeri, herra G?sta Wickner, nuorimies, kolmekymment?kahdeksan vuotta vanha ja synty??n tukholmalainen, oli viime aikoina tullut perheen yst?v?ksi ja Robert Flodinin erikoiseksi uskotuksi kaikissa pieniss? ja suurissa el?m?n kysymyksiss?.

Molemmat miehet olivat Upsalassa kuuluneet samaan seurapiiriin, joutumatta kumminkaan t?m?n kautta l?hemmin tuttaviksi ja sitten olivat he aika ajoin olleet pitk?t ajat tapaamatta, kuten niin usein tapahtuu el?m?ss?. Kamreeri Wickner oli sattunut olemaan marsalkkana Bobin ja Annan h?iss?, koska h?n kuului niihin piireihin, jossa nuo kaksi nuorta olivat yhtyneet. H?iden j?lkeen olivat he viel? joksikin aikaa vieraantuneet toisistaan, ja Bob katsoi t?m?n johtuneen siit?, ett? he itse vastanaineina olivat olleet liian onnensa vallassa ehti?kseen ajatella yst?vi??n, josta h?n melkein sai syyt? itsesoimauksiin.

Muut ihmiset olivat kuitenkin saaneet G?sta Wicknerist? sen k?sityksen, ett? h?n oli mies, joka pani suuremman painon omille harrastuksilleen kuin yst?vyyssiteilleen. Itse asiassa oli G?sta Wickner kunnianhimoinen mies, joka taisteli hiljaa, tarmokkaan lujatahtoisesti tullakseen rahamaailman merkkimieheksi. H?n oli eriskummallisen k?yt?nn?llinen luonne, johon omituisella tavalla liittyi varma ja joutuisa toimintakyky, joka tilaisuuden sattuessa voi muuttua hyvin h?ik?ilem?tt?m?ksikin. Mutta t?m?n ominaisuutensa k?tki G?sta Wickner huolellisesti pintansa alle, jonka l?pi ei ollut helppo tunkeutua. H?n liikkui siin? mailmassa, johon h?n kuului, jo alusta alkaen sellaisella varmuudella, kuin h?n olisi syntynyt niiss? piireiss?, joihin tuttavuudet, lakitieteellinen tutkinto ja varatuomarin arvonimi alkuaan oli p??syn h?nelle hankkinut, ja h?nell? oli viel? aikaa el?? iloista nuorenmiehen el?m??, joka samalla kertaa tyydytti h?nen nautinnonhaluansa ja laajensi h?nen tuttavapiiri??n.

Opintovuosinaan oli h?n saanut paikan er??ss? Tukholman pankkien haarakonttorissa maaseudulla ja onnistunut t?ss? paikassaan lyhyess? ajassa her?tt?m??n huomiota, joka takasi h?nelle tulevaisuuden aseman. H?nen kykyns? tehd? itsens? v?ltt?m?tt?m?n tarpeelliseksi oli aivan erikoinen ja h?nen taitavuutensa pankkimiehen? oli kielt?m?t?n.

Se kuului niihin hyvin l?heisiin selitt?m?tt?miin el?m?n suhteisiin, joita ulkopuolella oleva ei voi koskaan tyydytt?v?sti selitt??, ett? kamreeri G?sta Wickner alkoi tulla Bob Flodinin uskotuksi. Todenn?k?isesti t?ss? enimm?n luonteitten vastakkaisuus veti n?it? molempia miehi? l?hemm?s toisiansa. Varmaa on kuitenkin, ett? heid?n seurustelunsa vuoden vieriess? oli k?ynyt yh? l?heisemm?ksi, ja ett? G?sta, niin usein kuin h?nen aikansa my?nsi, k?vi mielell??n Flodinin perhett? tervehtim?ss?.

T?ll? kertaa oli h?n luvannut tulla itse joulup?iv?n?kin. Ja t?m? oli merkkitapaus Flodinin perheess?, jossa G?sta Wickner oli niin mielell??n n?hty vieras. Molemmat, Bob ja Anna, antoivat t?lle seikalle ehk? erikoisemman suuren merkityksen, jolla kumminkin suurimmaksi osaksi oli vain sijansa heid?n mielikuvituksissaan. T?m? oli my?skin aiheena, mink? vuoksi Anna rouva oli pel?nnyt, ett? he olivat unohtuneet liian pitk?ksi aikaa rekiretkelle ja antaneet vieraansa senvuoksi odottaa kauvan. Kun aviopuolisot tulivat kotiin, ei G?sta Wickner kumminkaan ollut saapunut. T?m? tuntui Bobista jossain m??rin pettymykselt?, sill? h?n oli t?n? p?iv?n? liian onnellinen voidakseen olla yksin.

Anna rouva meni heti keitti??n k?ske?kseen palvelijan laittamaan teet?. Mutta h?nen miehens? meni akkunan luo katsoakseen kadulle eik? h?n siell? voisi eroittaa yst?v?ns? pitk??, hieman laihahkoa olentoa.

Sitten k?veli h?n hetken huoneessaan edestakaisin ja riensi kiiruummiten eteiseen, kun h?n oli kuulevinaan ovikellon soivan. Kun h?n tuli vakuutetuksi, ettei kukaan ollut ovikelloa soittanut, etsi h?n vaimoaan vain sanoakseen h?nelle, ett? olihan tuo erinomaisen kummallista, kun G?staa ei kuulunut viel?k??n tulevaksi sek? palasi takaisin huoneeseensa ja jatkoi siell? j?lleen k?vely??n ristimatoilla.

T?ss? k?velless??n alkoi h?nt? tuskastuttaa, ett'eik?h?n yst?v? tulisikaan, ja huomasi selv??n ett? h?nen hyv?tuulensa oli kerrassaan menem?isill??n. H?n soimasi my?h?stynytt? G?sta Wickneria v?linpit?m?tt?myydest?, kylm?kiskoisuudesta ja viekkaudesta heid?n vanhaa yst?vyytt??n kohtaan. Samassa silm?nr?p?yksess? h?n nauroi omalle kiihtymykselleen, sytytti sikaarin palamaan ja aukasi akkunan voidakseen n?hd? aina Humlepuistoon saakka.

Kaikki tuo tuli siit?, ett? Robert Flodin tunsi vastustamatonta tarvetta saada yst?v?ns? kanssa jakaa joulutunteitaan, ja h?n tiesi, ett? jollei h?n saisi h?nt? ennen p?iv?llisi? kahden kesken puhutellakseen, niin se ei olisi koskaan h?nelle mahdollista. Ja jollei se toisekseen voisi tapahtua, niin olisi joulun odotettu ehe? tunnelma mennytt? kalua.

Robert Flodin huokasi syv??n t?t? ajatellessaan, mutta samalla p??tti h?n koettaa p??st? ajatuksistaan, jottei enempi ?rsytt?isi hermojaan, otti kirjan ja koetti lukea. Hetken per?st? kuuli h?n selv?sti ovikellon soivan. Teenn?isen v?linpit?m?tt?m?sti nousi h?n yl?s, pani kirjan pois ja meni verkalleen eteiseen, vaikka tyytyv?isyys s?teili h?nen kasvoistaan.

Tulija oli juuri heitt?nyt turkkinsa pois p??lt??n ja seisoi kuivaillen viiksij??n, jotka olivat tulleet kuurasta kosteiksi. H?nen ulkomuotonsa muistutti jonkun verran vanhempaa hyvin s?ilynytt? luutnanttia, ja h?nen voimakkaat piirteens? olivat pienen, lihavahkon ja hermostuneen Bobin r?ike?n? vastakohtana.

Yst?vykset pudistivat toistensa k?tt? ja vieras kysyi:

"Olenko min? odotuttanut itse?ni?"

Ja toinen vastasi:

"Ei ensink??n. Astuhan sis??n vain."

H?n vastasi niin, mutta ei senvuoksi, ett? h?n olisi tahtonut pett?? ket??n ihmist?, -- olkoon se kaukana minusta, ett? min? tahtoisin sanoa jotain sellaista Bob Flodinista -- vaan senvuoksi, ett? h?n oli nyt niin iloinen ja niin tyytyv?inen, ettei h?n mist??n hinnasta voinut muistaa kuinka h?n viisi minuuttia sitten oli ollut ??rim?isyyteen saakka kiihoittunut ja onneton.

Mutta nyt tapahtui jotain, jota Bob ei ollut voinut edelt?p?in ottaa laskuihinsa. H?nen vaimonsa tuli tervehtim??n ja toivottamaan vieraan tervetulleeksi ja pikku Georg tuli juosten varmasti aavistaen, ett? sed?n tulo ei voi olla merkitykset?n h?nen t?rke?lle ja huomatulle persoonallisuudelleen niin merkillisen? p?iv?n? kuin itse joulup?iv?n?.

Georg seisoi hiljaa salinlattialla eik? sanonut edes hyv?? p?iv??, vaan tarkasteli tulijaa sellaisella ennustavalla varmuudella, joka osoittaa kykenem?tt?myytt? hillitsem??n liian ilmeisi? mielenpurkauksia.

T?m? iloisen ja poikamaisen itsekk?isyyden ilmi? n?ytti kamreerille valmistavan sekoittamatonta nautintoa. H?n hieman hymyili kuivaan, pilkalliseen tapaansa eik? pit?nyt mit??n kiirett?.

"Etk?s sin? tervehdi, pallero", huomautti h?n.

Georg meni ja kumarsi tottelevaisesti. Mutta kysyv? katse silmiss??n h?n hymyili vain omien aavistuksiensa toteutumisen varmuudesta.

Silloin katsoi G?sta set? piinanneensa jo kylliksi suosikkiaan ja nosti eteisen nurkasta jotain, jonka h?n vei mukanaan sis?lle.

Verkalleen ja juhlallisesti h?n astui ovesta sis??n ja piti k?dess??n kahta pakettia, joista toinen oli pieni ja toinen suurempi. Pienempi paketti annettiin k?tt? suudellen talon rouvalle ja isompi j?i salinp?yd?lle, jossa se avattiin ja sis?llys tarkastettiin, joka muuttikin rauhaisen jouluilon mit? huimimmaksi juhlariemuksi. Kuten sanottu, G?sta set? oli nuorimies, jolla oli varaa ostaa mit? hyv?ns?. Kumminkin sai Georg t?ll? kertaa kokemuksestaan sellaisen k?sityksen h?nest?. Kaikki ne toiveet, jotka voivat sis?lty? lapsen rohkeimpiin unelmiin, l?ytyiv?t koottuina siihen isompaan pakettiin. Siell? oli niin paljon aina isommasta lahjasta houkutteleviin makeisiin saakka, ett? Georg oikeen veti henke??n ik??nkuin tuntien itsens? petetyksi, kun kaikki jaettava loppui. Kaikkein viimeiseksi otti G?sta set? esille pullon konjakkia, parasta lajia, ja antoi sen suosikilleen is?lle j?tett?v?ksi.

"Sin?h?n et viel? juo konjakkia, mullikkani", lis?si h?n varmuuden vuoksi.

Seh?n oli eritt?in arvokas ja merkillinen uutuus, ett? G?sta Wickner antoi joululahjoja. Se tosin kuului asiaan, ett? Georg odotti makeisia, mutta koko pakettien jako k?vi niin kodikkaasti, ett? molemmat Bob ja Anna tulivat aivan haltioihinsa. Bob otti tuon toimituksen onnen pyyteitten odottamattomana lis?n?, jonka t?m? joulu oli nyt h?nelle lahjoittanut. Syd?mellisell? liikutuksella h?n vastaanotti uskollisen yst?vyyden tunteen, jota ?skeinen tapahtuma viel? vahvisti niin huomattavasti. Voi olla mahdollista, ett? h?n suurenteli sen merkityst? ja nautti omasta liioittelustaan yht? paljon kuin todellisuudestakin. Mutta se ei est?nyt h?nt? samalla kertaa tuntemasta tuskaista pistoa syd?mess??n ja h?n tahtomattaankin alkoi k?rsim?tt?m?sti odottaa sen loppua. Ehk? se vaikuttikin, ett? G?sta Wickner niin pian meni ty?huoneeseen, jossa teetarjotin sitruunineen ja korkeine lasineen jo odotteli sopivana aamup?iv?juomana tarjottavaksi.

Jos oli jotain itsek?st? siin? j?rjestyksess?, niin sit? ei kukaan huomannut ja kaikkein v?hemmin Robert Flodin itse, joka ajatuksissaan hymyillen tarjosi yst?v?lleen parhaamman tuolinsa.

G?sta Wickner vajosi siihen tyytyv?isell? mielentyyneydell? ja katseli mieltymyksen hymy silmiss??n teeh?yry?, joka kohosi laseista. H?n n?ytti miehelt?, joka ei voi ket??n h?irit?, joka vain mielihyv?n tunteesta siin? ojenteli pitki? jalkojaan.

"T?m? oli kai vehkeily?", sanoi h?n salaper?isesti.

Robert Flodin joi vaijeten teens? ja tarjosi sitten sikaaria yst?v?lleen, ja alkoi k?vell? edestakaisin matolla. G?sta Wickner istui vain rauhallisena ja imi sikariaan tuijottaen eteens? katsomatta kumminkaan mihink??n erikoiseen esineeseen. Molemmat miehet n?yttiv?t hetkeksi melkein unohtaneen toisensa ja heid?n t?ydellinen hiljaisuus osoitti vain yst?vysten l?heist? suhdetta, joka on yl?puolella kaikkia seurustelutapoja.

"Oliko sinulla hauskaa eilen", kysyi Robert Flodin vihdoin.

"No, niin n?in, mit??n erikoista min? en juuri voi sanoa."

"Mikset sin? tullut t?nne, vaikka min? pyysin sinua."

Oli hetken hiljaisuus.

"Minun periaatteeni on, ett? jouluaattona t?ytyy perheen saada olla h?iritsem?tt?", sanoi Wickner lopultakin.

"Minulla oli eritt?in hauskaa -- my?hemmin illalla. Min? istuin kotona, polttelin ja luin Heine?."

Robert Flodin ei hymyillyt nyt yst?v?ns? sanoille, vaan nieli omat ajatuksensa. "T?m? joulu on ollut niin kummallinen", sanoi h?n.

"Miss? suhteessa", kys?si Wickner.

Robert Flodin seisahtui ja h?nen kasvojensa ilmeet muuttuivat valoisiksi ja uinaileviksi.

"Min? en voi sanoa sinulle mit??n erikoista", oli vastaus. "Se kaikki on tullut itsest??n. Etk? sin? ole sit? tuntenut? Toisinaan voi tuntea ik??nkuin kaikki turtuisi rauhaksi. Suurta, hiljaista sopusointua, joka tuntuu valtaavan koko mailman."

Bobin silm?t kostuivat ja mieli oli v?h?ll? murtua. Se tapahtui h?nelle hyvin usein, kun h?nen tunteensa vain v?r?hteliv?t. H?n alkoi puhua. H?n kertoi l?pi koko nuoruutensa, kuinka h?n alinomaa oli tuntenut itsens? niin pieneksi ja niin v?h?p?t?iseksi ja vain aina ihmetellyt, mik? merkitys on sellaisella el?m?ll?, kun t?ytyy sy?d?, nukkua, lukea ja vihdon viimeiseksi saa luvan j?rjestell? kirjoja kirjastossa. H?n kertoi kuinka ihmeellisen vaikea oli ollut l?yt?? yst?vi? senj?lkeen kun h?n oli Upsalan j?tt?nyt.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet