Read Ebook: Eläinten nahoissa: Tarina Ruijasta by Aikio Matti Siljo Juhani Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 639 lines and 23318 words, and 13 pages

T??ll? oli hiljaista, kaukana kyl?tielt?.

Pohjoinen taivaanranta tuikkaili pitki? revontuli-kielekkeit?. Ne v?r?hteliv?t ristiin rastiin Linnunradan valomeren alla, ja painuivat kiemurrellen etel??n. Ne kiisiv?t kuin tarun kidutetut k??rmeet, jotka tuskan mielett?m?ll? voimalla, kieli kidasta riippuen, v??ntelehtiv?t hehkuvassa nuotiossa. Nopeat kajastukset pakenivat kuin aaveet yli sinert?v?n lumen, jossa monet pienet kristallit s?ken?iv?t, ajautuivat s?hk?isen? valona laaksonrinteit? peitt?v?n m?ntymets?n sek? joen p??lle patoutuneiden, matalain sumupilvien yli. V?liin t?m? taivaan tuhatk?tinen, ohut, kellerv? aave paljasti palan taivasta, jolla suuret, rauhalliset t?hdet tuikkivat.

Joen toisella puolella niemell? kasvavien koivujen ja raitojen hennoista oksista huokui ohutta utua, mink? pakkanen kohta j?hmetti valkeiksi, tiheiksi huurrek?ynn?ksiksi; paksunahkaiset rungot n?yttiv?t vain mustilta suonilta.

Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt kylm?st?, niin ettei se saanut eloa j??kovasta urvusta, istui oksalla, hentoiset varpaat kirpe?n kylm?ss? huurteessa. Kylm? oli hiipinyt syd?njuuriin saakka ja kierteli v?risytt?en l?pi ruumiin. Silm?luomet raukesivat yhteen, ja p?? ja kaula koettivat piiloutua h?yhenvaippaan, mutta turhaan. Pikku varpunen tipahti lumeen, jalat k?pristynein? vatsan alle... Mutta sen viimeinen tunne oli suloista tyytyv?isyytt?. Se uneksi lent?v?ns? l?mpim?ss? ilmassa, joka oli t?ynn? p?iv?npaistetta.

Nikko Nille siristi silmi??n. H?n n?ki jotakin eloisaa vilin?? lounaassa, er??ll? py?re?selk?isell? lumiharjulla. Vaikka v?limatka oli pitk?, n?ki h?n sen aivan hyvin, sill? t?ysikuu oli juuri sukeltanut esiin id?st?.

Biettar Oula ei viel? tied?, mit? onnettomuus on. Mutta se voi sattua. Nikko Nille sanoi sen ??neenkin: "Se voi sattua". -- Elle-raukka! Jonakin p?iv?n? h?n j?? yksin, nuorena ja turvatonna. No niin! Nikko Nille ei ole koskaan liian kova h?nt? kohtaan. H?n ojentaa auttavan k?den Ellelle. Mutta kun t?m? sitten jonakin iltana tulee muistuttamaan h?nt? heid?n muinaisesta rakkaudestaan, niin h?n sanoo: "Elle, min? s??lin sinua. Mutta sin? tied?t, ett? min? rakastan Eira Maritia ja h?n rakastaa minua. Ensi kuussa me viet?mme h?it?". -- Silloin Elle vaipuu maahan ja itkee katkerasti. Mutta Nikko Nille sanoo vain: "Hyv?sti, Elle! Jumala olkoon kanssasi!" Eik? sano mit??n muuta, vaan menee pois...

Nikko Nille tunsi kylmi? v?reit? sel?ss??n: kauppias ei ollut liiaksi vaivannut itse??n ompelulla. T?m? veres juttu nousi ?kki? niin r?ike?n? Nikko Nillen korkealentoisten unelmien rinnalle.

Herra jumala, eiv?tk? ?mm?n hauraat luut sitten koskaan sorru kasaan! Ja viel?h?n se alituiseen uhkaili, ett? h?n "menisi viel? kolmannellekin!" Niinkuin h?n ei jo olisi el?nyt kyllin kauan! Niinkuin h?n ei kymmenen vuoden aikana olisi hoippunut kuolleitten valtakunnan nahkapukuisena edustajana! Ja Eira Marit kulki niin nuorena ja kauniina ja lihavana! -- H?nen tuntonsa kuohui pettymyksen karvautta ja oli jo kauan kapinoinut. H?n alkoi juoda ja joi aina enemm?n, tuli juoppoudessa raa'aksi, vaikka tosin vain suustaan, kerskua hoilasi ?lytt?m?sti ja h?vitti omaisuuttaan. Olipa h?n salavihkaa alkanut jo kajota muiden poroihinkin. -- Alussa h?n oli jalo aviomies. Aviomies varsinaisessa mieless? h?n ei sent??n ollut koskaan ollut. Viel? enemm?n: -- h?n oli t?h?n p?iv??n asti s?ilytt?nyt puhtautensa. Ja sik?li h?nt? voitiin edelleen sanoa kunnon aviomieheksi. H?n oli itse asiassa my?s hyv?p?inen, oli kihlakunnan hallinnon j?sen. Puheenjohtaja piti suuriarvoisina h?nen mielipiteit??n eri asioissa. Kirjoitustaitoa h?n ei sent??n ollut koskaan oppinut. H?nen nimens? kirjoitettiin p?iv?kirjaan siten, ett? joku toinen kuletti kyn??.

Kuinka monena kev??n? h?n olikaan samonnut poroineen pohjoista kohti varmasti uskoen, ett? kun h?n syksyll? palaa, niin ?mm?st? ei ole j?lell? muuta kuin pieni haikea kertomus h?nen kuolemastaan.

Nikko Nille luovi kotiinp?in.

Jussa ja joukko muita poikia juoksentelivat ymp?ri pihamaata, koettaen h?rn?t? revontulia . Kukin piti ylh??ll? k?dess??n leip?kakkua. Qakko! Qakko! . Revontulet n?yttiv?t raivostuvan ja uhkaavan iske? alas heihin; mutta pojat juoksivat pois ja piiloutuivat pajaan.

-- Jussa! huusi Nikko Nille.

-- Niin! vastasi Jussa, tullen h?nen luokseen. ?mm? on jo p?iss??n ja pehme?n? kuin l?mmin suoli -- Avaimet -- Pyh! Ne l?htev?t h?nen k?dest??n niin helposti kuin karva m?d?nneest? poronnahasta.

-- Etk? sin? voi menn? sis??n ja ottaa ne h?nelt??

-- Oh -- -- -- h?n vaatii kivenkovaan, ett? sinun ensin t?ytyy tulla sis??n, niin saat naukun h?nelt?.

Se oli Nikko Nillelle liian v?kev? houkutus. H?n koetti varovaisesti avata ovea. Mutta se parkaisi h?tyytt?v?n kiivaasti oven j??tyneit? t?yteriepuja vastaan. Katsomatta vasempaan tai oikeaan pujahti h?n h?mill??n ?mm?n luo, joka istui takan luona ja sytytteli nys??ns? p?reell?.

-- No sin?k? siell?, poikaseni! Nytp? sin? saat oikean naukun! Vanhan Saaran k?dest? naukun! Mit? -- Luuletko muka, ettei vanha Saara antaisi naukkua pojalleen? -- Yst?v?lliseen hymyyn levenneess? suussa v?lkkyi yksi ainoa t?rr?tt?v? hammas.

Nikko Nille pani viinan kulisemaan alas kurkusta. "Ja nyt minun pit?isi p??st? jalka-aittaan".

-- Niinp? niin, poikaseni! Mutta pusu ensin!... Enp? ole sinua muiskannut sen j?lkeen kuin -- -- --, niin, piru ties, olenko ensink??n muiskannut sinua. Mutta nyt sinulta pit?? l?hte? yksi, niin ett? l?j?ht??!

Nikko Nille seisoi kuin mykk?n?. Tuollaista ei ?mm? koskaan ennen ollut keksinyt. Ei se olisi sit? nytk??n keksinyt, ellei Jussa olisi opastanut h?nt? siihen. Ja ?mm? n?ytti todellakin tarkoittavan t?ytt? totta. Ei t?ss? auttanut mik??n "mutta, rakas!" ja senvuoksi, arveli Nikko Nille, olisi parasta pit?? tyytyv?inen naama pahassa peliss?... H?n oli jo kumartumaisillaan ?mm?n puoleen, kun ?kki? huomasi Eira Maritin, joka istui peremp?n? ja oli punainen kuin pakahtuisi pid?tettyyn nauruunsa. Mutta ennenkuin Nikko Nille ehti vet?yty? takaisin, oli ?mm? jo tarttunut h?nt? peskinkaulukseen.

-- Et, kuolema ja kirous, et saakaan t?ll? kertaa riist?? muiskua nen?ni edest?!

-- Hulluko olet, akka!

-- Sama se sinulle. Mutta muiskun min? tahdon! H?n huohotti mielett?m?ss? kiihkossaan saada suunsa Nikko Nillen suun tasalle. Kurkoittaessaan h?n kuukahti nurin lyhyilt? jaloiltaan ja sortui puolivalmiin reen liisteiden v?liin, joita Jongo rakenteli; samassa kauppiaan purjelankaommel ratkesi. Siin? seisoi Nikko Nille vasen puoli yl?ruumista paljaana, -- ja ?mm? lojui liisteiden v?liss?, lyhyet jalank?ppyr?t ilmassa. Nikko Nille painui kokoon h?k?ytt?v?ss? ahdistuksessaan, niinkuin olisi saanut j??kylm?n ry?pyn niskaansa. Mutta ?kki? n?kyi ajatus iskeneen h?nen aivoihinsa. H?n veti puukon tupestaan ja viilsi sill? irti sen vaatekappaleen, josta muiskunhaluinen ?mm? piteli kiinni, sek? hypp?si ulos.

Pullea, lenkos??rinen Eira Marit puuskui yh?, pid?tellen v?kivaltaista, pulppuavaa nauruaan. Rehev? povi sek? rasvanhyllyv? vatsa v?rv?hteliv?t lyhyen lapintakin alla kuin valtavan suuri kampela, ja tytt? l?i ja l?i k?si??n pulleihin reisiins?. V?h?n v?li? h?nen t?ytyi kuivata lihavilta poskiltaan naurukyyneleit?, mitk? olivat pusertuneet esiin kapeista silm?raoista ja kuroneet ne ahdasreunaisiksi, kyyneli? pulputtaviksi l?hteiksi molemmin puolin matalaa, nyt melkein kasvojen sis??n painunutta nen??.

-- Auta minut yl?s, piru vie! huusi ?mm?, huiskuttaen toisella k?dell??n pulloa, toisella hihan-repaletta.

-- Yl?s sielt?, vanha velho! lausui Jussa, k?yden retuuttamaan h?nt? yl?s. "Kyll? erehdyit, jos kuvittelit, ettei Nikko Nilless? olisi lujaa sive?mielisyytt? yht? paljon kuin Juuso-vainaassakin".

?mm?? oli h?nen kuulemansa niin paljon kiukustuttanut, ett? h?n menn? kaahotti yli permannon kuin nilkku varis ja tuupertui Eira Maritin syliin. "Oletko sin? h?nt? muiskannut, h?!" H?n tarrautui kilpailijattarensa takin rinnukseen sek? ravisteli t?t? aika lailla. "Oletko sin? h?nt? muiskannut, h??... Katso minua, hanhen siki?!... Usko pois, ett? Saara-?mm? kyll? el??, jos ei muun vuoksi, niin ainakin ?rsytt??kseen teit?, kiduttaakseen teit?!... Ymm?rr?tk?? Te saatte mulkoilla toisianne kunnes olette kuihtuneet. Niinkuin vaadin ja hirvas , jotka ovat j??neet eri puolille v?li-aitaa. He he he, n?etk?s, Saara-?mm?ll?kin on jotakin, jonka vuoksi el??!" -- -- Ja ?mm? hymyili muikeasti, ty?ntyen alas Eira Maritin pulleasta sylist?.

Eira Marit punastui ja tuli kovin h?milleen, hiipi ulos ja riensi ullakolle, miss? h?n asui yhdess? vanhempainsa kanssa, jotka my?s olivat porolappalaisia. H?nen verkkainen verens? ei ollut koskaan houkutellut h?nt? lemmenvaaroihin. Ja koska Nikko Nillekin puolestaan oli taattu lihansa-kielt?j?, niin kaikki oli niinkuin olla pitikin. Kapinayritykset h?nt? vain s?ik?yttiv?t j?lest?p?in ja olivat armottomasti tuomitut tukahtumaan.

Likinn? kyl?nnient?, -- miss? niityt loppuivat ja koivuviidakko alkoi -- kiersi talvitie leve?n, syv?n rantakourun kautta joen j??lle.

Elle ajoi edell?.

Porot juoksivat nyt tasaista vauhtia, -- keinuivat kevein, voimakkain askelin. Tie oli kova ja hyv?; sill? paitsi porolappalaisia sit? k?ytti my?s kyl?n v?ki, jolla oli hein?maat ja halkomets?t joenrantojen mataloilla, kolmiomaisilla niemekkeill?.

Biettar Oula istui torkkuen ahkiossaan. Silloin t?ll?in poro haukkasi suullisen lunta ja taivutti p??t??n vakoillen molemmille sivuilleen. Korkealla lumisen kanervikon laiteilla, joka peitti joenrantamaa, n?yttiv?t tummat puunjuuret aika ajoin liikkuvan sangen ep?ilytt?v?si yl?puolella sumun. Poro ojensi lyhyen h?nn?ntypykk?ns? levottomana yl?sp?in ja tempasi, niin ett? Biettar Oulan p?? retkahti taap?in. Samassa hetkess? pujahti sumunkostea kylmyys peskin sis??n ja v?risytti h?nen humalasta ja uneliaisuudesta aristunutta vertaan. Viluisena h?n veti nopeasti p??ns? syv?lle peskinkauluksen sis??n, t?ytt??kseen sen l?mm?npit?v?ksi.

Puoli penikulmaa kyl?n yl?puolella he poikkesivat sivutielle, joka vei er??n hyvin kapean syrj?joen yli. Paksuhuurteisia koivuja ja raitoja riippui alavien joenrantamien yli, muodostaen miltei valottoman tunnelin: sielt? voi n?hd? vain kapean kaistan taivasta.

Poron sarvet koskivat oksiin, ja huurre rapisi alas, peitt?en j?lleen nukahtaneen Biettar Oulan kasvot. ?kki? h?n lev?hytti k?tens? ja haukkoi henke?. Juuri virkoovien aistien h?m?r? todellisuustajunta yhtyi pahoihin unenn?kyihin. H?nen siristelev?t, puoliavoimet silm?ns? n?kiv?t viel? Lassen taaksep?in v??nnetyn p??n -- tuolla hyvin ylh??ll?; h?n n?ki sen niin k?sitt?m?tt?m?n selv??n! Itse h?n painui kosteaan sumumereen, ja juuri kun huurresateen v?risytt?v? kutitus oli salvata hengen h?nelt?, h?n sai huudon kurkustaan...

Elle pys?ytti poron ja juoksi h?nen luokseen. "Oula!... Oulatsham!" Oula ?hki, piteli rintaansa ja t?hysi ymp?rilleen. "N?in vain unta! -- Aja eteenp?in!"

Kauempana, pieness?, ahtaassa laaksossa k??ntyi viimeinen hevosreenj?lki suuren halkokasan taa, mutta syv? ahkionuoma nousi viistoon laakson it?ist? sein?m?? pitkin. Porot kiipesiv?t sitke?sti jyrkk?? rinnett? yl?sp?in, kuroittuivat niin ett? maha ja turpa viistiv?t lunta, kielen riippuessa toisesta suupielest?. Keuhkot k?viv?t kuin urkupalkeet, joita poletaan nopeaan tahtiin, ja leiskuttivat valkoisia viiruja sieramista.

Kun laakson sein?m? loiveni ja liittyi paljaaseen tunturitasankoon, saattoi Biettar Oula taas hengitt?? syv??n ja vapaasti. Ahkiota raapivat viimeiset vaivaiskoivut, jotka eiv?t ulottuneet edes lumenpinnalle asti. Pari riekkoa pyr?hti lentoon, ly?den siivenk?rill? muutamia juovia lumeen, lensiv?t kaaressa ja painuivat r?ik?en, siivet lev?ll??n, pajukkoon.

T?ysikuu nousi id?st?. Kuvajainen liukui ahkion vieress? kapeana, tummansinisen? juovana hiukan kaartuvan lakeuden yli, jolle oli kasaantunut suuria ja pieni? aaltoja kevytt?, kuivaa lumijauhetta, peitt?en ohutta, paksun lumikerroksen pinnalla laakana v?lkkyv?? j??kuorta.

T??lt? he n?kiv?t kyl?n kaukana alhaalla koillisessap?in. Siell? t??ll? n?kyi viel? valoja talojen varjopuolilla. Mutta ne sammuivat v?hitellen.

Tasanko kaartui eteenp?in uutta alannetta kohti. T??ll? olivat porot tallanneet laajalti lunta, ja suksenlatuja ja ahkionuomia risteili tihe?ss?.

Alanteen toisella rinteell? liikehti porokarja hajallaan kimaltavan viidan l?pi, pyyhkien huuretta alas kuhmuisista, k?kkyr?isist? tunturikoivuista. Noiden parintuhannen poron koparain napse kuulosti kaukaiselta, tihe?lt? rankkasateelta Paimen, joka v?h?n aikaa oli joikunut y?n yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, huusi ?kki? kiukusta k?he?ll? ??nell?: "Hei, Girjes! -- Sin? kirottu rakki! Pid? kitas kiinni, tai min? kiskon kielesi siit? ulos, senkin takkunahka!" -- Tuo pullea, h?nn?t?n, ?ke? otus, joka ahdisteli muuatta luvallisen kauas erkaantunutta poroa, oli saanut j?rkkym?tt?m?n el?in-omantuntonsa kiihoitetuksi siihen m??r??n, ett? se sokealla kiihkolla h?tyytti poroa viel? laumassakin. -- "Girjes!" -- Koira murahteli viel? pari kertaa, mutta hiukan laimeammin, ja rynt?si sitten toiselle kulmalle, v?litt?m?tt? muista koirista.

Biettar Oula ja Elle ajoivat viel? jonkun matkaa laaksonpohjaa alasp?in, puron vartta, joka sinne t?nne oli padonnut kokoon kellanharmaita j??m?hk?leit?, niin ett? niiden viheri?t reunat n?kyiv?t.

Vihdoin er??ss? koivumets?ss?, mihin sinne t?nne oli joutunut muutamia tuulentuivertamia pet?ji?, avautui eteen pieni, py?re? raivattu ala. Heikko, punertava valonh?ive paistoi ovenraon kautta mustaksi savuttuneesta sarkateltasta, mink? puukehyksest? kohosi savuaukon l?pi ristiin rastiin nokisia seip?it?. Parvi koiria sy?ksyi ulos, pys?htyi muristen, ep?tietoisina, -- vainusi sitten talonv?en ja juoksi riehakkaana, ilosta ulvoen heit? vastaan.

-- No, tek? siell?? -- sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohoutuen, ja puhalsi tulta sammuvaan hiillokseen. H?nen monivuotinen palvelijansa Aslak nousi my?s seisaalleen.

Biettar Oulan rauhallinen ilme -- sek? se, ett? h?n ensinn?kin oli tullut takaisin -- vapautti heid?t kysym?st?, miten oli k?ynyt. Ja kun Biettar Oula veti pullon esiin peskin sis?lt?, kaartuivat rypyt Aslakin leve?n suun ymp?rill? suureksi, monijuovaiseksi hymyilyksi. Yhdell? henk?yksell? loihti Aslak hiilloksesta ilmi virke?n lieskan. H?n oli kuitenkin heitt?m?isill??n tuleen komean kappaleen tervaista, kuivaa honganjuurta --, mutta Elle esti h?net siit?. "Sinua voisi luulla tyhm?ksi kyl?l?ismoukaksi", sanoi h?n ??nell?, johon Aslak ei ollut tottunut.

-- Niin, sanoi Biettar Oula, kun pullo oli tehnyt kierroksensa, "Lasse valitsi j?rkev?sti, katui ja teki parannusta ja tunnusti suoraan".

Aslak veti likaisenmustat kasvonsa peskin sis??n, puuskui naurusta, heitt?ytyi taaksep?in ja hymyili kovin iloisena. "Jumaliste, annappa toinen naukku lis??!... Korjatkoon trondhjemilais-seminaristi matkallaan suuren sadon oppia ja iloa!".

Mutta kuitenkin tuntui silt?, kuin ei aine oikein huvittaisi.

Pata, joka vakituisesti riippui takan p??ll?, alkoi poreilla silt? puolen, miss? tuli oli kovin, ja muori Biettar puhui rasvan kokoon toiselle, kuohumattomalle puolelle sek? ammensi sen puukuppiin. Biettar Oulalla oli kiljuva n?lk?, h?n viilsi suuren suupalan tulikuumaa lihaa, kastoi sen rasvassa, pureksi sen nopeasti vahvoilla hampaillaan sek? nieli sen kitaansa, vaikka kyyneleet pusertuivat silmist?: h?n n?ytti samassa hetkess? antautuvan kohtalon huomaan ja odottavan vain, mit? l?mp? saa aikaan vatsassa.

Muori Biettar tiedusti, olivatko he k?yneet Jongon luona. Sill? Biettar Oulan perheen laita oli sama kuin useimpain lappalaisten: he halusivat pysy? hyviss? suhteissa Jongoon. Siihen liittyi er?it? etuja, muun muassa sit? tiet?, ett? Jongolla oli ammattina porojen ostaminen pitk?kyntisilt? porolappalaisilta.

Kyll?, olivat he k?yneet. He olivat my?s, kastattaneet pikku Andin nyt viime sunnuntaina.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet