Read Ebook: Taistelu ja voitto: Kuvaelmia Rooman keisariajalta by Schultze Viktor Wyyrylinen David Konstantin Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1894 lines and 48017 words, and 38 pages

Vanhus k??nsi silm?ns? sinne p?in, jonne poikansa k?dell??n osoitti.

"Niin, se on meid?n hyv? herra", sanoi h?n. "Rienn?, Arbal, h?nt? vastaan, sill'aikaa kuin min? seoitan juomaa vieraallemme."

Poika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja enn?tti muutamassa tuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhus meni majaan ja kreikkalainen j?i nyt yksin. H?n otti p??st?ns? matkahatun, nojautui yht? pylv?st? vasten ja antoi silm?yksens? viel? kerran liidell? paratiisillisen tasangon yli.

"Kartago", jupisi h?n loistavin silmin, "toisella puolen merta on henki kuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sit? polttavassa auringon paahteessa sek? hyisen talven kylmyydess?, ?ill? ja p?ivill?, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmill?ni n?en edess?ni sinut -- matkani p??n! Tied?n ilon ja onnen ainoastaan kukoistavan minulle sinun muuriesi sis?ll?, ja suuria asioita antaa henki minun siell? toimittaa."

Kukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaiset nimittiv?t herraksensa. H?n oli kunnianarvoinen ukko, jonka n?k? oli lempe? ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin m??rin k?ykist?neet h?nen selk??ns? ja tehneet h?nen k?yntins? raskaaksi. Mutta heti saattoi huomata, ett? h?nen heikossa ruumiissansa asui viel? elonvoimakas henki.

Seuralaiseensa nojautuen astui h?n hitaasti rappuja yl?s. H?nen tultuansa, ojensi kreikkalainen k?tens? h?nelle.

"Terve", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen k?tt?. "?l? halveksi huonettani ja mit? muuten voin tehd? hyv?ksesi."

Ottaessaan kiinni ukon ojennetusta k?dest? huomasi kreikkalainen h?nen etusormessansa kultaan juotetun ametistin, johon oli piirretty paimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi h?n ?kki? ja vakavasti.

H?mm?styneen? tuijotti ukko hetkisen h?neen.

"Ijankaikkisesti amen!" vastasi h?n sitten ja syleili muukalaista.

"N?in sielujen paimenen sinettisormuksessasi", alotti muukalainen, "ja ymm?rsin siit? sinun tunnustavan itsesi h?nen omaksensa."

"H?nelle olkoon kiitos", sanoi ukko liikutettuna, "ett? h?n on l?hett?nyt minulle yhden veljen. Monta vuotta olen el?nyt yksin?ni ja muitten keskuudesta erotettuna t??ll? maatilallani ja valmistautunut k?ym??n toiseen maailmaan."

"Min? olen Apollonius Phrygiasta", virkkoi sen j?lkeen kreikkalainen, "ja olen matkalla Kartagoon. Herra palkitkoon sinulle, ett? panet itsesi ja huoneesi v?syneelle matkamiehelle alttiiksi!"

Samassa tuli vanha libyalainen kantaen kahta pikaria. Tervehditty?ns? kunnioittavaisesti herraansa ojensi h?n heille kummallekin yhden pikarin.

"Parasta viini? ja parasta l?hdevett? kuin voitte l?yt??", lis?si h?n.

Sitten levitti h?n ripe?sti muutamia ruokokimppuja maahan, heitti maton niiden p??lle ja pyysi vieraitansa istumaan. He tottelivat h?nen pyynt??ns?. Libyalaiset vet?ytyiv?t takaisin.

"Sano minulle, sin? paljon kulkenut mies", alotti Artemon, "rehoittaako evankeliumin siemen maailmassa; kasvaako uskovaisten luku ja kasvavatko he itse pyhityksess? ja uskossa? Kirkon ottaessa minut helmoihinsa oli heit? vasta v?h?inen joukko, ja me tunsimme itsemme ik??nkuin samaan sukuun kuuluviksi. Kuinka on nyt?"

"Min? vastaan sinulle sek? ilolla ett? surulla", sanoi Apollonius; "tosin on sinapin siemen tullut puuksi, joka peitt?? varjollansa melkein koko maailman. Siell?, jossa iberialainen asuu ja jossa parttilainen piehtaroittaa hevosiansa, jossa Britannian rajamuurin linja kulkee ja jossa faraonien haudat ovat, siell? on joka paikassa siemen kantanut hedelm?n. Kreikkalaiset, roomalaiset ja raakalaiset kuulevat sanaa. Herran kiitosta pit?v?t huulillansa purpurapukuiset keisarin hovissa samoin kuin orjatkin, jotka soutavat kolmisoutolaivoja. Joka p?iv? panee Herra uusia kivi? kirkonrakennukseensa, josta my?s onkin jo tullut iso torni, joka kohoaa korkealle pilvi? kohti."

"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, el?m?ni ehtoona kuulla t?m?n iloisen sanoman", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena k?tens? taivasta kohden.

"Niin, ylistetty olkoon Herra", toisti Apollonius. "Mutta monelle on t?m? Herran n?ht?v? armo tullut ansaksi. N?hdess??n valloittavansa maailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heid?t itsens?. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankara el?m? veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustella ulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan v?h?n j?rjenter?vyytt?, voidaksensa havaita, onko kristitty? niiden joukossa, joita kohdataan kaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja ty?huoneissa. Kristityiden miekat surmaavat tappeluissa yht? mieluisasti kuin pakanallisten legionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat k?tten taputuksella mieltymyksens? teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lasten kanssa."

Artemon pudisti surullisesti p??t?ns?.

"Minun viel? nuorena ollessani", sanoi h?n, "ei mit??n sellaista tunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet ja poistaisi t?m?n pahan ajan!"

"H?n poistaa sen", vastasi Apollonius vakavalla ??nell?, "ja poistaa pian! Viel? on suloinen salaisuus sinulta k?tkettyn?, mutta sinun pit?? tiet?m?n se, sill? min? olen tullut t?nne kertomaan sit? veljilleni."

Ukko nosti tarkkaavasti p??t?ns?.

"Kaukana, kaukana id?ss?", jatkoi kreikkalainen, "on Phrygian maassa Pepuzan kaupunki. Siell? her?tti Herra, syd?ntentutkija, Montanus nimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehk??t parannus ja k??ntyk??t! Kirves on jo pantu puun juurelle!' H?nt? seurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heid?n kauttansa ja selitti t?m?n maailman lopun olevan l?hell? ja Herran valmistautuvan astumaan alas tekem??n tyhj?ksi perkeleen ja h?nen valtakuntansa ja viem??n omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseen valtakuntaan... Mutta onko h?n tunnustava omiksensa heit?, jotka el?v?t maailman mukaan ja maailman tavoin? Onko h?n kutsuva veljiksens? ja siunaava heit?, joita h?nen nimens? pit?minen h?vett??, ja yhdist?v? heid?t niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat syd?mmest?ns?? Ei suinkaan, vaan h?nell? on kyll? vaaka k?dess?ns? ja h?n osaa erottaa ruumenet nisuista. Voi niit?, jotka ovat ruumenet! Vaan ett? ruumenien luku tulisi pienemm?ksi, olen min? kulkenut t?nne, hengen voimasta, julistamaan veljille t?ss? maassa, mit? Herra on ilmoittanut, ja huutamaan heille: Maran atha!"

"Maran atha!" toisti hiljaa vanhus ja syv? huokaus tunkeutui h?nen rinnastansa. "Niin, Herramme tulee!"

Nuorukainen tarttui h?nen k?teens? ja kysyi lempe?sti: "Mink?t?hden tulevat n?m?t iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevasti sinun huuliltasi?"

"Maran atha", sanoi ukko viel? kerran ja painoi surullisesti p??ns?. "Muukalainen", jatkoi h?n sitten, "katso tuonne" -- h?n osoitti k?dell?ns? pohjoiseen p?in -- "siell? on mahtava kaupunki Syrakusa. Siell? asuin min? ja kansankokouksessa ja temppeleiss? seisoivat minun tekem?ni jumalainkuvat. Sill? min? sanon sinulle kehumatta, ett'ei Syrakusassa kenenk??n veistin muodostellut marmoria paremmin kuin minun... Silloin tuli h?n, vaimovainajani, minun huoneeseni. Yst?v?t varoittivat minua: 'h?n on kristitty, sin? saat voimasi uskosta jumalihin' -- min? nauroin ja minun ty?huoneessani kuului vasarani kalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan my?h??n. Mutta he puhuivat totta. Min? en tied? itse, kuinka se tapahtui -- er??n? aamuna l?hetin min? pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat, n?m?t, pitk?n ja vaivaloisen ty?n hedelm?t, minun ylpeyteni ja rikkauteni. Mutta kun min? t?m?n tehty?ni l??h?tt?en istuuduin, tuli minulle pelj?tt?v? h?t?, hiki tihkui otsastani ja sis?llinen ??ni huusi minulle: 'Onneton, mit? olet tehnyt? Nyt t?ytyy sinun n?hd? n?lk?? ja kerj?t? almuja.' Kyynelet kiertyiv?t silmist?ni, ei itse t?hteni vaan h?nen, vaimoni t?hden. Minun t?ytyi nyyhki? ??neeni ja peitin kasvoni vaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehme? k?si kaulalleni, ja enkelin ??ni kuiskasi lempe?sti ja lohduttavasti minulle: '?l? ep?ile. Maran atha. H?n ei viivy.' Min? hypp?sin yl?s ja suljin vaimoni syliini ja ep?ilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisella riemulla sanoimme toisillemme: 'Maran atha! Niin, Herra tulee!'"

Syv?sti liikutettuna vaikeni kertoja hetkiseksi kootakseen ajatuksiansa.

"Is?ni oli kultasepp?", jatkoi h?n sitten, "ja kauan tein min? h?nen oppipoikiensa kanssa ty?t?, ennenkuin noudatin taipumustani tulla kuvanveist?j?ksi. Nyt etsin j?lleen yl?s vanhat ty?kalut -- ah, h?n autti minua niiden puhdistamisessa ruosteesta -- ja sen sanon sinulle, nuorukainen, ett'ei kolmea vuotta ollut viel? loppuun kulunut, kun minun t?it?ni ruvettiin kysym??n enemm?n kuin kenenk??n muiden Syrakusassa ja ne l?ysiv?t itsellens? tien aina Kartagoon ja Roomaan saakka. Mutta se tuotti minulle kadehtijoita ja vihollisia, eiv?tk? he lev?ht?neet, ennenkuin saivat minut turmioon. Taivas antoi heille menestyksen. Muutamana p?iv?n? sain k?skyn l?hte? Syrakusasta paikalla ja ainoastaan matkasauva k?dess?. Minut sanottiin olevan isieni uskonopin ylenkatsojan ja valtion vihollisen. Edellinen on totta, mutta j?lkimm?inen ei.

"Hiljaa ja tyvenell? mielell? j?timme me esi-isiemme huoneen. Suru tahtoi toisin vallata minut, mutta kun silm?ilin h?nen ihastuneita kasvojansa, joka astui sivullani, voitin min? sen. Me kuljimme it??n p?in. Tultuamme Epipolen kukkulalle en voinut olla k??ntym?tt? ja silm?ilem?tt? viel? kerran kotokaupunkiani. N?hdess?ni sen, kaupunkien komean kuningattaren, ilta-auringon hohteessa levi?v?n eteeni sinert?v?n meren ??ress? ja hakeissani silmill?ni kotoani ja niit? paikkoja, joissa olin el?nyt nuorena ja iloisena, en voinut pid?tt?? itse?ni kauemmin, vaan tuntui ik??nkuin kaikki voima olisi l?htenyt minusta, ja minun t?ytyi vaipua maahan. Silloin taaskin oli h?n se, joka k?sivarrellaan tuki minua ja taaskin kuiskasi minulle n?m?t lohduttavat sanat: 'Ole hyv?ll? mielell?. Maran atha!' Me kuljimme kauan ymp?ri maata ja tulimme vihdoin Panormoon. Sinne asetuimme olemaan ja onnemme kukoisti taas. Mutta puolisoni tuli aina yh? kalpeammaksi, ja kun min? huolestuneena vedin h?net luokseni ja kysyin, oliko h?nell? mik? vaiva, nauroi h?n ja pudisti p??t?ns?. Niin tuli p??sij?inen. Me rukoilimme koko y?n veljiemme kanssa ja menimme sitten kotia. H?n oli minusta tavallistansa kalpeampi, ja kun min? nyt kysyin h?nelt?, tunsiko h?n mit? vaivaa, painoi h?n ??net?nn? p??ns?. Minulle tuli nyt pelj?tt?v? h?t?. Min? tahdoin kutsua l??k?rin, mutta h?n esti minut siit?. Min? istuuduin sitten h?nen vuoteensa viereen ja vapisevalla syd?mmell? pidin varallani, voisinko houkutella h?nelt? jotain toivomusta. H?n makasi ??nett?m?n? koko p?iv?n. Mutta illan tullessa k?vi h?n levottomaksi, h?nen kalpeat poskensa punettuivat; h?n nosti k?tt?ns? ja osoitti laskeutuvaa aurinkoa. 'Felicitas, Felicitas', huudahdin min? ja ja vaivuin nyyhkien h?nen viereens?. 'Ei, se ei saa tapahtua!' H?n veti suunsa nauruun ja pyyhki valkoisella k?dell??n hiukset pois otsaltani. Sitten makasi h?n j?lleen liikkumatonna. -- Yht?kki? syd?ny?n joutuessa kohosi h?n puoleksi yl?s ja huudahti: 'Artemon', ja kun min? kiiruhdin h?nen tyk?ns?, tarttui h?n k?teeni ja sanoi viel? kerran: 'Artemon!' Sitten vaikeni h?n hetken ajaksi.

"'Artemon', sanoi h?n sen j?lkeen kolmannen kerran ja katseli minua loistavin silmin, 'Maran atha!'

"Sitten painoi h?n p??ns? ja vaipui j?lleen. H?n oli kuollut."

Kertoja itki kuin lapsi. Kreikkalainen kiersi k?tens? h?nen kaulaansa ja lausui lempe?sti:

"Hyv? is?, ?l? sure raskasta k?rsimist?si. Emmek? kehu nukkuneita onnellisiksi?"

"Niin, onnellinen on h?n", huokasi vanhus, "mutta minut on h?nen kuolemansa tehnyt surkuteltavaksi. -- Min? l?hdin pois Panormosta sitten kuin olin my?nyt tavarani. Min? en k?rsinyt olla siell?, jossa niin monta tuhatta asiaa muistutti minulle k?rsim??ni vahinkoa ja siten teki sen aina uudeksi. Min? tahdoin p??st? Kartagoon. Drepanon luona l?i myrsky laivan kallioita vasten rikki; min? ainoastaan pelastuin, mutta jouduin ry?v?rien k?siin, jotka m?iv?t minut Kyreneen. Kymmenen kovaa vuotta palvelin min? siell?; sitten kuoli herrani, ja h?nen testamentissaan oli s??dettyn?, ett? h?nen orjansa p??siv?t vapaiksi. Silloin tulin min? Kartagoon. Hiukseni olivat harmaantuneet, silm?ni tummenneet ja selk?ni k?ykistynyt, mutta kuitenkin t?ytyi minun ruveta tekem??n ty?t? vieraissa ty?huoneissa. Herra Jumala ja h?nen pyh? sanansa antoivat minulle voimaa siihen. Muutaman vuoden kuluttua olin saanut niin paljon s??st??n, ett? voin ostaa itselleni pienen maatilan t??lt? ja sill? tahdon nyt rauhassa ja levossa kuluttaa j?lell? olevan el?m?ni."

??nett?min? katsoivat molemmat miehet muutaman minuutin maahan.

"L?htek??mme nyt liikkeelle", virkkoi j?lleen Artemon, "minun asuntoni ei ole kaukana ja siell? saat paremman virvoituksen kuin t??ll?."

N?in sanoessansa nousi h?n istualtaan. Apollonius ojensi k?tens? h?nelle. Hiljaan astuskelivat he eteenp?in kapeaa polkua my?ten ja molemmat libyalaiset saattoivat heit? kappaleen matkaa. Heid?n puolen tuntia astuttuansa rupesi n?kym??n pieni huvila, joka oli keskell? puutarhaa korkeain palmujen ja ruokam?ntyjen v?liss?.

"Tuolla on minun kotoni", sanoi Artemon. Palvelija avasi puutarhan portin. Hienoa valkoista hiekkaa my?ten astuivat he rakennukselle. Sen oven p??ll? oli marmoritaulu, johon seuraavat sanat olivat piirretyt:

Gloria in excelsis Deo et in Terra pax hominibus bonae Voluntatis.

Hartaudella luki Apollonius puoli??neens? kirjoituksen.

"Se on evankeliumin rauhatervehdys", virkkoi h?n. "Min? katson sen ennustavan onnea ty?lleni t?ss? maassa. Jumalan kunnia ja ihmisten rauha -- se se juuri onkin, jonka t?hden olen tullut t?nne."

Kapeaa, yksinkertaisilla maalauksilla koristettua k?yt?v?? my?ten astuivat he asunnon sisustaan.

Toinen Luku.

Kristityt ja kristittyjen Jumala.

Via Coelestis nimiselle kadulle, joka oli p??katu Kartagossa, poikkesi kantotuoli er??lt? syrj?kadulta. Nelj? numidialaista orjaa, jotka kantoivat sit?, seisattuivat paikalla, kun yht'?kki? n?kiv?t edess??n tihe?n kansajoukon. Juoksija koetti raivata heille tiet? sen l?pi.

"Antakaa tiet?, antakaa tiet? Cajus Calpurniukselle!" huusi h?n kaikille suunnille ja sys?si hopeasilaisella kepill??n ymp?rill? seisovia. Mutta se oli turhaa. Kantajien t?ytyi pys?hty?.

"No, Herkules auta, mik? nyt on, Amiantus?" huusi syv? ??ni kantotuolista.

K?si aukasi kantotuolin punaista, kultaripsuilla koristettua esirippua ja vanhanpuoleisen miehen suuri p?? ja suopeat kasvot tulivat n?kyviin.

"Mik?k? on, herra?" virkkoi juoksija. "En tied? mink?t?hden kansa on ker?ytynyt t?h?n meluamaan; annahan kun tiedustan."

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet