Read Ebook: Lukís Láras: Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta by Vikelas Demetrios Forsman Kaarlo Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 600 lines and 31180 words, and 12 pages

Ja t?ll? v?lin arkkipiispaa ja etevimpi? miehi? s?ilytettiin linnassa; linnanv?en lukum??r? karttui apujoukkojen alati lis?? tulvaillessa. Asema k?vi yh? tukalammaksi. Turkkilaiset loivat meihin tylyj? silm?yksi? ja hioivat miekkojansa, samalla kuin vastap??t?mme, V?h?n-Aasian rannikoille, kokoontui julmia joukkoja, valmiina hy?kk??m??n saareemme. Ei! ilmakeh? ymp?rill?mme ei ollut sovelijas virkist?m??n mielt?mme. P??mme kallistui maahan myrskyn puuskan alle ja uskalijaat toiveet eiv?t en?? mahtuneet syd?mmiimme.

Is?ni ainoa toivo -- ei ikeen murtamisen, vaan rauhan ja sovinnon saamisen toivo -- turvausi kristikunnan apuun. Mutta h?nen yst?v?ns? Zenakis ei ensink??n my?nt?nyt t?mm?ist? apua luultavaksi. Syd?nt?ni kuristutti, kun kuulin h?nen surkuttelevan kapinaliikett? ja vaikeroivan sen surkeita seurauksia. Is?ni ei n?ytt?nyt t?st? taipuvan, vaan pysyi toiveissaan, mutta Zenakis oli varakonsuli, en muista mink? tois-arvoisen valtakunnan -- luulenpa Hollannin -- jonkat?hden h?nen sanoissaan minun mielest?ni oli suurempi arvo ja merkitys.

Ollen is?ni vanha yst?v? ja naapuri, oli h?n niit? harvoja, jotka siihen aikaan usein k?viv?t meill?. Virkansa johdosta joutui h?n jokap?iv?iseen keskuuteen muiden konsulein kanssa, ja valtojen silloinen ep?kreikkalainen politiikka, joka m??r?ili Ohiossakin olevain konsulien mielipiteit?, kuvastui selv?sti Zenakin puheista. H?nen lauselmansa kapinasta eiv?t olleet, nykyisyyteen n?hden, kiitt?vi? eik?, tulevaisuuteen katsoen, kehottavia.

-- Ei Euroopa astu v?liin, ole varma siit? -- hoki h?n ehtimiseen is?lleni. -- Ei kuninkaat k?y kapinoitsijain puolelle.

-- Ja sallivatko sitten sulttaanin surmata kaikki kreikkalaiset? -- huudahti is?ni.

-- Ei, jos he n?yrtyv?t ja rukoilevat h?nelt? armoa -- vastasi Zenakis.

Ja luulenpa kuulevani h?nen laskevan tavallisen lauseensa, kapinallisista puhuttaissa:

-- He ovat sys?nneet kansansa perikadon partaalle!

Ja n?in kului kes?, kes?n j?lkeen tuli syksy, ja syksyn sijaan astui talvi. Kuinka nuo kymmenen kuukautta kuluivat, joina elimme vasaran ja alaisimen v?lill?, unhottaen eilisp?iv?n, huomista odottaessamme?

Oletko, lukijani, koskaan koettanut nousta korkealle vuorelle? Rohkeasti alotat retkesi; tie nousee jyrkk?n? ja koleisena, ja pian hiki valuu otsaltasi. Mutta p??m??r?? l?heneminen v?hent?? v?symyksen tunteet. N?et huipun tuolla p??si p??ll?. Pyrit sit? kohden. L?henet l?henemist?si. Viel? muutama askel -- ja nyt olet perill?. Vaan ei! Se ei ollutkaan huippu. Vuori vaan yleni tuolla kohtaa, ja se sun petti. Taempana, ylemp?n? on todellinen huippu. Ei sinne n?yt? olevan pitk? matka. Siis eteenp?in! Ja alat uudestaan kiivet?, vaikka polvet jo v?h?n horjahtavat ja syd?n tykyttelee taajemmin. Ja p??set tuonne, ja n?et oikean kukkulan taas edemp?n?. Ja voimasi olet tyhjiin kuluttanut, pyrkiess?si p??m??r??n, mutta p??m??r? etenee, mit? l?hemm?s luulet tulevasi sit?. Uuvuksissa, l??h?tt?en n?et vihdoin taivaan siint?v?n viimeisen kukkulan takaa, ja silloin vaipuen maahan, saadakses uusia voimia, vilkaiset alasp?in laaksoon ihmetellen sit? korkeutta, jonne olet ehtinyt.

N?inp? my?s nuo kuukaudet kuluivat. Kiipesimme vuorta yl?s, mutta heti alusta pilvet peittiv?t sen kukkulan silmist?mme. Kun vihdoin p??simme kukkulalle, n?imme edess?mme jyrk?nteen ja kuilun, vaan sen sijaan ett? yl?ng?ill? saisimme lev?ht??, sy?ksyimme p?istikkaa syvyyteen. Niinkauan kuitenkin kuin Turkkilaiset meill? eiv?t surmanneet ja ry?st?neet ihmisi?, olimme mielest?mme onnelliset, aatellessamme mit? muualla tapahtui. Naiset eiv?t l?hteneet kotoa ulommaksi, ja me, mik?li mahdollista, kartoimme kaikkea yhtymyst? Turkkilaisten kanssa, ja el?en hiljaisuudessa odotimme k?rsiv?llisesti, ehk? suuressa kuolon pelossa, ett? Herran viha lauhtuisi.

Sill? v?lin panttivankien yh? pitkitetty pid?tys, taukoomaton Turkkilaisten tuonti Aasiasta, aseiden t?ydellinen riist?mys kaikilta saaren asukkailta, kaikki n?m?t eiv?t ennustaneet meille mit??n hyv??. Aavistimme turmion l?henev?n, kuta l?hemm?lt? n?imme kapinan hyrskyn huuhtovan rantojamme. Toisella puolellamme oli Psaran saari, toisella Samos jo kuukausia sitten olleet vapaina; Mityleness? oli tehty metelin yrityksi?, ja kreikkalaiset laivat, kiidellen voittoriemussa merta, liikkuivat yh? useemmin Chion kulkuvesiss?.

Muutamana iltana ilmaisi Zenakis salaper?isesti meille sen tiedon, ett? pasha odotti kohta teht?v?n rynt?yst? saareen.

Seuraavana p?iv?n? kutsuttiin 40 etev?? miest? ja vietiin yl?s linnaan vartioitaviksi, joten panttivankien lukum??r? karttui kaksinkertaiseksi. Onneksi is?ni ei ollut Chion rikkaampia porvareita ja h?nen nime?ns? ei ollut luettelossa.

Muutamain p?iv?in per?st? kuultiin huhuja, ett? samolaisia laivoja oli k?ynyt maalle laskemassa l?hettil?it? ja ett? n?m? lymyiv?t kaukaisissa sivukyliss? saarella.

Turkkilaiset olivat n?ht?v?sti levottomat. Patrullit kierteliv?t saarta ristin rastin; muutamat vangeista l?hetettiin Konstantinopoliin. Tila k?vi varsin totiseksi. N?imme, ett? ratkaisevia tapahtumia oli tulossa.

Ei aikaakaan, jo pelkomme toteutui. 9 p. maaliskuuta 1822 j?lkeen puolisten ilmestyi noin 40 laivaa merelle vastap??t?mme ja talosta taloon lensi tieto, ett? kapinoitsijat tulevat. Talomme ylisilt? n?imme laivojen l?hestyv?n satamaa, ja linnasta kuulimme rumpujen p?risev?n vaaran merkiksi. Turkkilaiset sulkeutuivat sinne odottaen hy?kk?yst?.

Samana iltana, auringon laskun aikana, samosimme kiireesti maatalomme turviin. Me emme olleet ainoat karkurit. Uhkaavan vaaran edess? unhotettiin sek? hallituksen kielto ett? Turkin vallan pelko.

Ja t?ten j?timme is?nmajan hyv?sti.

Kolmekymment? vuotta sen j?lkeen k?vin vieraana kotimaassani, n?in Chion h?vi?n alaisena ja talomme raunioiksi rauenneena. Is?ni oli kuollut harhaillen maanpaossa, saamatta ennen kuolemaansa sit? lohdutusta ett? n?kisi edes lapsensa vieraassa maassa p??sev?n paremmille p?iville. H?n kuoli, kun viel? kesti h?vityksen kauhua ja maanpaon kurjuutta. Vaan silloin pakenimme saattamatta aavistaa, ett? j?timme kotilieden ainiaaksi ja ett? meid?n oli kaikki ne k?rsitt?v?t, mit? tulimme k?rsim??n.

Mik?li etenimme kaupungista, kohtasimme talonpoikia, jotka joukottain lappoivat sinne. He olivat aseettomia, mutta luulivat laivastosta saavansa aseita. He tiesiv?t mit? me emme tienneet. Logoth?tis ja Burni?s olivat noissa laivoissa kolmentuhannen Samolaisen etup??ss? tulleet Chioa vapauttamaan. Onnettomuudeksi he eiv?t tuoneet meille vapautta, vaan perikadon.

Seuraavana aamuna he astuivat maalle ja valloittivat kaupungin taistelutta. He toivoivat, ett? linnaan suljetut Turkkilaiset, h?d?n pakosta, eiv?t kauan viipyisi antaumasta.

N?iden tapausten aikana me pysyimme levollisina lepolassamme. Ainoastaan silloin t?ll?in kanuunain jyske h?iritsi rauhaamme ja muistutti mink? tulivuoren p??ll? me asuimme. Ei kanuunan-ammunta sent??n kulloinkaan ollut pitk?llist?. Mit? minuun tulee, en ymm?rr?, miten ja miksi, mutta siell? maatilallamme unhotin huolet ja pelot. Olinko sitte jo enemmin tottunut tuohon ikih??lyv?n levottomuuden el?m??n? Olinko ehk? innostuneena siit? aatteesta, ett? vapauden lippu liehui kotimaassani? Vai ehk?p? vainen kev??n elpyv? henki ja uudesta-syntyv?n luonnon salaper?inen suloisuus levisi syd?mmeeni, ja elin ehk? kuin kukkaset el?v?t ja aattelin kuin linnut aattelevat? En tied?. Mutta aina kun muistelen tuota pahimmoiksi niin lyhytt? maatalossa oleskelun aikaa, en muista kauhuja, en kammoja, en unettomia ?it?, en murheellisia p?ivi?. Muistan vain kukkivia oransipuita ja hyv?nhajuista ilmaa ja lintujen viserryst? ja kaivopy?r?n ritin?? ja vanhaa puutarhuria, joka perkasi puiden juuria, ja kaunista n?k?-alaa talomme lakkaparvelta kent?lle ja merelle p?in. Yksin n?it? muistan.

Kuitenkin olin silloin yhdenkolmatta vuoden ik?inen. T?ll? hetkell? kun n?it? muistelmiani kirjoittelen, kummastelen ja kiivastun itselleni, kun, sen sijaan ett? pakenin maatalon turviin i?k?sten vanhusteni ja sisarteni kanssa, en ase k?dess? rient?nyt vapauden lipun alle taistelemaan jopa kuolemaankin sen etehen. Mutta nyt ajattelen ja tunnen toisin kuin silloin. Silloin -- niin, lukijani, koska kerran olen ruvennut esitt?m??n sinulle eloni vaiheita, t?ytyy minun tarkemmin tutustuttaa sinua minun halpaan olentooni. Minun t?ytyy, kaikessa n?yryydess? ja vilpitt?myydess? sinulle tunnustaa, miten ja miksi minulta sek? henkisesti ett? ruumiillisesti puuttui ne omaisuudet, joita olisin tarvinnut, voidakseni silloin niin tehd?, kuin nyt, samallaisten olojen ollessa, vaatisin lapsiani tekem??n. T?m? tunnustus ei suinkaan ylenn? arvoani sinun silmiss?si, mutta aikeeni ei olekaan pett?? sinua esitt?m?ll? itse?ni paremmaksi kuin olin ja olen.

Sanoin: henkisesti ja ruumiillisesti.

Ruumiisen katsoen, rakas lukija, on se katkera totuus sanottava, ett? olin perin pieni ja etten milloinkaan saanut vartaloni pienuutta ja mataluutta unhotetuksi. Ja kun itse pienuuttani halveksin, luulen muidenkin samoin tehneen. Viel? nytkin, vaikka nautin kunnioitusta kansalaisiltani ja usein johdan keskusteluita istunnoissamme, joko edistyneen ik?ni vuoksi tai koska heid?n mielialansa minua kohtaan on niin yst?v?llinen, en, sen tunnustan, en milloinkaan voi peitt?? ujoutta, jonka minussa synnytt?? ruumiillisen pienuuteni tieto.

Nyt olen tosin terve; mutta, siihen asti kuin miehistyin, teki joku synnynn?inen kivulloisuus ruumiini hennoksi ja pienipuiseksi. Paitsi sit? poikain kasvatus silloin ei ollut sama kuin nyt. Eiv?t he koulussa eik? j?lest?p?in saaneet tilaisuutta s??nn?lliseen voimisteluun. Vanhemmat eiv?t silloin ymm?rt?neet, kuinka t?rke? lasten on ruumiillisesti varttua ja kehitty?.

Sellainen siis olin: pieni ja heikko ruumiiltani. Ukko Fl?tin koulussa olin toverieni pilana; ja Smyrnan khanissa olin tunnettu Pikku-Luk?n nimell?. Tuollainen muiden halventelu, yhtyen minun omaan huonouteni tuntoon, ei tosiaankaan ollut omansa kehitt?m??n minussa sankarin taipumuksia.

Jos silloin olisin tiet?nyt mit? nyt tied?n, olisivat sieluni pohjalla piilev?t tunteet varmaankin etsineet ja l?yt?neet ulosp??sy-tien ja voittaneet ruumiillisen vajavuuteni. Mutta sielunikin oli silloin yht? pieni ja harjaantumaton kuin ruumiini. Sill? min? olin oppimaton, varsin oppimaton, kuten jo ilmoitin sinulle, rakas lukija.

Eip? hyv?n Fl?tis ukon ollut onnistunut opettaa minua edes virheett?m?sti kirjoittamaan, vaikka h?n selitti minulle Aesopon satuja ja kirkko-is?in puheita. Mit? osasin italiaa ja ranskaa, sen olin oppinut T?l?maque'sta, mutta en sit?k??n kirjaa lukenut p??st? p??h?n. Koulusta erottuani en koskaan avannut kirjaa luettavakseni, paitsi kauppalaskujamme. Minulla oli muutamia h?m?ri? ja sekavia kuvitelmia Leonidasta ja Marathonista sek? Ranskan vallankumouksesta, mutta vapaudesta, itsen?isyydest? ja ihmisen ylev?mmist? tunteista oli minulla varsin niukalta tietoja ja selkoa. Mailmani oli khani, is?nmaanrakkauteni supistui kauppapuotiimme.

Minun oli tarpeellista ensin olla kovan-onnen viskelt?v?n?, n?hd? omaisteni h?t? ja vaivat, katsella uudestasyntyv?n Hellaan syntym?tuskia, l?helt? n?hd? sen taistelevain lasten uhreja ja ylev?ksi ymm?rt?? heid?n tointensa perussyit?, saadakseni sieluni silm?t avatuiksi ja siin? kytev?n is?nmaallisuuden tulen kirkkaasti leimuamaan sek? janotakseni oppia ja tietoa, oivaltaakseni mailmaa, jotta minusta tulisi ihminen, ehk? kuitenkin aina edelleen -- pieni ihminen.

KOLMAS LUKU.

Maatalomme ja puutarha sen ymp?rill? olivat ?itini tuomia my?t?j?isi?. H?nen is?npuolinen sukunsa oli vanhastaan niill? seuduin omannut isoja tiluksia, joita perint?jakojen ja my?t?j?isten kautta suvusta sukuun oli pienitty ja palstottu, niiden kuitenkaan joutumatta vierasten k?siin. Ymp?rill?mme asui siis siell? ?itini sukulaisia, joiden maatilat rajoillaan koskettivat meid?n omaamme.

Siihen aikaan tuskin yksik??n n?ist? maatiloista oli tyhj?n?. Sill? toiset is?nnist? asuivat niiss? vuoden nmpeensa, toiset olivat j?tt?neet kaupunki-asuntonsa samana p?iv?n? kuin mekin. Samolaisten ilmestyess? olimme karanneet, huolimatta esivallan kiellosta.

Maalla jouduimme siis sukulaisten seuraan. Ja meid?n olikin sit? mieluisampi nyt n?hd? ja puhutella tuttavia, koska emme kaupungissa, el?en sik?l?isen hirmuvallan alla, viime-aikoina uskaltaneet astua ovesta ulos, saatikka k?yd? kyl?ilem?ss?. Ovet olivat olleet suljettuina ja akkunat puoli-avoinna. Tuskin muistan, n?ink? kuukausiin vieraan astuvan portaitamme yl?s, paitsi Zenakin, jonka naama aina oli synkk? ja alakuloinen.

Etenkin tapasimme toisiamme usein maakirkossa, ja jumalanpalveluksen p??tytty? seurustelimme kirkkopihalla.

Oli taaskin suuren paaston aika k?siss?. Usein istuessani kirkkopihan puiden alla aattelin niit? mielenliikutuksia, joiden alaisina is?ni ja min? vuosi sitten vietimme t?t? juhlaa, kun me arkoina riensimme Smyrnan kapeita katuja k?yd?ksemme kirkossa.

Kirkkomme tai, pikemmin sanoen, kappelimme oli ?itini iso-is?n rakentama, joka vanhoilla p?ivill??n rupesi munkiksi. Rakennus on viel? s?ilynyt, mutta alastomana ja r?nstyneen?. Kuvat, koristeet, alttaripuvut ja pyh?t astiat ovat Turkkilaiset siit? ry?st?neet tai h?vitt?neet. Mutta silloin kohosi viel? kirkkosemme kauniina puitten keskelt? ja kaikki sen sis?ll? oli somaa ja siroa. Sen sis??nk?yt?v?? suojasi pieni, edest? avonainen eteinen. T?m?n pylv?skatoksen alla oli kahden puolen ovea kaksi marmorirahia. Niill? istuelin useasti ja lueskelin niiden hautakivien kirjoituksia, jotka muodostivat eteisen laattian.

Siell? oli, perustajasta alkain alasp?in, useimmat ?idinpuoliset sukulaiseni haudattuina. Tuossa kappelissa oli vanhempani vihitty ja heid?n halunsa oli kerran p??st? lepoon tuon eteisen laattiapaasien alle, vierekk?in. Mutta eip? vanhemmilleni ollut sinne leposijaa suotu eik? minunkaan luitteni ole sallittu maatua tuossa rakkaassa kotimaani kolkassa. Nyky??n el?mme ja kuolemme, yksi siell?, toinen t??ll?, maankiert?jin? el?iss?mme, pakolaisina kuollessamme, ja hajoituksen tuulisp?? on rikkonut ja repinyt ne pyh?t siteet, jotka liitt?v?t lasten syd?mmet heid?n vanhempainsa hautoihin. Mutta mik?li vanhenen, mik?li tunnen ikilevon ajan l?henev?n, huolestun aatellessani, ett? lapseni, vanhetessaan kuin min?, eiv?t voi lep?ytt?? muistiansa miss??n kotikartanossa, joka k?tkee suvusta sukuun periytyvi? muistelmia, eik? miss??n muussakaan sopessa maan p??ll?, miss? heid?n is?ns? lep??v?t likitysten haudan povessa. Nuorna ollessani en tuollaisia paljo aatellut. Nytp? sent??n sieluni, yh? enemmin mieltyen menneisin, aina palajaa niihin ja elelee vanhojen muistelmien keskell?.

Mutta jatkan keskeytynytt? kertomustani.

Kiristuorstain aamulla kuulimme messun ja k?vimme pyh?ll? ehtoollisella. Oli kirkas kev?t-aamu, ja palattuamme kirkosta, min? en j??nytk??n muiden kanssa huoneesen, vaan otin paastoruokani ja menin alttaanille sit? sy?m??n. Mutta samalla kuin avasin sen oven ja loin silm?ni merelle, n?in n?ytelm?n, joka minua h?mm?stytti. J?tin ruokani ja juoksin is?ni luo. H?n seurasi minua alttaanille ja katselimme molemmin merelle.

N?imme pitk?n jonon isoja laivoja purjehtivan satamaamme kohden. Ne olivat viel? et??ll?, mutta ilma oli niin kuulakka, ett? selv?sti erotimme purjeet, joita tuulen henki pullisteli, ja valkoiset kaksin- ja kolminkertaiset tykinaukko-raidat laivain mustissa kyljiss?. Samalla kuin nuo isot laivat n?yttiv?t l?hestyv?n, n?kyi toinen jono pieni? aluksia, jotka sivutuulella t?yttiv?t kolmikulmaisia purjeitaan, pakenevan pitkin rantavesist?? Samoa kohden. Sill? v?lin nuo isot laivat, ik??nkuin kahden vaiheilla, ?kki? muuttivat kulkunsa suuntaa, jatkamatta sit? satamaan. Luulin jo, ett? ne l?htisiv?t tiehens?. Mutta ei! Eiv?t ne menneetk??n, ne vain luovailivat Chion edustalla. Pikkulaivat taas, paeten meist? oikeaan p?in, katosivat toinen toisensa per??n saaren perimm?isen niemen ta'a.

Ei ollut vaikea arvata, mit? tuossa tapahtui. Turkkilainen laivasto saapui ja vankka, kapinoitsijat l?htiv?t pakoon. Mutta Chiolaiset -- kuinka heid?n oli k?yp?? En tied?, kauaksiko aikaa is?ni ja min? j?imme alttaanille seisomaan ??neti ja liikkumatta, silm?t t?hd?ttyin? merelle p?in.

-- Paetkaamme, paetkaamme -- sanoi ?kisti is?ni ja k??ntyi huoneesen menn?kseen. Min?kin k??nnyin ja n?in silloin ett? takanamme alttaanilla seisoi ?itini ja molemmat sisareni ja Andriana, nekin ??net?nn? katsellen edess?mme olevaa n?ytelm?? merell?.

Is?ni l?hti oitistaan huoneesta ja k?ski minun tulla mukaan. H?n tahtoi, ett? neuvottelisimme sukulaistemme kanssa teht?vist?. Tuskin olimme p??sseet aitauksemme portista ulos, kun n?imme Kalanin, ?itini orpanan, tulevan vastaamme, taluttaen k?dest? pient? tyt?rt??n. Kalanis oli muutaman kuukautta sitte j??nyt leskeksi; nyt h?n kohdisti kaiken huolensa ja rakkautensa ?iditt?m??n lapseen, eik? laskenut sit? luotaan milloinkaan. Yksitoista-vuotiaan tyt?n soma muoto ja h?nen suloisissa kasvoissaan ilmestyv? suruisa mieli olivat, maalle-tulomme ensi p?ivist? asti, vet?neet puoleensa koko sieluni my?t?tunnon.

Kalanis tuli is?ni luo samassa tarkoituksessa, kuin mik? meit?kin ajoi liikkeelle. Kuljimme kaikki yhdess? kappelille. Molemmat ukot astuivat edell? puhellen, min? tulin per?ss? muutaman askelen p??ss?, taluttaen k?dest? pikku D?spinaa. Katselin tuon viattoman p??n kellervi? hiuksia, ja ajattelin kauhumielin laivoja, jotka olimme n?hneet alttaanilla, sek? mit? kaikkia ilkit?it? olin kuullut Turkkilaisten tehneen Smyrnassa ja Kydoniassa.

K?velin vaiti ja suruissani. Pikkutytt? oli my?skin vaiti, mutta tunsin h?nen sormensa levottomasti liikkuvan k?dess?ni. Huomasin h?nen olevan peloissaan, ja kun en tiennyt, mit? sanoisin rohkaistakseni h?nt?, kumarruin ja suutelin h?nen pient? k?tt?ns?. Silloin h?n loi minun kirkkaat sinisilm?ns? ja kysyi minulta vapisevalla ??nell?:

-- Luk?s, tokkohan Turkkilaiset tappavat meid?t?

-- Ei, D?spinani, me pakenemme. ?l? pelk??! Ei kukaan tee meille pahaa.

-- Ne tappavat minun is?ni, min? sen tied?n. Ne tappavat h?nen. -- Ja nyt alkoi h?n katkerasti, mutta hiljaa itke?, ja kyynelten vieriess? toisteli h?n:

-- Ne tappavat h?nen! Turkkilaiset tappavat is?ni.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet