Read Ebook: Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti by Undset Sigrid Siegberg Siiri Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 2947 lines and 129908 words, and 59 pages

Translator: Siiri Siegberg

Produced by: Tuula Temonen and Tapio Riikonen

Kirj.

Sigrid Undset

Tekij?tt?ren luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner S?derstr?m Osakeyhti?, 1923.

SIS?LLYS:

SUKULAISSOPUA

Erlend Nikulauksenpojan ja Kristiina Lauritsantytt?ren asuessa toista vuotta J?rundgaardissa tahtoi kartanon em?nt? itse l?hte? kes?ksi tunturituvalle.

H?n oli tuuminut sit? talvesta l?htien. Skjenness? oli ollut vanhoista ajoista asti sellainen tapa, ett? em?nt? itse hoiti karjatalouden, sill? er?s sen talon tytt?rist? oli kerran lumottu vuoren peittoon, ja sen j?lkeen oli tyt?n ?iti aina tahtonut olla kes?t karjamajalla. Mutta Skjenness? oli omat tapansa useassa suhteessa -- ihmiset olivat tottuneet siihen eiv?tk? en?? ihmetelleet.

Muualla ei ollut tapana, ett? suurkartanoiden naiset itse l?htiv?t tunturille. Kristiina tiesi, ett? jos h?n tekisi n?in, tulisivat ihmiset puhumaan asiasta ja oudoksumaan sit?.

-- Mutta joutavat oudoksumaan. Kai heill? muutenkin jo on puhumista h?nest? ja h?nen asioistaan.

-- Audun Torberginpojalla ei ollut muuta tavaraa kuin aseensa ja pitovaatteet naidessaan Ingebj?rg Nikulauksentytt?ren Loptsgaardista. H?n oli ollut Hamarin piispan ratsup??llikk?; ja piispan ollessa pohjoisessa uutta kirkkoa vihkim?ss? k?vi Ingebj?rgille hullusti. Nikulaus Sigurdinpoikaan koski tapaus ensin kovasti. H?n vannoi maan ja taivaan kautta, ettei h?nen v?vykseen tule mik??n ratsumies. Mutta Ingebj?rg sai kaksoset, ja siin? oli kai Nikulauksen mielest? liikaa lastia yhden kannettavaksi -- niin arvelivat ihmiset nauraen. H?n antoi tytt?rens? Audunille vaimoksi.

T?m? tapahtui kaksi vuotta ennen Kristiinan h?it?. Unohtunut se ei ollut, ja ihmiset muistivat kyll? Audunin vieraspaikkakuntalaiseksi -- h?n oli kotoisin Hadelandista ja hyv?? sukua, vaikka tuo suku oli perin k?yhtynyt. Eik? miehest? itsest??nk??n oikein pidetty Siliss?, sill? h?n oli j?ykk?luontoinen ja kova, hidas unohtamaan pahat sek? hyv?t, mutta muuten uuttera ty?ss? ja koko lailla laintunteva; Audun Torberginpoika oli tavallaan arvossapidetty -- lis?ksi h?n oli mies, jonka kanssa laakson asukkaat karttoivat joutua vihoihin.

Kristiina n?ki edess??n Audunin leve?t, ruskeapintaiset, tuuhean, kiharaisen punaisen tukan ja parran kehyst?m?t kasvot, ja ter?v?t, pienet, siniset silm?t. Miehess? oli jotakin tuttua -- Kristiina oli n?hnyt senkaltaisia kasvoja Husabyn palvelusv?en joukossa -- jollakin Erlendin alustalaisella tai loisella.

Kartanon em?nt? huokasi. Sellaisen miehen oli varmaan helpompi kohota kunniaan, joka eleli vaimonsa perint?tilalla. Joka ei ollut milloinkaan omistanut muuta.

Talven ja kev??n kuluessa sai Kristiina alituiseen selitell? Frida Styrkaarintytt?relle, joka oli tullut heid?n mukanaan Tr?ndelaagenista ja oli h?nen ylin palvelusnaisensa, ett? n?in ja n?in t?ss? laaksossa oli tapana tehd? kes?isin, t?mm?iseen oli hein?v?ki tottunut ja n?in tehtiin elonkorjuussa. -- Frida muisti tietysti miten Kristiina oli tehnyt ja teett?nyt ennen. Nyt h?n tahtoi, ett? kaiken tuli olla t?ss? samoin kuin Ragnfrid Ivarintytt?ren aikaan.

Mutta oli sent??n vaikea sanoa suoraan, ettei h?n itse aikonut j??d? kartanoon kes?ksi. H?n oli ollut J?rundgaardin em?nt?n? kaksi talvea ja kes?? ja tiesi, ett? jos h?n nyt l?htisi tunturille, pidett?isiin sit? karkaamisena.

H?n ymm?rsi Erlendin aseman hyvin vaikeaksi. Siit? asti kun Erlend oli istunut hoitajansa polvella, oli h?n tottunut aina k?skem??n ja komentamaan kaikkia. Ja jos h?n oli suostunut toisen neuvoon tai alistunut toisen tahtoon, ei h?n ollut tiennyt siit? itse.

H?n ei mitenk??n voinut olla sellainen, milt? nyt n?ytti. H?nell? oli varmasti ik?v?. Kristiina itsekin ik?v?i. Hiljaisen, suljetun laakson pohjalla sijaitseva lapsuudenkoti, lepp?rantaisen joen ahteesta kohoavat laakeat pellot, viljelysten keskell? sijaitsevat kartanot tunturin juurella, painautuneina ?kkijyrkkien kalliokylkien alle, joiden harmaat lovet ammottavat taivasta vasten, vaaleat vierem?juovat, jotka levenev?t ylh??lt? alas, ja laakson pohjalta yl?sp?in kiipe?v?t kuusi- ja koivumets?t -- t?m? ei ollut en?? h?nen omasta mielest??nk??n maailman kaunein ja turvallisin soppi. T??ll? oli ahdasta. Ja Erlendin mielest? t??ll? varmaan oli rumaa ja ahdasta ja ep?viihtyis??.

Mutta mist??n ei saattanut n?hd?, ettei h?n olisi viihtynyt hyvin.

Sin? p?iv?n?, jolloin karja p??stettiin ulos, sai Kristiina viimeinkin ilmaistuksi aikomuksensa -- illalla, istuessaan illallisp?yd?ss?. Erlend penkoi kalavatia, etsien makeata palaa -- h?nelt? j?i sormet vatiin sulasta ihmetyksest?, ja h?n tuijotti vaimoonsa. Silloin Kristiina sanoi nopeasti sen tapahtuvan p??asiassa kaulataudin t?hden, joka liikkui laakson pikkulasten keskuudessa; Munan oli heikko; Kristiina aikoi vied? h?net ja Lauritsan kanssaan tunturille.

No niin, arveli Erlend. Kai sitten on parasta, ett? Kristiina ottaa Ivarin ja Skulenkin mukaansa.

Kaksoset hyp?htiv?t paikallaan ja puhuivat loppuaterian ajan kilvan mink? kerkisiv?t. He tahtoivat menn? Erlingin matkaan, joka paimensi lampaita pohjoisessa, Graah?ien-kukkuloiden v?liss?. Kolme vuotta sitten olivat er??t silil?iset lammaspaimenet tavanneet siell? karjanvarkaan ja tappaneet h?net Raanekampenilla olevaan kivimajaan -- mies oli ollut joku henkipatto pahantekij? ?sterdalenen puolelta. Palvelijoiden noustua p?yd?st? kantoivat Ivar ja Skule heti kaikki aseensa tupaan ja alkoivat puuhailla niiden ??ress?.

V?h?n my?hemmin illalla l?hti Kristiina etel?? kohti Simon Andreksenpojan tytt?rien ja poikainsa Gauten ja Lauritsan kanssa. Arngjerd Simonintyt?r oli ollut J?rundgaardissa suurimman osan talvea. Tytt? oli viidentoista vanha, ja joulun aikaan oli Simon kerran tuuminut, ett? Arngjerdin oli aika oppia enemm?n kuin mit? h?n saattoi oppia kotona; h?n oli jo yht? taitava kuin palvelusneidot. Kristiina tarjoutui silloin ottamaan tyt?n luokseen ja opettamaan h?nelle mit? itse osasi, sill? h?n n?ki Simonin pit?v?n tyt?st? kaikesta syd?mest??n ja huolehtivan h?nen tulevaisuudestaan. Ja lapselle oli hyv? p??st? n?kem??n toisenkinlaista taloudenhoitoa kuin Formon. Simon Andreksenpoika oli vaimonsa molempien vanhempien kuoltua seudun rikkaimpia miehi?. H?n hoiti tilojaan huolellisesti ja taitavasti, ja Formon maatalous menestyi h?nen ahkerissa ja innokkaissa k?siss??n. Mutta sis?talouden laita oli v?h?n niin ja n?in -- palvelusnaiset m??r?iliv?t ja johtivat asioita, ja kun Simon huomasi ep?j?rjestyksen ja tuhlailun paisuvan mahdottomiin, h?n pestasi palvelijan tai pari lis??, mutta ei moittinut milloinkaan vaimoansa eik? n?ytt?nyt odottavan, ett? t?m? tarttuisi pontevammin em?nn?n teht?viin. Oli kuin h?n ei olisi viel?k??n pit?nyt Ramborgia oikein t?ysikasvuisena -- mutta h?n oli hyvin hyv? ja mukautuva vaimoaan kohtaan ja jakoi t?lle ja lapsille lahjoja sopivaan ja sopimattomaan aikaan.

Kristiina alkoi pit?? Arngjerdista tutustuttuaan t?h?n. Kaunis ei Arngjerd ollut, mutta h?n oli viisas, lempe? ja hyv?syd?minen, sormistaan sukkela ja aikaansaava. Nuoren tyt?n askarrellessa h?nen kerallaan taloudessa tai istuessa h?nen rinnallaan kutomatuvassa illoin ajatteli Kristiina usein, ett? olisi ollut hauska, jos joku h?nen lapsistaan olisi ollut tytt?. Tyt?r kiintyi varmaan paremmin ?itiins?.

H?n mietti sit? nytkin t?n? iltana taluttaessaan Lauritsaa ja valvoessaan Gautea ja Arngjerdia, jotka kulkivat edell?. Ulvhild juoksenteli milloin mill?kin puolella, astuen rikki vesil?t?k?iden hienon j??kuoren -- h?n oli olevinaan jokin el?in ja oli k??nt?nyt punaisen vaippansa nurin, niin ett? valkoinen j?niksenkarva oli p??ll?p?in.

Laakson pohjalla taajenivat varjot h?m?r?ksi, joka levisi paljaiden ruskeiden maiden yli. Ensimm?iset t?hdet syttyiv?t valjuina ja valottomina korkealla taivaan laessa, miss? vedenvihre? kirkkaus tummui sineksi ja pimeydeksi ja y?ksi. Mutta tunturien mustan reunan takana n?kyi viel? leve? keltainen palle, ja siit? levisi kajastus louhikkovieruun, jonka alitse he kulkivat. Ylinn? taivasta vasten v?lkkyiv?t lumihuiput ja sinert?v?t j??tik?t, jotka synnyttiv?t kuohuvia, p?rskyvi? puroja kaikkialle tunturin laidoille. Juoksevan veden ??ni t?ytti koko ilman -- alinna kaikui joen vihainen pauhu. Ja kaikista lehdoista ja metsist? ja vesakoista kuului linnun laulu.

Kerran Ulvhild pys?htyi, otti maasta kiven ja viskasi sen sinne, mist? kuului linnunlaulua. Mutta iso sisko tarttui h?nt? k?sivarteen. Sitten h?n k?veli hiljaa kappaleen matkaa, mutta hetken kuluttua h?n kiskaisi itsens? irti ja kirmaisi alam?keen -- kunnes Gaute huusi h?nt?. He olivat sill? kohtaa, miss? tie k??ntyy kuusimets??n; mets?st? kuului rautajousen ??ni. Siell? oli viel? lunta, ja ilmassa tuntui kylm?n uho. Et??mp?n? muutamassa aukeassa seisoi Erlend Ivarin ja Skulen kanssa.

Ivar oli ampunut oravaa; nuoli oli lent?nyt kuusen latvaan ja tarttunut runkoon, ja poika tahtoi saada sen nyt alas. H?n heitti kiven toisensa j?lkeen sit? kohti; puun mahtava runko soinnahti joka kerran kun kivi sattui siihen.

"Odotahan, min? koetan osaisinko ampua sen alas sinulle", virkkoi is?. H?n heitti viitan selk?puoleen, asetti nuolen jouselle ja t?ht?si, verrattain huolimattomasti h?m?r?ss?. Jousi hel?hti, nuoli suhahti ilman halki ja kaivautui kuusenrunkoon pojan nuolen viereen. Erlend otti uuden nuolen ja ampui toistamiseen -- toinen puuhun osuneista nuolista putosi viuhkuen oksalta oksalle; toisen nuolen kanta oli silpoutunut, mutta k?rki pysyi yh? puussa kiinni.

Skule juoksi lumeen hakemaan molempia nuolia. Ivar t?llisti kuusenlatvaan:

"Tuo on minun, is?, tuo, joka j?i puuhun! Se on rungossa v?k?? my?ten -- se oli luja laukaus, eik? ollut, is??" -- ja h?n alkoi selitell? Gautelle, miksi h?n ei ollut saanut sattumaan oravaan.

Erlendi? nauratti, ja h?n veti viitan paikoilleen:

"Joko sin? k??nnyt, Kristiina? T?ytyy l?hte? kotiin p?in. Me aiomme Naakkven kanssa l?hte? teerenpyyntiin huomenaamulla p?iv?n sarastaessa --"

Kristiina vastasi nopeasti aikovansa saattaa tyt?t perille asti -- h?nen oli puhuttava pari sanaa sisarensa kanssa t?n? iltana.

"Ivar ja Skule voivat menn? ?idin mukana ja saattaa kotiin -- jos min? saan tulla teid?n kanssanne, is?", sanoi Gaute.

Erlend nosti Ulvhild Simonintytt?ren syliins? hyv?stiksi. Ja koska tytt? oli hyvin kaunis ja raikkaan n?k?inen punaisine poskineen, jotka hohtivat ruskeiden kiharoiden ja valkoisen nahkahilkan keskelt?, h?n suuteli lasta ennen kuin laski h?net maahan ja k??ntyi sitten palatakseen kotiin Gauten kanssa.

Nyt, kun Erlendill? ei ollut muuta huolehdittavaa, oli h?n aina poikainsa kanssa. -- Ulvhild tarttui t?tins? k?teen ja kulki v?h?n matkaa siev?sti -- sitten h?n taas l?hti juoksuun ja rynt?si Ivarin ja Skulen keskeen. H?n oli todellakin kukoistava lapsi -- mutta vallaton ja raisu. Jos heill? olisi ollut tyt?r, olisi Erlend varmaan my?s aina leikkinyt sen kanssa --.

Kun he astuivat Formon tupaan, oli Simon siell? vain pienen poikansa kanssa. H?n istui kunniaistuimella pitk?n p?yd?n keskikohdalla katsellen Andresta; lapsi oli polvillaan ulkopuolisella penkill? ja leikki vanhoilla puunauloilla koettaen saada niit? kest?m??n pystyss? nuppupuoli alasp?in. Ulvhild huomasi t?m?n ja unohti menn? tervehtim??n is??ns?; h?n kipusi penkille veljens? viereen, tarttui poikasta niskaan ja alkoi takoa h?nen p??t??n p?yt?? vasten huutaen, ett? ne olivat h?nen naulansa, is? oli itse antanut ne h?nelle.

Simon nousi erottamaan lapsia; silloin h?n tuli sys?nneeksi maahan pienen kivivadin, joka oli h?nen kyyn?rp??ns? kohdalla. Se putosi maahan ja s?rkyi.

Arngjerd ry?mi p?yd?n alle ja ker?si kokoon kappaleet. Simon otti ne h?nelt?, katsoi niit? ja sanoi hyvin onnettomana: "Taitaapa nyt ?iti suuttua!" Se oli pieni, kaunis, hohtavan valkoinen kuvallinen kivivati, jonka herra Andres Darre oli tuonut Ranskasta; Helga oli saanut sen h?nelt? perinn?ksi, mutta oli antanut Ramborgille, selitti Simon; naiset pitiv?t sit? hyvin suurena kalleutena. Kuullessaan samassa vaimonsa liikkuvan porstuassa piilotti Simon k?tens? sel?n taakse.

Ramborg tuli sis??n ja tervehti sisartaan ja sisarenpoikia. H?n riisui vaipan Ulvhildin ylt?, ja tytt? juoksi syleilem??n is??ns?.

"Oletpas sin? hieno t?n??n, Ulvhild -- hopeavy? n?in arkena, tarkoitan --", sanoi Simon, mutta ei voinut koskea lapseen, kun h?nen k?tens? olivat t?ynn? vadinkappaleita.

Ulvhild huusi, ett? h?nh?n oli ollut t?n??n Kristiina-t?din luona J?rundgaardissa, siksi ?iti oli aamulla pukenut h?net n?in komeaksi.

"Niin, ?iti pit??kin sinut niin siev?n? -- sinut voisi vaikka panna kirkon pohjoiskaappiin ihan tuommoisenaan", sanoi Simon hymyillen. Ainoa ty?, johon Ramborg puuttui, oli tytt?ren pukeminen; Ulvhild oli aina hyvin laitoksissaan.

"Miksi sin? seisot noin?" kysyi Ramborg miehelt??n.

Simon n?ytti vadinkappaleet: "Mit? sin? mahtanet sanoa t?st? --", aloitti Simon.

Ramborg otti ne k?siins?: "Ei sinun silti olisi tarvinnut tekeyty? niin typer?ksi --"

Kristiinasta tuntui pahalta. Oli totta, ett? Simon oli n?ytt?nyt h?lm?lt? seisoessaan siin? vadin palasia piilotellen ja tekeytyess??n ik??n kuin hyvin lapselliseksi. Mutta Ramborgin ei olisi tarvinnut lausua sit?.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet