Read Ebook: Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti by Undset Sigrid Siegberg Siiri Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 2947 lines and 129908 words, and 59 pages

Kristiinasta tuntui pahalta. Oli totta, ett? Simon oli n?ytt?nyt h?lm?lt? seisoessaan siin? vadin palasia piilotellen ja tekeytyess??n ik??n kuin hyvin lapselliseksi. Mutta Ramborgin ei olisi tarvinnut lausua sit?.

"Min? luulin sinun suuttuvan, kun vatisi meni rikki", sanoi mies.

"Sin? olet aina pelk??vin?si ja varovinasi, ettei vain suinkaan mik??n suututtaisi minua -- n?in pikkuasioissa", vastasi Ramborg -- ja nyt huomasivat molemmat toiset, ett? h?n oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Kyll? sin? tied?t, Ramborg, etten min? ainoastaan ole olevinani", sanoi Simon. "Eiv?tk? ne ole yksin pikkuasioita --"

"Mit? lienev?t", vastasi vaimo. "Sin? et ole koskaan puhunut minulle suurista asioista, Simon --"

H?n k??ntyi ?kki? ja l?hti porstuan ovea kohti. Simon j?i katsomaan h?nen j?lkeens?. H?nen sitten istuutuessaan tuli h?nen poikansa Andres pyrkim??n is?n syliin. Simon nosti pojan polvelleen ja painoi leukansa lapsen p??lakeen, mutta ei n?ytt?nyt kuulevan t?m?n puhetta.

Kotvasen kuluttua sanoi Kristiina hiukan viivytellen:

"Ramborg ei ole en?? niin nuori, Simon -- teid?n vanhin lapsenne on jo seitsem?n vuoden vanha --"

"Mit? sin? tarkoitat?" kysyi Simon -- tarpeettoman ter?v?sti, kuten Kristiinasta tuntui.

"En tarkoita sen enemp?? kuin ett? sisarestani kenties tuntuu, ettet sin? luota h?neen tarpeeksi -- etk? voisi antaa h?nen m??r?t? v?h?n enemm?n t?ss? kartanossa -- yhdess? sinun kanssasi?"

"Enh?n min? ep?ilek??n", eh?tti Kristiina. "Mutta minusta tuntuu usein silt?, lanko, kuin et sin? muistaisi, ett? Ramborg nyt on aikuisempi kuin siihen aikaan, jolloin sin? nait h?net. Muista toki, Simon --"

Ramborg nosti katseensa; h?nen suuret tummat silm?ns? v?lkkyiv?t oudosti, kun h?n kysyi: "Kuinka niin? Min? sain mit? halusin, kuten sin?kin sait -- ellemme me kaksi sisarusta olisi tyytyv?iset, niin kuka sitten --" ja h?nkin nauroi.

Kristiina seisoi paikallaan suuttumuksesta punaisena; h?n ei tarttunut olutkulhoon:

"Nyt on jo my?h? -- on aika l?hte? kotiin", sanoi h?n hakien silmill??n poikiaan.

"?l?h?n nyt, Kristiina!" Simon otti olutkulhon vaimonsa k?sist? ja joi vieraan maljan. "Heit? pois vihat. Niin tarkkaan ei sovi punnita joka sanaa, joka lausutaan omaisten v?lill? -- istu ja anna anteeksi, jos vastasin sinulle toisin kuin olisi pit?nyt --"

"-- Minua v?sytt??", sanoi h?n sitten, venyttelihe ja haukotteli. H?n kysyi pitk?llek? J?rundgaardissa oli enn?tetty toukojen teossa -- t??ll? oli kynnetty nurin kaikki kartanon pohjoispuolella olevat pellot.

Kristiina l?hti niin pian kuin katsoi soveliaaksi. Simonin ei tarvinnut tulla saattamaan, sanoi h?n, kun t?m? tarttui huppuviittaansa ja piiluunsa -- olihan h?nell? mukanaan isot pojat. Mutta Simon tahtoi v?ltt?m?tt? l?hte? mukaan -- ja pyysi viel? Ramborgiakin l?htem??n ainakin pihaver?j?lle. Ramborg ei tavallisesti milloinkaan l?htenyt saattamaan, mutta nyt h?n saattoi heit? tielle asti.

Ulkona oli pilkkopime?, mutta taivas oli t?hdess?. Pelloilta huokui kev?inen lannoituksen tuoksu ?isen viileyden l?pi. Kaikkialta kuului veden solinaa pimeydess?.

Simon ja Kristiina k?veliv?t pohjoista kohti, pojat juoksentelivat edell?. Kristiina tunsi Simonin tahtovan sanoa jotakin, mutta ei viitsinyt auttaa h?nt? tolalle, sill? h?n oli viel? hyvin vihainen ?skeisest?. Pitih?n h?n langostaan -- mutta raja tuli olla sill?, mit? sai sanoa ja ly?d? sitten leikiksi -- joskin oltiin omaisten kesken. Olisihan h?nen pit?nyt ymm?rt??, ett? Kristiinasta juuri siksi tuntui pahalta n?hd? Simonia kiivaana ja karkeana, ett? t?m? oli pysynyt niin uskollisesti heid?n tukenaan vaikeuksissa -- Kristiina ei voinut antaa vastaiskuja. H?n muisti er??n tapauksen, joka oli sattunut ensimm?isen? talvena, heti heid?n tultuaan seudulle: Ramborg oli l?hett?nyt noutamaan h?nt? heille, sill? Simon makasi vuoteessa potien kaulap?h??. Tuo tauti vaivasi h?nt? v?liin. Mutta Kristiinan tultua Formoon ja menty? Simonin luo ei t?m? k?rsinyt sit?, ett? Kristiina kosketti tai edes katsoi h?neen. H?n oli niin raivoissaan, ett? Ramborgin t?ytyi perin onnettomana pyydell? anteeksi, ett? oli toimittanut sisarensa sinne. Simon ei ollut samanlainen Ramborgia kohtaan, kertoi t?m?, ollessaan ensi kertaa sairaana heid?n naimisiin menty??n, kun vaimo oli tahtonut hoitaa h?nt?. Aina kun kaulapaise ilmestyi, h?n piilottautui vanhaan rakennukseen, jota sanottiin Saemundintuvaksi, ja h?nen l?hell??n sai olla vain er?s ruma, tuhruinen ja t?it?tippuva vanha ?ij?, jonka nimi oli Gunstein; t?m? oli palvellut talossa jo ennen Simonin syntym??. -- Per?st?p?in Simon sitten ilmestyi sovinnontekoon vaimonsa sisaren luo ja kertoi silloin, ettei h?n k?rsinyt ket??n l?hell??n maatessaan s?ngyn pohjalla; se oli h?nest? niin surkean noloa aikamiehelle. Kristiina oli vastannut lyhyesti: miksik?s niin; eih?n ole mik??n synti, ett? miehell? on kaulap?h?.

Simon saattoi h?nt? sillalle asti, ja he vaihtoivat koko matkalla vain muutaman sanan ilmasta ja talon t?ist? -- uudistaen saman, mit? olivat sanoneet jo tuvassa. Simon toivotti hyv?? y?t? -- mutta kysyi sitten ?kki?:

"Tied?tk? sin?, Kristiina, mit? min? olen tehnyt Gautelle, kun poika on niin vihainen minulle?"

"Gauteko?" kysyi Kristiina ihmeiss??n.

"Niin, etk? ole huomannut? H?n karttaa minua -- ja ellei h?n p??se kohtaamasta minua, avaa h?n tuskin suutaan, kun puhun h?nelle --"

Kristiina pudisti p??t??n; ei h?n ollut huomannut sit?; "ellet sin? ole sanonut leikill? semmoista, josta h?n on pahastunut, kuten lapset usein tekev?t --"

Simon kuuli Kristiinan ??nest?, ett? t?m? hymyili; silloin h?n naurahti: "En min? muista, mit? se voisi olla --"

Sitten h?n toivotti uudelleen hyv?? y?t? ja l?hti.

J?rundgaardissa oli hyvin hiljaista. Tupa oli pime?, ja valkea liedell? sammunut. Bj?rgulf makasi valveilla ja sanoi is?n ja veljen l?hteneen hyv?n aikaa sitten.

Is?nn?ns?ngyss? makasi Munan yksin t?ydess? unessa. -- ?iti painoi h?net syliins? laskeuduttuaan levolle.

-- On niin vaikeata puhua asiasta Erlendille, kun ei t?m? sit? itse huomaa. Ettei h?nen pit?isi vied? isoja poikia kanssaan mets?lle, kun talossa oli liiankin paljon tekem?tt?mi? t?it?.

Sit? Kristiina ei odottanut, ett? Erlend itse olisi alkanut kulkea auran kurjessa. Tuskin h?n olisi jaksanut edes tehd? t?ytt? rupeamaa. Eik? siit? olisi pit?nyt Ulfkaan, ett? Erlend olisi puuttunut kartanon t?ihin. Mutta h?nen poikansa eiv?t saaneet kasvaa niinkuin heid?n is?ns? -- oppia vain aseiden k?ytt??, riistanpyynti? ja hevosilla huvittelemista ja istua lautapelin ??ress? papin kanssa, joka koetti salavihkaa p?nt?t? ritarinpojan p??h?n v?h?n latinaa, lukua, laulua ja harpunsoittoa. H?n piti talossa niin v?h?n palvelusv?ke? juuri siksi, ett? tahtoi totuttaa poikansa ymm?rt?m??n lapsesta asti, ett? heid?n tuli oppia maat?ihin. Erlendin poikien ritaritulevaisuus tuntui nyky??n sangen ep?varmalta.

Gaute oli ainoa koko poikalaumasta, joka n?ytti saavan jotakin aikaan. Gaute oli uuttera -- mutta h?n oli vain kolmentoista ik?inen; olisi ollut luonnotonta, ellei h?n olisi mieluummin seurannut is??ns?, kun t?m? pyysi h?nt? mukaansa.

Mutta oli vaikea puhua Erlendille t?st?. Sill? Kristiinan vankka p??t?s oli, ettei h?nen miehens? milloinkaan ollut saava kuulla h?nen suustaan sanaa, josta h?n olisi n?hnyt vaimonsa moittivan miest??n tai valittavan kohtaloa, johon Erlend oli johtanut itsens? ja poikansa. Mutta ei ollut helppo saada is?? tajuamaan, ett? h?nen poikiensa tuli tottua itse tekem??n ty?t? kotikartanossa. Kunpa Ulf voisi puhua siit?, ajatteli Kristiina.

Muutettaessa karjaa kev?tlaitumelta H?vringiin l?hti Kristiina mukaan tunturille. Kaksosia h?n ei huolinut sinne. N?m? olivat pian yhdentoista vuoden ik?iset ja he olivat rajuimmat ja itsep?isimm?t kaikista h?nen lapsistaan; heit? oli viel? vaikeampi pit?? kurissa siksi, ett? heit? aina oli kaksi vet?m?ss? yht? k?ytt?. Milloin h?n sai Ivarin yksin k?siins?, oli t?m? kiltti ja taipuvainen, mutta Skule oli tuittup?inen ja kiivas -- ja kun molemmat olivat yhdess?, teki Ivar kaiken, mihin toinen yllytti.

Varhain syksyll? l?hti Kristiina kerran ulos puolenp?iv?n aikaan. Paimen oli kertonut, ett? alhaalla hakkuupaikalla kasvoi hyvin paljon tulikukkia ja ett? Kristiina l?yt?isi sinne, jos seuraisi joen juoksua.

Kristiina l?ysi paikan: se oli jyrkk?, p?iv?npaahteinen rinne -- oli juuri paras noukinta-aika. Niit? kasvoi kaikkialla raunioiden koloissa ja harmaiden kantojen ymp?rill? -- vaaleita varsia keltaisine, tiukkaanpusertuneine kukkineen. -- Kristiina pani Munanin poimimaan vaapukoita risukkoon, josta h?n ei voinut p??st? pois ?idin auttamatta, ja k?ski koiran vahtia h?nt?. Sitten h?n veti puukon tupesta ja alkoi leikell? tulikukkia pit?en kaiken aikaa silm?ll? pienokaista. Lauritsa pysytteli h?nen kintereill??n ja leikkasi h?nkin kukkia.

Kristiina oli aina peloissaan molempien pienten lastensa puolesta t??ll? tunturilla. Muuten h?n ei en?? pel?nnyt haltioita niin paljon kuin ennen. Muilta tunturituvilta oli karjav?ki jo enimm?kseen palannut laaksoon, mutta h?n oli aikonut j??d? majalleen yli Maarianmessun. Y?t olivat tosin jo pime?t ja pelottavat, varsinkin milloin tuuli -- tuntui ilke?lt? menn? ulos my?h?ll?. Mutta nyt oli ollut kauniita ilmoja -- ja laaksossa oli ollut kuiva vuosi ja laitumet olivat huonot. Miesten t?ytyi sellaisissa tapauksissa j??d? tunturille my?h??n syksyyn, jopa talveksi -- ja is? oli sanonut, ettei h?n ollut koskaan huomannut kenenk??n vieraan oleksivan heid?n karjatuvallaan.

Kristiina j?i seisomaan yksin?isen kuusen alle keskelle ahoa, k?det raskaan kukkakantamuksen ymp?rill?, joka oli h?nen syliss??n. Paikalta n?ki pohjoiseen, kappaleen matkaa Dovrea kohti. Vilja oli kuhilailla monin paikoin.

Keltaiset ja p?iv?n polttamat n?m?kin rinteet olivat. Mutta h?nest? kotilaaksossa ei ollut milloinkaan oikein vihre?? -- ei ainakaan niin vihre?? kuin Trondheimissa.

H?n ik?v?i takaisin siihen kotiin, joka heill? oli ollut siell? -- kartanoon, joka sijaitsi niin ylv??n? ja komeana harjun leve?ll? povella, ymp?rill??n avarat pellot ja niityt, jotka ulottuivat alas laakson pohjaan asti, lehtimets??n, jota kasvoi j?rven rantamilla. H?n kaipasi laajaa n?k?alaa mets?isten kukkuloiden yli, joita vy?ryi esiin toinen toisensa takaa etel?ss? h??m?tt?v?? Dovrefjeldi? kohti. Ja niittyj?, joissa kasvoi hyvin pitk? ja paksu hein? kes?iseen aikaan ja joiden tuhannet punaiset kukat hehkuivat iltaruskon valossa, -- ja ?p?rikk?niittyj?, jotka olivat mehev?n vihre?t viel? syksyll?kin.

H?nell? saattoi toisinaan olla ik?v? vuonoakin -- Birgsin niemi?, venelaitureita ja laivoja, pursia, tervan ja kalanpyydysten ja meren hajua -- kaikkea tuota, mit? h?n ei ensin ollut voinut k?rsi? pohjoiseen tullessaan.

Erlend mahtoi ik?v?id? kauheasti noita tuoksuja ja merta ja merituulta.

Kristiina itse kaipasi nyt kaikkea sit?, mik? ennen oli v?sytt?nyt h?nt? -- suurta taloutta, palvelijaparvia, Erlendin miesten ratsastuskumua pihamaalla, heid?n aseittensa kalinaa ja kilkett? -- vieraita, joita tuli ja meni ja jotka toivat taloon tuoreita tietoja maan asioista ja laakson ja kaupungin ihmisist?. H?nest? tuntui nyt el?m? tyhj?lt?, kun tuo kaikki oli vaiennut.

Ja kaupunkia kirkkoineen ja luostareineen ja pitoineen --. H?n olisi taas tahtonut kulkea katuja pitkin oma palvelija ja palvelusneito j?ljess??n, nousta kauppiaiden parvipuoteihin, valita heid?n tavaroitaan, astua joella kelluviin laivoihin hieromaan kauppaa: katsella hienoja englantilaisia huntuja, puuhevosia puisine ratsastajineen, jotka osasivat liikuttaa peitsi??n, kun veti langasta. H?n muisti Nidareidin ulkopuolella olevia ketoja, jonne h?n oli vienyt lapsensa katsomaan opetettuja koiria ja karhuja, ostamaan hunajaleip?? ja saksanp?hkin?it?.

Ja h?net saattoi vallata kerrassaan ihmeellinen koreilunhalu. H?n muisteli silkkipaitoja ja ohuita, hienoja p??hineliinoja, hihatonta, vaaleansinisest? sametista tehty? syrcottea, jonka Erlend oli ostanut h?nelle onnettomuuden edellisen? talvena. Siin? oli k?rp?nnahkaiset reunat syv?n uurroksen ymp?rill? ja avaroissa hiha-aukon suissa, jotka ylettyiv?t lanteille asti, niin ett? vy? n?kyi alta.

Ja v?liin h?n ik?v?i -- ei, eih?n sent??n, t?ytyih?n h?nen olla j?rkev? ja iloita, iloita siit?, ettei h?nen tarvinnut saada lis?? lapsia. Jouduttuaan vuoteeseen syksyll? teurastuksen j?lkeen -- jolloin k?vi kuten k?vi. Hyv? se oli. Mutta h?n oli itkenyt sit? v?h?n sent??n ensi ?in? keskosten j?lkeen.

H?nest? tuntui kuin siit? olisi kulunut iankaikkisuus, kun h?nell? viimeksi oli kapalolapsi. Munan oli vasta nelj?n vuoden vanha -- mutta Kristiinan oli t?ytynyt j?tt?? h?net vierasten hoteisiin ennen kuin poika tuli vuodenkaan vanhaksi. Ja kun h?n sai Munanin haltuunsa taas, osasi poika jo k?vell? ja puhua eik? tuntenut ?iti??n.

Erlend -- voi Erlend. H?n tiesi, ettei Erlend pohjaltaan ollut niin v?linpit?m?t?n kuin milt? n?ytti. Erlend, tuo alati rauhaton mies, n?ytti nyt aina rauhalliselta. Kuten vesi, joka lopulta pys?htyy juoksussaan kohdattuaan kovan kalliosein?n -- alistuu osaansa, virtaa turpeen alle ja muodostaa tyynen umpilammikon soisine hetteineen. Nyt h?n kulki J?rundgaardissa tyhj?? toimitellen, opettaen milloin millekin pojalle samaa tyhj?ntoimitusta. Taikka sitten h?n l?hti mets?lle heid?n kanssaan. Toisinaan h?n saattoi innostua tervaamaan ja korjaamaan jotakin kalarannassa olevaa venett?. Tai yritti opettaa varsoja. Mutta siin? h?nell? ei ollut milloinkaan menestyst? -- h?n oli liian malttamaton.

H?n pysytteli yksikseen, eik? ollut ainakaan huomaavinaan, ettei kukaan kaivannut h?nen seuraansa. Pojat tekiv?t samoin kuin is?. Ei voinut sanoa, ett? heist? olisi pidetty, noista vieraista tulokkaista, jotka onnettomuus oli johtanut laaksoon ja jotka nyt eliv?t t??ll? yht? ylpein? ja vieraina edelleenkin, kysym?tt? kertaakaan seudun asujaimia ja puuttumatta t?k?l?isiin oloihin. Ulf Haldorinpoika oli suorastaan ep?suosiossa -- h?n pilkkasi peittelem?tt? laaksolaisia, sanoi heit? typeriksi ja ajastaan j?ljelle j??neiksi; se, joka ei ollut kasvanut meren rannalla, ei ylimalkaan ollut ihminen eik? mik??n.

Ja Kristiina tiesi, ettei h?nell? itsell??nk??n en?? ollut monta yst?v?? kotikulmallaan. Ei en?? --.

Kristiina suoristautui suonruskeassa sarkapuvussaan, varjosti silmi??n ja katsoi iltap?iv?auringon kultaista hohdetta.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet