Read Ebook: Le Turco by About Edmond

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 124 lines and 5477 words, and 3 pages

PERIT??NK? VIHAKIN?

Jutelma kahdessa osassa

Kirj.

K. J. GUMMERUS

Helsingiss?, 1875. Uuden Suomettaren kustantama. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

SIS?LLYS:

Edellinen osa: Viaton.

Toinen osa: Syylliset.

EDELLINEN OSA.

VIATON.

Jolsan Matti ja h?nen vaimonsa.

"Oma maa mansikka, muu maa mustikka" -- sanoo suomalainen sananlasku. Sen sananparren totuus n?kyykin kaikkialla Suomessa; sill? harva kansalainen rakastaa niin maatansa kuin Suomalainen. H?nen maansa on, jos sit? muihin maakuntiin maailmassa vertaa, k?yh?; mutta kumminkin on se tunne, miss? h?n ensikerran p?iv?n valon n?ki, h?nelle kallis. Jo kaukaisia aikoja takaperin huomattiin t?m?, ja niin luemme esimerkiksi er??ss? kertomuksessa jo toista sataa vuotta takaperin er??st? Saksalaisesta merikapteenista, jolla satunnaisesti oli joitakuita Suomalaisia laivamiehi? laivassaan: "Ihmetelt?v? on n?iden Suomalaisten lujuus; mutta viel? ihmetelt?v?mpi on se alituinen ja syv? rakkaus, joka heiss? el?? kylm??, pohjoista kotimaatansa kohtaan. He ovat uskollisia ja rohkeita; vaaran suuruus ei heit? peloita. Mutta kun ik?v? kotimaahansa saa vallan heiss?, silloinpa ei suurin palkkakaan saa heit? j??m??n. Koti el?? heid?n mieless?ns? ja kiiruhtamasta kotiinsa ei voi kukaan est?? heit?, kun ovat jonkun pitemm?n ajan olleet sielt? poissa". -- Ja t?ss? lauseessa, mink? muukalainen antaa suomalaisista merimiehist?, asuu totuutta. Meren rannoilla saamme n?hd?, varsinkin merikaupungeissa, vanhuksia tukulta, mitk? ovat ik?ns? kynt?neet Ahden vakoja kaukaisilla vesill?, mutta aina tuon tuostakin k?yneet katselemassa onko koto Pohjassa entisell? paikallaan, -- kunnes vihdoin j??v?t t?h?n rakastettuun kotimaahansa kuolemaan. Tavallisesti ovat n?m? entiset merimiehet k?yhi?, sill? nuoruudessaan eiv?t he ole tienneet s??st?? mit??n vanhojen p?iv?ins? varaksi, ja moni heist? k?y viimeiset aikansa talosta taloon kerj?ten, ellei pit?j?s muulla tavalla ole heist? huolta pit?nyt. Useammat heist? ovat rehellisi?, pian lapsellisia olentoja, joiden syd?met ovat vapaat kaikista rikoksista, mihin heill? kumminkin olisi ollut tilaisuutta. Moni heist? on ollut vaaroissa semmoisissa, joita emme me, maa-moukat, voi aavistaakaan. Ja kun he meilt? leip?-kultaa pyyt?v?t, emme ensink??n osaa ajatellakaan, mit? kaikkia pyyt?j?t ovat k?rsineet ja n?hneet. Mutta jos silloin sattuu puheeksi tapauksia heid?n el?m?st??n, sattuu puheeksi vaaroja, miss? he ovat olleet, haaksirikkoja, joita he omin silmin ovat n?hneet, joissa heid?n oma henkens? on ollut onnen nojassa, -- niin onpa silloin kuin muuttuisi vanha kerj?l?inen toiseksi olennoksi. Muistot, mitk? ovat uinailleet h?ness?, her??v?t; h?nen silm?ns? s?ken?itsee ja koko h?nen olennossaan astuu henkiin entist? miehevyytt?. H?nelle on merikin rakas, josko is?nmaa on viel? rakkaampi; ja h?n kertoo nyt kertomuksia, joita meid?n t?ytyy ihmetell?, ett? h?nell?kin on ollut p?iv?ns? -- sen n?'emme ja kuulemme, ja v?kisinkin anastaa h?n meilt? meid?n kunnioituksemme.

Mutta "ei ruista miss? ei rikkaa". Suo anteeksi, lukijani, ett?, kun nyt pyyd?n sinun astumaan sis??n er??n vanhan merimiehen asuntoon, t?m? merimies ei ole aivan semmoisia, joista vasta puhuimme. Kaikissa s??dyiss? -- ja merimiestenk??n ei tee poikkeuksia t?st? -- l?ytyy, ynn? hyvi? ihmisi?, my?skin niit?, joiden omatunto ja parempi tieto on kiusausten myrskyss? mennyt haaksirikkoon. Jolsan Matti oli n?it? viimeksi-mainittuja. H?n oli ollut merimies, mutta merelt? toi h?n maalle myrsky? ja vastatuulta; merelle j?tti h?n nuoruutensa puhtauden ja omantuntonsa rauhan.

Huone oli pieni, kalliolle rakennettu. Mannermaan puolella oli ovi, joka tupaan vei. Noin nelj? kyyn?r?? ovesta oli ovi-sein?ll? v?h?inen akkuna ja sein?ll? vastap??t?, merelle p?in, toinen, isompi. P?yt?, pari tuolia, isompi arkku, pata ja joitakuita pulloja -- siin? kaikki huonekalut, johon ehk? viel? voimme panna kaksi pyssy?, kirves ja saha, sek? yht? ja toista pikkukapinaa. Takan-puolimaisella sein?ll? n?htiin toinen ovi, joka vei pieneen pime??n komeroon, mik? sis?lsi vanhoja vaateryysyj?, m?d?nneit? verkkoja ja muuta semmoista.

Saari oli, paitsi t?t? huonetta, ihan autio. Ei puun pensasta siell? n?hty, ei ??nt? siell? kuulunut muun kuin tuulen, joka tuvan ymp?rill? pauhasi, ja silloin t?ll?in jonkun merilinnun. Saari oli kivinen, ja n?it? kivi? oli luonto laatinut toinen toisensa p??lle omituisiin muotoihin, jotta lohkareista meren-puolimaisella rannalla oli syntynyt jotakin luolan tapaista.

Samana p?iv?n?, jona kertomuksemme alkaa, n?htiin t?ss? luolassa yht? ja toista, jota ei olisi osannut arvata t?ll? saarella l?ytyv?n. Mutta kun n?m? kalut moniaiden p?iv?in per?st? ovat kadonneet, niin voimme kohta sanoa, ett? ne eiv?t kuuluneet Matin omaisuuksiin; -- ne olivat kaupan kaluja, joista ei tahdottu tullia maksaa ja jotka Matin avulla salaisuudessa ja hiljaisuudessa olivat saatettavat omistajansa luo.

T?ll? kivisell? saarella, joka tuskin oli saareksi nimitett?v?, asui, niinkuin jo tied?mme, Jolsan Matti ja -- Leena h?nen vaimonsa. Matti itse oli viel? parhaassa ij?ss??n. Ja ik??ns? ja voimiinsa n?hden olisi h?n viel? varsin hyvin voinut kelvata merimieheksi, -- jota ammattia h?n olikin toistakymment? vuotta toimittanut ennenkun rupesi erakoksi t?lle autiolle kalliolle -- ellei h?n olisi ollut raajarikko. H?n oli n?et k?si-puoli. Toisen k?tens? olkap??st? saakka oli meri korjannut. Viimeiselle meriretkelle kun h?n l?ksi -- ja silloin ei h?n viel? saarella asunut -- oli h?nell? kaksi tervett? k?tt?, kun h?n palasi oli toinen mennyt, ja Matista ei en?? ollut merimieheksi. Silloin muutti h?n saarelle Leenan kanssa, jonka h?n pari vuotta ennen onnettomuuttansa oli nainut.

T?m? Leena, Matin vaimo, oli miest?ns? joitakuita vuosia vanhempi. H?nen kanssaan ei ollut hyv? k?yd? tukkanuotalle, sill? h?n osasi itsens? puolustaa, ja jos suursotaan joku rupesi h?nen kanssaan, niin eip? niin ter?v?-kielist?, joka Leenaa olisi voittanut. Leenaa pelk?siv?t siis rantamaan asukkaat, mutta Leena itse ei pel?nnyt ket??n muuta kuin miest??n Mattia; ja olipa se niinkuin olla pit??, sill? onhan mies vaimon p?? ja vaimon tulee miest?ns? kunnioittaa. Mutta eip? tiennyt moni, mit? t?m? is?nt?n? oleminen omassa kodossaan Matille maksoi, sill? Leena-muori ei hyv?ntahtoisesti ruvennut Matin alamaiseksi. Ei, useita kertoja oli h?n koettanut anastaa is?nnyyden, varsinkin kuta vanhemmaksi h?n tuli, ja siin? tarvittiin mies semmoinen, kuin Matti, pit?m?ss? kotivaltikkaa, jottei se joutuisi Leenan k?siin. Mutta Matissa oli semmoinen koti-valtikan pit?j?, ja Leenan usein revitty tukka ja siniset posket n?yttiv?t, ett? kotikuri se oli, joka pid?tti valtikan Matin huostassa. T?h?n kotikuriin tarvittiin voimia; sit? antamaan ei ollut kehnon miehen rupeeminen, sill? Leenan j?ntev?t hartiat, vahva vartalo ja kovat k?det osoittivat, ett? h?nell? oli t?yden miehen voimat. H?nen suuret harmaat silm?ns? iskiv?t tulta, kun h?n oli suutuksissa, ja n?it? silm?niskuja pelk?siv?t rantanaapurit, sill? samaten kuin ukkosen leimu usein ly? milloin mihinkin, niin eip? aikaakaan ennenkuin oli Leenan nyrkki n?ytt?nyt, etteiv?t h?nen silm?ns? turhaan tulta iskeneet.

Mutta vaikka Leena oli jotenkin pikaista luontoa, niin vallitsipa tavallisesti hyv? sopu h?nen ja Matin v?lill?. Leena oli uuttera ty?ss??n ja hyv?sti olisivat Jolsan saaren asukkaat tulleet toimeen, ellei viinaa olisi l?ytynyt. Mutta niin pian kuin oli jotakin ansaittu, muutettiin raha viinaan ja silloin heiluivat verkot rannalla ja tuvasta kuului milloin lauluja, milloin torua -- ja seuraavana p?iv?n? vallitsi saarella ja tuvassakin syvin hiljaisuus, sill? asukkaat -- -- nukkuivat. Lankokin -- aika-iso englantilainen koira, jonka Matti viimeisell? meriretkell??n penikkana oli tuonut kotiinsa -- makasi semmoisina p?ivin? veneess? rannalla ja tiesi, ett? t?m? p?iv? oli h?nelle paaston p?iv?.

Syyskuu oli loppuun kulumaisillaan. P?iv? oli y?ksi muuttumaisillaan. Matti ja Leena olivat aamusta asti olleet kiireess? ty?ss?, eik? edellisen? y?n?k??n ollut kumpikaan heist? joutanut, ei niin silm?nr?p?yst?k??n lev?t?. Silloin oli n?et l?hell? olevasta laivasta, jota ei auringon nousun aikana en?? n?kynyt, veneit? kulkenut ehtimiseen saarelle, ja veneist? oli kaluja kannettu tuohon saarella olevaan luolaan. Saarella oli silloin ollut liikett?. Seuraavana p?iv?n? oli siell? n?hty vieras vene ja kaksi vierasta miest?. N?m? miehet olivat Matin ja Leenan kanssa ty?skennelleet puoleen p?iv??n asti tuossa luolassa. Kalut olivat muutetut toisesta paikasta toiseen. Puolen p?iv?n aikoina oli osa n?it? kaluja kannettu Matin veneesen, ja kohta sen j?lkeen oli Matti pystytt?nyt purjeet ja hyv?ll? my?t?tuulella l?htenyt purjehtimaan mannermaata kohden. Toinen saarella olevista vieraista miehist? oli sit? ennen kiikarilla tarkastanut merta ja sanonut: "kaikki hyvin!" -- Ja samalla kun Matti l?ksi, olivat miehet k?yneet huoneesen ja heitt?yneet kursailematta Matin ja Leenan aviovuoteelle, mist? kuorsaaminen pian ilmoitti heid?n uneen vaipuneen.

Leena oli ollut eritt?in hyv?ll? tuulella koko viime y?n ja p?iv?nkin. H?nen silmist?ns? oli loistanut tyytyv?isyys ja ilokin. Olisi luullut h?nen v?syneeksi samaten kuin miehet, mutta eip? ollut Leenan v?symisest? puhuttavaa. Kun h?n kuuli miesten kuorsaavan, meni h?n kiiruusti heid?n veneens? luo. Siin? olivat miehet v?h?n ennen Matin l?ht?? sy?neet ja Leenakin oli vierasten taskumatista saanut aika kolauksen. T?st? Leenalle hyv? mieli, ja tarkasti oli h?n pit?nyt silm?ll? paikkaa, mihin taskumatti k?tkett?isiin. Sit? kiiruhti h?n nyt etsim??n. Ev?spussin k??nsi h?n nurin, sill? sinne oli kaiketi viinapullo k?tketty, mutta -- tyhj??n haki h?n sit? nyt. Vieraat tunsivat n?et Leenan; he olivat ennenkin olleet saarella ja samaten kuin nyt nukkuneet, mutta her?tess?ns? huomanneet taskumatin pirstana ja Leenan makaavan palaisien vieress? ja nukkuvan autuaallista unta. T?t? est??ksens? oli toinen heist? nyt salaa ja hymyillen pist?nyt taskumatin nuttunsa lakkariin, Leenan sit? huomaamatta.

Naurusuin oli Leena mennyt veneen luo. Hymyhuulin oli h?n tarttunut ev?spussiin, mutta kun h?n n?ki itsens? petetyksi, kun h?n huomasi, ettei siin? viinapulloa ollutkaan, niin silloinpa muuttui h?n ihan toisellaiseksi. Nauru katosi h?nen huuliltaan, h?nen silm?ns? iskiv?t tulta, ja kuin riivattu hypp?si h?n veneest? maalle.

"Olisiko Matti, se peikkojen pes?, saanut k?siins? sen?" -- mietti ?mm?, kun vihdoin viimein oli hakemasta lakannut. -- "Mutta mit? h?n sill? tekisi? H?n ei juo merell?, h?n tiet?? teht?v?ns?, se hunsvotti... H?n ei ole ottanut sit?. T??ll? se pit?? l?ytym?n!" -- Ja ?mm? levitti sieraimensa, ik??nkuin olisi h?n hajusta tahtonut huomata, miss? aarre talteusi.

"Olisivatko ne kanaljat kuljettaneet sen tupaan... Katsella saa --". Ja eukko riensi tupaan. Se oli h?nen viimeinen toivonsa. Jos ei pulloa sielt? l?ytyisi, turhaan sitten etsiminen. -- H?n avasi hiljaan oven. Vuoteessa kuorsasivat merimiehet. H?n pudisti nyrkki? heille ja mumisi hiljaan itsekseen. H?n tarkasteli huoneen kaikki paikat -- turhaan. H?nen himonsa olivat nyt niin kiihtyneet, ett? kuola valui h?nen suu-pieluksistaan. Mutta turhaan haki h?n. Silloin vihan vimmassa l?hestyi h?n j?lle vuodetta, aikoen v?kisten ottaa, mit? ei varkain saanut. H?n kyykistyi her?tt??ksens? miehi?, mutta -- -- kas nyt! Jo v?l?hti h?nen silmist?ns?, hymyily palasi j?lle h?nen huulillensa, koko h?nen muotonsa kirkastui. H?n oli n?hnyt toisen nukkuvan miehen lakkarin suusta pullon suun tuikkaavan. H?n sieppasi pullon, mutta varovasti, ja kuin sotilas, joka voitettu lippu k?dess? riemuitsee, hiipi h?n hiljaan tuvasta ulos.

"Te pullojunkkarit, hi, hi hii, hiih!" nauroi h?n. "Koetitte Jolsan Matin muijaa pett??, hi hih!" Ja nyt ilmoitti hiljainen: "pull, pull, puli" ett? eukko oli maku-juomansa nautinnossa.

Aika kolauksen oli h?n pullosta ottanut. L??h?tt?en kirvoitti h?n pullon suun huuliltansa. "Te koetitte pett?? minua, mutta jos min? -- -- -- hi hi!" -- Ja varoin laski nyt Leena pullon maahan, hiipi hiljaan komeroon, toi sielt? vanhan kannun-mitan, kaasi siihen viinan, t?ytti puteliin merivedell? ja vei sen tupaan, miss? hiljaan pisti sen entiseen paikkaan. Nyt vasta loisti ilo muijan harmaista silmist?, nyt kun kivell? istuen tuon tuostakin naukkasi kannumitasta.

Pullo oli ollut tuopin vet?v?; siit? oli toista kortelia juotu kun se Leenan k?siin joutui; h?n siis sai t?yden m??r?ns?. Mutta jokainoan pisaran juoksutti h?n kurkkutorveansa alas ja sit? tehden joutui ?mm? aina yh? iloisemmaksi. Vihdoin, kun oli viimeinen pisare saapunut ?mm?n suuhun, heitti h?n kannun-mitan kauas tyk???n.

"Te ... naasikat!... Tuon verta! ... kahdelle mie--helle!..." h?risi h?n ja kaatua p?l?hti kiviselle rannalle.

Ilta oli y?ksi muuttumaisillaan, kun vihdoin viimein merimiehet tuvassa her?siv?t. He hyp?htiv?t kiiruusti vuoteelta, kun n?kiv?t, ett? aurinko jo oli laskeunut ja ett? jo oli jotenkin pime?.

"Nyt perhana meid?t korjaa!" huusi toinen... "Olemme nukkuneet liika kauan. Nyt kiiruusti mannermaalle".

"Leip?pala ja naukki ja valmis olen" -- sanoi toinen, vet?en esiin pullon lakkaristansa. -- "Miss? muija menee, kun ei nyt ole t??ll?? Aina ennen se viinan hajun tunsi", ja mies kallisti pulloa suuhunsa. -- "Mit? riivattua! --" huusi h?n -- "mit? perhanaa! Kuka lempo on viinan suolavedeksi muuttanut? -- Muija! Matin Leena, se ilki? sen on tehnyt!" Ja vihoissansa heitti h?n pullon tuhannen pirstaksi lattialle.

Suutuksissansa riensiv?t miehet veneens? luo. Rannalla n?kiv?t he Leenan, joka yh? viel? humalassaan nukkui.

"Luulit tehneesi hyv?nkin ty?n", lausui se miehist?, jonka lakkarissa viinapullo oli talteunut; -- "mutta et suuresti kiit? meit?, kun her??t". Ja t?m?n sanottuansa otti h?n esiin puukkonsa ja ajoi kiiruusti puolet hivuksista Leenan p??st?. -- "Ota se vesi-kopin merkki p??h?si, viina-varas" -- sanoi h?n.

Kotvan ajan per?st? ei n?hty saarella muuta el?v?t? kuin Leenaa, joka yh? viel? nukkui, ja Lankoa -- koiraa --, joka Matin veneen sijalla makasi.

Seuraavana aamuna her?si Leena omassa vuoteessaan, kun aamun ensi s?teet koittivat. H?nell? oli hime? muisto eilisest? tapauksesta, ja t?m? muisto yh? selveni, kuta enemm?n h?n sit? mietti. H?n nousi vihdoin istualle; h?nen p??ns? oli raskas. H?n kulki hoperoiden ovelle ja siit? v?h?iselle l?hteelle likelle luolaa. Siell? nyt kelpasi muijalle vesi. Juotuansa juohtui kaikki eilisp?iv?n tapaukset h?nen mieleens?, ja h?n haki kannun-mittaa -- -- "jos siin? viel? ehk? l?ytyisi pisarekaan". Mutta kannun-mitta oli tyhj?. Huo'aten otti ?mm? sen ja kulki tupaan j?lle.

"Miss? hiideess? Matti viipyy! H?nell? olisi varmaankin v?h?n kastetta kuivalle kielelleni", mumisi eukko ja heitt?ysi j?lle vuoteellensa. Mutta kiiruusti hyp?hti h?n siit? nyt yl?s ja silm?si sit? tarkkaan. Ei, h?nen silm?ns? eiv?t valehdelleet -- siin?, ihan h?nen vieress??n, miss? h?n vasta oli maannut, makasi pieni kaksi-vuotinen poika. "Noh, kaikki pyh?t", huusi ?mm?. -- "Sen sanon min?! Olisiko tuo minun lapseni, y?ll? saamani! Mist? Jumalan nimeen on poika t?h?n tullut!" -- Ja k?sin kupeissansa seisoi ?mm? kauan ja katseli poikaa. -- Silloin kuuli h?n kuorsauksen kamarista. H?n riensi avaamaan ovea ja n?ki Matin makaavan verkkoryysyjen p??ll?.

"Kyll?p? olen perhanasti nukkunut, kun en huomannut Matin kotiintuloa! -- Ja miten hiiden lailla jouduin min? omaan vuoteeseni? -- Milloin l?ksiv?t miehet? -- -- Onko nyt kaikki noiduttua!" -- huusi h?n kurkkunsa t?ydelt?, sill? h?n oli sattunut k?ym??n k?sin p??t?ns? ja tuntenut, ett? toinen puoli oli keritty. Poika her?si ja rupesi itkem??n. "Ulos sin?, lemmon siki?. Mist? perhanasta oletkin tullut! Suus kiini, tahi sinun juubeli korjaa! Min? olen Jolsan Leena!... Herras-lapsi!" huusi h?n h?mm?styen, kun poika heitti pois peitteen, jotta vaatteensa n?kyiv?t. "Herras-lapsi... Matti on sen pelastanut veden h?d?st?. No noh, ?l? itke lapsi, ei Jolsan Leena ole paha...! Sinun pelastuksesta aina joitakuita kolikoita l?htee... ?l? itke lapseni! ?l?" -- ja Leena koetti kaikin mokomin lepytt?? pienoista, mutta turhaa.

"No huuda sitten, sin? vinti?n tuoma!" ?rj?si eukko ja peitti vanhalla hauteella paljaan p??ns?... "Kuka Lempo on hivukseni teilannut... Matti! ... Miehet?"

Ei kumma, ett? lapsi itki, sill? her?sip? Mattikin vihdoin viimein eukon huudosta ja kirouksista ja astui unihorroksissa kamarista. -- "Korento k?teesi ja takaanpa, ettei ole p??piru julmempi kuin sin? nyt tuossa" -- sanoi h?n. "Mit? siin? huudat kuin riivattu, vai kihelm?ik? humala p??ss?si, sin? viina-lekkeri -- h?h! Ja mik? on p??si nylkenyt, sin? em?sika? -- Nyt jos mielesi tekee s??st?? vanhoja sorkkaluitasi, niin ole ??neti, ett? saa v?synyt nukkua tahi, lempo vie, saat t?st?" -- ja Matti pudisti nyrkki?ns?.

"Sanohan mist? lapsi on -- --"

"Sen ehdit huomenna tiet?? ... ole huutamatta penikka!... Tuki kappa kivej? sen suuhun, jotta herke?? r??kkym?st?". -- -- Ja Matti meni j?lle kamarikomeroon ja l?i oven kiini.

Veljekset.

Mannermaalla, puolen virstaa merest?, toista peninkulmaa Jolsan saaresta on Rytil?n kartano. V?h?inen puro tahi joki juoksee sen vierest? mereen. Joen rannalla on ihana kryytimaa ja sen sis?ss? seisoo Rytil?n kartanon asuinhuoneet.

Rytil?n kartano on suuri sek? veroltansa, ett? maa-alansa suhteen. Sen viimeiset omistajat olivat olleet aika hyvi? maanviljeli?it? ja senp? t?hden oli nyt kartano kaikin puolin hyv?ss? kunnossa. Sen avaroilla pelloilla teki kolmatta kymment? torpparia ty?t?. Sen laajilla laitumilla ammoi viisikymment? lehm??. Sen hein?rikkailla niityill? n?htiin lato pian ladon vieress?, t?ynn? heini? nyt, sill? niitto-aika oli jo toista kuukautta takaperin loppunut.

Ihanalla paikalla seisoi Rytil?n kartanon asuinhuone. Sen ylikerrasta oli n?kyala varsin avara: kaunis ryytimaa tuuheine puineen meren rantaan asti ja siit? sitten meri saarinensa. Yhdelt? taholta ei silm? maata eroittanut. Kauniina pilvett?min? p?ivin? siinti taivahan rannalta v?h?inen saari -- Jolsan saari. Muuta mit??n ei t?lt? taholta n?hty kuin merta, aavaa merta. Kartanolta meren rannalle k?vi k?yt?v?, jonka tuuheat, korkeat pihlajat varjosivat, ja pitkin joen vartta n?htiin tihe? orjantappura-pensasto, jonka takana k?vi polku meren rannalle.

Iloista, onnellista oli olla Rytil?ss?. Vieraat ihmetteliv?t sen ihanuutta ja kadehtijat kadehtivat sen omistajaa. Mutta kumminkaan kuka kadehtijoista olisi tahtonut astua omistajan sijaan!

Kamarissa, miss? kaikki osoitti rikkautta ja yl?llisyytt?, makasi vuoteellansa vaalea mies. H?nen silm?ns?, joista kumminkin kirkkaat s?teet lensiv?t, makasivat syv?ll? p??ss?. Koko h?nen muotonsa osoitti kuoleman kanssa taistelevaa, joka jo itsekin on huomannut, ett? kuolema on voiton puolelle p??ssyt. H?n oli kumminkin viel? nuori, t?m? mies, viel? ei ollut h?n kolmatta vuosikymmenyst??n n?hnyt. Tuolilla h?nen vuoteensa vieress? oli koko patteria rohtoja; mutta mit? ne kuolemalle taisivat!

H?n on nukkunut ja vasta her?nnyt. H?n silm?ilee nyt kirkkailla silmill? sein?ll? vastap??t? vuodettaan olevaa kuvaa. Kuva oli ihanan nuoren naisen -- h?nen vaimovainaansa, joka toista vuotta takaperin oli l?yt?nyt viimeisen vuoteensa siin? kirkkomaassa, joka nyt puolisoa odotti. H?n silm?ili kuvaa ja hymyili, sill? l??k?ri, joka vasta oli Rytil?st? l?htenyt, oli h?nelle suoraan sanonut, ett? h?nen el?m?ns? nuora oli katkeemaisillaan, ett? h?nell? ei en?? ollut monta p?iv?? j?lell?.

Akkunan vieress? istui provasti Wern. H?n katseli surullisesti sairasta. H?nelle oli sairas uskonut kalliimman aarteensa maailmassa, ainoan poikansa, pienen kaksi-vuotisen. Ennenkun is? v?symyksest? uneen v?h?ksi ajaksi vaipui, oli t?m? pieni poika seisonut h?nen vuoteensa vieress? ja nauranut h?nelle. Is? oli puristanut pienosen k?tt? ja sanonut, viitaten provastiin: "tuossa on, Kaarle, sinun is?si, kun min? olen kuollut; kasva h?nelle iloksi, niin ilahutat sin? samalla minuakin". -- Ja provasti Wern oli hell?sti is?n n?hden syleillyt pienoista ja luvannut olla h?nelle todellinen is?. -- Sairas oli sitten kirjallisesti ilmoittanut viimeisen tahtonsa. Kihlakunnan tuomari oli kirjoittanut mit? sairas lausui, ja kaksi todistajaa oli piirt?nyt nimens? j?lkeen-s??t?ksen alle. -- T?m? ty? oli vienyt voimat sairaalta ja v?symyksest? oli h?n nukkunut.

Nyt oli h?n j?lle her?nnyt. Provasti Wern oli kahden kesken sairaan kanssa.

"Kiitoksia lupauksestanne, h?nenkin puolestaan", sanoi sairas. "Min? n?in unta, niin kaunista unta. Min? n?in Amandan, joka hymyili minulle, niinkuin autuas hymyilee. Min? n?in teid?nkin ja pienen Kaarlen, jonka Amanda pani teid?n helmaanne. Min? en en?? murehdi Kaarlen kohtaloa, min? tied?n, ettette te pet? minua, eik? h?nt?".

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet