Read Ebook: お目出たき人 by Mushanokoji Saneatsu

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 74 lines and 3676 words, and 2 pages

UHKAPELI

Arnold Bromanin papereista

Kirj.

JALMARI KARA

Helsingiss?, Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa, 1912.

Peli my?ty, petti kortit. Umpeen ly?ty unten portit.

O. Manninen.

Vihdoinkin on hetki koittanut, jolloin h?m?r? ainakin osaksi sielustani katoaa ja salaiset aavistukseni ja ep?ilyni muuttuvat kylm?ksi todellisuudeksi. L?hes kaksi vuotta olenkin saanut kitua tiet?m?tt?myydess?. Olen ollut kuin pime?ss? kallioluolassa, josta pois p??sy on ollut mahdotonta, ja jonka s?rm?isiin seiniin min? uloshapuillessani olen suotta hangannut k?teni verille. Muisto yst?v?st?ni ja siihen liittyv?t tapaukset ovat kiusanneet minua kuin painajainen, hermostuttaneet minua p?ivin ja ?isin h?irinneet uneni. Niin, muisto yst?v?st?ni, josta en kahteen vuoteen ole kuullut mit??n.

Jokainen syrj?st?katsoja luulee varmaankin, ett? olen maailman onnellisimpia ihmisi?. Sill? min? olen varakas ja nuori ja t?m? suuri Haukiojan kartano on minun. Se on minun, en ep?ile sit? en??, vaikka monasti olen samasta kysymyksest? taistellut tuntoni kanssa. Minulla t?ytyy olla siihen t?ysi omistusoikeus, sill? olen maksanut siit? syd?meni veren ja sieluni rauhan.

Mik? ihana paikka t?m? on! Akkunani edess? avartuu suuri puisto, jonka ikivanhojen puiden varjossa alituinen h?m?r? asustaa. Oksilla linnut visert?v?t ja tuulessa huojuvien, tuuheiden lehvien lomitse v?l?htelee Alhoj?rven aaltojen himme? valkeus. Keskell? puistoa kohoaa suunnaton, kolmihaarainen lehmus, jonka siimeksess?, hiekotetulla maalla, on taiteellisesti tehtyj? juurituoleja py?re?n marmorip?yd?n ymp?rill?. Ei kukaan tied? lehmuksen ik??, se on kai aina ollut samanlainen. Sen alla on moni seurue viett?nyt hupaisia iltahetki? ja moni v?r?ht?v? kuiskaus on sen varjossa rauennut kes?y?n kuulakkaan h?myyn. Ja pihamaalla, jonka laajan nurmikent?n kapeat hiekkak?yt?v?t jakavat s??nn?llisiin kuvioihin, kasvaa i?lt??n yht? vanha lehtikuusi. Mutta se t?rr?tt?? yksin??n. Ainoastaan jokunen kukkasoikio on sen l?heisyydess?, ja sen edess? kasvaa georgineja sek? virginialaista tupakkaa, jonka punaset kukat miltei hukkuvat suurten lehtien vihreyteen. Viel? mainitsen komean lehtokujan, joka kulkee ohi kartanon, sill? yst?v?ni on siit? puhunut.

Itse kartano on pahasti r?nsistynyt. Verannan permannosta on maalaus kulunut, ja puolilahojen kaidepuiden raoista tunkeutuu ymp?rill? kasvavien spirea- ja sambucuspensaiden lehvi?. Muratti kiert?? rehev?n? kattopylv?it?, ja madonsy?miss? katon nurkissa on alituisesti h?m?h?kin seitti?. Sein?t ovat ennen olleet valkeat, mutta nyt ne ovat harmaantuneet, ja vanhanaikuisissa, tavattoman leveiss? vuorilaudoissa on suuria halkeamia. Koko kartano on muuten tihe?n pensaston ymp?r?im? ja sijaitsee korkealla m?ell?, joka jyrkk?n? laskee Alhon helmaan.

Tosiaan! Kauniimpaa kes?asuntoa ei juuri voi toivoa. Sit?paitsi k?y vieraita. Ja nuori vaimoni on iloinen ja nauraa paljon. Mutta juuri h?nen iloisuutensa on ollutkin yhten? arvotuksena kahden viime vuoden ajan -- niin, ja ennemminkin. Sill? h?ness? on jotakin niin omituista, etten n?ihin saakka ole voinut sit? ymm?rt??, ja voinenko nytk??n. Kun joskus iltasin istun mietteiss?ni, saattaa h?n hiljaa tulla luokseni ja laskea k?tens? kaulalleni. Viel?p? h?n toisinaan suorastaan sy?ksyy syliini ja soperrellen mielett?mi? rakkauden sanoja puristaa h?n minua rintaansa vasten. Mutta h?nen silmiss??n on kaukainen, raukea uneksumus, ja kun h?nt? suutelen voivat h?nen huulensa olla kylm?t kuin kuolleen. Sit?paitsi olen huomannut h?nen unissaan itkev?n. Ja se, jos mik??n, on her?tt?nyt s??li? ja kummastusta minussa.

Kaikki t?m? liittyy oikeastaan p??tapahtumaan, joka sattui kaksi vuotta sitten, ja johtuu siit? suoranaisesti, v?litt?m?n? seurauksena. Mutta vaimoni kanssa en voi puhua siit? sanaakaan. Siihen ei minulla ole voimia, eik? rohkeutta. Ja se olisikin aivan hy?dyt?nt?.

Kuinka voi yksi tapaus, yksi oikullinen sattuma muuttaa el?m?n niin harmaaksi? Ik??nkuin repi? sen ja siirt?? toisia uria kulkemaan? Mitenk? saattaa sumu niin yht?kki? laskeutua ihmisen ymp?rille, peitt?? esineilt? v?rit ja auringolta kirkkauden, niin ett? kaikki, mik? on ollut, h?m?rtyy kuin uneksi, ja mik? on, siit? tuskin tiet??? Ne ovat kysymyksi?, jotka kahden vuoden ajan ovat kiusanneet minua ja karkottaneet el?m?st?ni ilon. Minusta on tuntunut kuin olisin tullut ?kki? vanhaksi. Koko ymp?rist? on ollut minulle vieras ja et?inen. Ja vaikka t?m?kin kes? on ollut kaunis ja p?iv?t ovat valoisia, niin ett? heikko h?m?r?, kuin y?n kaukainen varjo, liitt?? ne toisiinsa, niin olen sit? tuskin huomannut. Kaikki on oudoksi muuttunut, yksinp? tuttavatkin. Ainoastaan h?nen kuvansa on lakkaamatta ollut edess?ni, h?nen, joka ennen oli yst?v?ni, mutta nyt on poissa. Kuinka paljon olenkaan h?nt? ajatellut! Tuhannesti on tuntoni soimannut minua siit?, etten ole ymm?rt?nyt h?nt?, ett? olen kohdellut h?nt? v??rin -- ajatuksissani, tarkotan, muusta ei voi kysymys ollakaan. Mutta yht? usein olen sadatellut h?nt?, sill? h?nen t?htens? on el?m?ni n?in rikkirevitty?. Min? olen koettanut tunkeutua h?nen sisimp??ns? ja etsi? vaikutteita h?nen tekoihinsa, mutta se on ollut ep?m??r?ist?, vaikeaa ja jokseenkin turhaa ty?t?. Ja voimattomuudestani hermostuneena olenkin useasti yritt?nyt heitt?? ajatukset luotani, olen miltei rukoillut, ett? jokainen entisyyden muisto kuolisi. Se ei ole auttanut. Entist? kiihke?mpin? ovat mietteeni minut vallanneet. Sieluni on kuin er?maa, jonka ajatusteni polttava Samum on kuivannut; ja uusia l?hteit? ei en?? puhkea.

Mutta nyt on paljon minulle selvinnyt. Nyt voin ainakin jonkun verran ymm?rt?? h?nt?. Ja my?t?tunto her?? minussa. Ik??nkuin raskas paino on pudonnut hartioiltani. Ja vaikkei minulle voikaan en?? mik??n t?ydellist? lohtua tuoda, niin olen kiitollinen siit?kin, ett? voin edes rauhottua ja ett? minulla entisen ep?tietoisuuden asemasta on nyt joukko varmoja tosiasioita.

Kuitenkaan en voi t?st?k??n mit??n sanoa vaimolleni, ja apein mielin min? senvuoksi olen pakotettu tarttumaan kyn??n. Sill? minun t?ytyy saada purkautua, el?? jokainen hetki muistossani uudestaan: siten luulen el?m?ni kirkastuvan, jos se mahdollista on. Minun t?ytyy polttaa sieluani ajatusteni kiirastulessa, ett? se puhdistuisi. En siis kirjota erityisemmin ket??n varten. Jokainen sana on enemm?n itselleni, vaikka tietenkin toivon, ett? joku kuolemani j?lkeen saisi paperini k?siins? ja niiden perusteella vaimentaisi ne ilke?t huhut, jotka nimeni ymp?rill? liikkuvat. Yst?v?ni salaper?inen katoaminen on nimitt?in antanut aihetta monenmoisiin juorupuheisiin, joita min? olen kokonaan voimaton ehk?sem??n.

Ja nyt kerron miten p??sin asioiden perille.

Ylh??ll?, ullakkokerroksessa on huone, jossa yst?v?ni kaikesta p??tt?en on paljon oleskellut, ehk?p? osaksi kauniin n?k?alan vuoksi, joka avartuu akkunasta yli Alhon. Huone on hiukan kummallinen. Sein?paperit ja katto ovat tumman vihre?t. Kalusto on vankkaa ja yksinkertaista tekoa. Suuri, mustalla sametilla p??llystetty sohva on ovelta katsoen vasemmalla sivusein?ll?. Nurkassa, akkunan vieress?, on jykev? kirjotusp?yt?, jonka keskusta on vihre?ll? veralla peitetty; sen edess? on avara, musta nojatuoli. Mit??n enemp?? ei huoneessa olekaan. Ei niin ainutta taulua tai asetta sein?ll?, ei edes kirjahylly?. Mutta kirjotusp?yd?ll? komeileva lamppu on merkillinen. Sen taidokkaasti tehty jalusta kannattaa kaarenmuotoista, kapeaa ?ljys?ili?t?, mik? on kuparia ja mink? p??lle kolme ihmisen p??kalloa on kiinnitetty. Kun lampun sytytt?? palamaan, niin silm?reikien kohdalle asetetut linssit heitt?v?t voimakkaan valon keskelle p?yt??, mutta muuten j?? huone omituiseen, vihert?v??n puolih?m?r??n, joka antaa kasvoille aavemaisen v?rin. My?nn?n, ett? lamppu v?h?sen kammottaa minua. P??kallojen silm?t sy?ksev?t voimakasta kirkkautta, valkeat hampaat v?lkkyv?t, mutta kasvoluitten ??riviivat ik??nkuin haihtuvat vihre??n h?myyn. Muuta "koristetta" ei p?yd?ll? olekaan, sill? itse kirjotuskoje on varsin yksinkertainen kaksine metallitolppoineen. Ja paino, joka on ollut h?nen papereittensa p??ll?, on vaatimaton, suorakaiteen muotoinen marmoripala.

T?ss? huoneessa on minulla ollut tapana usein viett?? yksin?isi? hetki?ni. Niinp? siis pari p?iv?? sitten my?skin menin sinne ja heitt?ydyin nojatuoliin harmaihin ajatuksiin vaipuneena. Ja kuten niin usein ennenkin, min? nytkin hajamielisen? ja vaistomaisesti vetelin auki kirjotusp?yd?n laatikoita ja sulin j?lleen. Ne olivat tyhji? lukuunottamatta yht?, joka sis?lsi kemiallisia tarpeita. Siell? oli pari pient? retorttia, koelaseja ja ohutsein?inen keitinpullo. Sit?paitsi oli siell? viottunut, kolmis?rm?inen prisma, joka n?ht?v?sti oli kuulunut Bunsenin spektroskopiin, ja suuri joukko erilaisia kaasuja sis?lt?vi? Geisslerin putkia, joita h?n arvattavasti oli k?ytt?nyt spektralianalyseiss?.

En tied? miksi nyt rupesin purkamaan laatikon sis?lt?? p?yd?lle. Otin pois kaikki putket ja tarkastelin p??lleliimatuista lapuista, mit? mikin sis?lsi. Kun olin saanut laatikon tyhj?ksi, niin pisti ?kki? silmiini -- vaikka olinkin v?linpit?m?t?n ja hajamielinen -- sen omituinen mataluus. Uteliaana vedin min? laatikon kokonaan ulos. Sen toisessa p??ss? oli pieni lista. Hermoni kiihottuivat ja tavaton j?nnitys pani syd?meni sykkim??n. Tartuin lujasti listaan ja vedin. V?lipohja tuli ulos kuin uunin pelti. Sen alla oli pieni vihko, jonka ymp?ri keltanen side kulki. Avasin nauhan suonenvedontapaisella kiihkeydell?. Vihko oli yst?v?ni kirjotusta t?ynn? ja sen v?liin oli pantu muutamia irtonaisia lehti?. J?nnitys laukesi. Uskomaton voimattomuus herpasi j?seneni. Pitk??n aikaan en liikkunut, en edes ajatellut.

Kun hiukan olin tointunut, panin kaikki paikoilleen, otin vihkon ja menin alas huoneeseeni. Sitten luin tarkasti, mit? vihko sis?lsi. Kun olin p??ssyt l?pi, niin my?t?tunto v?r?hteli rinnassani, ja tuijottaessani ulos, kes?y?n h?m?r??n, alkoivat ajatukseni kulkea omia polkujaan. Moni seikka, jota ennen olin vain ep?illyt tai aavistanut, selkeni minulle. Ja ymm?rr?n nyt, ettei h?n koskaan palaa. -- Koko y?n? en voinut nukkua.

Taidan kirjottaa sekavasti, enk? tied?, jaksaako kukaan minua ymm?rt??. Mutta mieleni on ainakin n?in alussa niin ??ri??n my?ten t?ynn?. Sit?paitsi olen hermostunut ja j?rkeni toimii niin kiihottuneesti, ett? kenties liian nopeasti siirryn asiasta toiseen.

T?h?n kohtaan kirjotustani liit?n yst?v?ni muistelmat. Tied?n kyll?, ettei se ole paikallaan. Sill? asiat, jotka vastedes aion kertoa ja jotka minulle olivat arvotuksia, muuttuvat koko joukon luonnollisemmiksi ja helposti k?sitett?viksi. Kukaan ei n?inollen voi my?sk??n ymm?rt?? niit? salaper?isi? aavistuksia, kauheita ajatuksia ja uskomattomia unia, jotka kahden vuoden ajan, ja ennemminkin, ovat kiduttaneet minua. Mutta en v?lit? siit?. Min? tavallani syrj?yt?n itseni. Sill? yst?v?ni on sittenkin p??asia.

Aarne Kurimon kirjotuksia.

Mit?p? muuta voisin tehd? n?iden j?lell?olevien viikkojen aikana, kuin muistella menneit? vaiheitani, omituisia, entisi? tapahtumia v?h?p?t?isten surujen p?ivin?. Olenhan nyt, yhdeks?ntoistavuotiaana, sanonut hyv?stit lapsuudelle, pelk??np? nuoruudellekin, ja silloin t?ll?in vilkasen min? peiliin n?hd?kseni, eik? vanhuuden ryppyj? ole jo kasvoihini uurtunut. Kuukauden on ?itini ollut kuolleena, ja koko sen ajan on yht?mittainen hymy v?rehtinyt huulillani murheeni ainoana merkkin?.

Autuaan liikutuksen vallassa min? unohdun ajattelemaan lapsuuteni aurinkoisia kesi?, jolloin paroni Dahlin pojat olivat kartanossa kes?vieraina ja jolloin aikani kului heid?n kanssaan, sek? leikiss?, ett? tappelussa. Mutta p?iv?kirjani alkaa vasta niilt? ajoin, jolloin M?rta ensim?isi? kertoja k?vi Haukiojalla. H?n seurasi minua ravustusmatkoilla. Min? nostelin h?net ojien yli ja pidin h?nest? kuin pikkusiskostani. Onnellisena min? niin? kesin? huuhtelin vaivattoman hikeni Alhoj?rven aalloissa.

Mutta sitten j?in niin yksin?iseksi, kun ei M?rta eiv?tk? Dahlin pojatkaan en?? tulleet. Talvisin kyll? olimme kaupungissa, kun min? k?vin koulua. Mutta kes?ksi tulimme Haukiojalle. Olin yksin ja omituinen kaipaus alkoi kyte? mieless?ni. Ja luulin paljon tiet?v?ni, kun sain selville, ett? Haukiojan herra, tuo yksin?inen vanhapoika, oli is?ni ja ett? juuri h?n oli lahjottanut kotim?kkini ?idilleni. Nyt tied?n vain sen, etten mit??n tied?. Ja niin hillitty valo on jokaisen mielikuvani yll?, kun muistelen t?t? kaikkea ja katson tapauksia suruni tumman harson l?pi.

Min? olen p?iv?kirjassani hyvin laajasti kuvaillut ensim?ist? p?iv??, jonka olin Haukiojalla ylioppilaaksi tuloni j?lkeen. Olen kertonut yksityiskohtia my?ten matkani. Sill? olinhan silloin onnellinen. Ajatukset hyv?iliv?t ylpeytt?ni. Ja taisinpa tosiaan, kuten olen kirjottanut, riemuissani nostaa lakkia Tom-yst?v?lleni, kartanon suurelle, sysimustalle new-foundlantilaiskoiralle, joka oli minuun hyvin kiintynyt. Mutta pohjas?velen? soi kaikessa kumminkin tieto, ett? M?rta j?lleen oli tullut kes?vieraaksi. Kaikki muu on turhaa. Ja olisin aivan yht? hyvin voinut t?ytt?? tuolla ainoalla lauseella jokaisen sivun. Enh?n ollut n?hnyt h?nt? nelj??n vuoteen.

V?itteeni todistuksen l?yd?n tunnelmapalasissa yksin?isilt? retkilt?ni metsiss? ja Alhon rannoilla, jolloin tuntikaudet saatoin istua kallioilla, katsellen miten vedet kuusiakasvavain saarten v?liss? lainehtivat, ja jolloin tuhlasin runsaasti hyv?ilyj? Tomille, uskolliselle seuralaiselleni. Minun rauhattomuuttani kuvaavat selv?sti lauseet sellaiset kuin: "Tunteekohan h?n minua viel?? Tuskin. Mit?p? h?n, M?rta af Silfverhorn, aatelisneito! Kyll?kai h?n on tullut ylpe?ksi!" Ja min? muistan katkeruuteni, kun h?n vain kylm?sti ny?kk?si ensim?iseen tervehdykseeni. H?n k?veli silloin lehtokujalla ?itins? kanssa, ja h?nell? oli valkea puku. Tulin tuskaiseksi. Mutta kuitenkin t?ytyy minun nyt j?lest?p?in sanoa, ett? tuolla tuskalla oli ik??nkuin ruusujen tuoksu. Olinhan silloin viel? lapsi, silloin, puolitoista vuotta sitten.

Minun mielialojeni ailahtelut n?kyv?t siit?kin, ett? tulin hyvin iloiseksi kohdatessani M?rtan j?rvell?, ongella ollessani. Nuo tavalliset kysymykset, tuleeko kaloja j.n.e., jotka h?n et??mp?? veneest??n teki minulle ja joihin min? tukahtunein ??nin jotakin vastasin, ovat antaneet aihetta pitkiin muistiinpanoihin. Sit?vastoin olen aivan lyhyesti maininnut hein?niittytapauksen, joka kuitenkin nyt tuntuu niin ihanalta.

Olin mennyt naapurin is?nn?n edest? y?ksi niitt?m??n kartanon hein??. Olimme jokiniityll?, jonka vaan maantie ja tihe? kuusiaita erottivat kartanon puistosta. Ilta jo tummeni. Joku kevyt pilvi kylpi auringonlaskun kalpenevassa kullassa. Joen p??ll? usva kiemurteli kuin suunnaton, valkea k??rme. Et??np?n? ruisr??kk? ??nsi. Hein?n tuoksu kohosi sieramiin ja sai hengitt?m??n syv??n.

Lappasin viikatettani, aivan l?hell? maantiet?, laulaen:

Olen t?llist? matalasta kotosin vaan mink?s teen min? sille. Vaikka en kelpaa ma komeille niin ainakin halvemmille.

Silloin kuulin sointuvan ??nen sanovan:

-- Vai niin. Tek? t??ll? laulattekin.

S?ps?hdin. Valkopukuinen, solakka nainen seisoi tiell?. H?m?r? teki kasvot ep?selviksi. Silmien kohdalla n?kyi vain tummat varjot. Siit? huolimatta tunsin h?net M?rta-neidiksi ja nostin hattuani.

-- Taisin h?irit?, suokaa anteeksi, sain sanotuksi.

-- Ei. Ette ollenkaan! Laulakaa vaan. Kuulin sen puistoon, kun olin k?velem?ss?.

Syntyi pitk? ??nett?myys. Minulla ei ollut mit??n vastattavaa, ja oudon tunteen puristaessa rintaani, aloin j?lleen lapata... Kas vaan. H?n oli tuntenut minut h?myss?kin... H?nen kulmiensa varjot ulottuivat niin pitk?lle poskia alas... Ja min? mietin hetken menneit? aikoja... Kun katsoin, seisoi h?n siin? viel?... Hyv?nen aika! H?n kai nautti minun neuvottomuudestani.

-- On kovasti kaunista ja viile??. Tulee vain niin aikaisin jo h?m?r?, pakotin itseni sanomaan.

-- Niin. Ja t??ll? te niit?tte l?pi y?n. Voi miten hein?t tuoksuvat! Siell? on kai minttuja, kun tuntuu niin v?kev?lt?? Min?... Mutta sitten h?n lopetti ja katsoi alas...

-- Kyll?. Siell? t??ll? on joitakuita. Ne tuskin kukkivat viel?.

Taas pitk? vaitiolo. Avuttomuuttani peitt??kseni min? kumarruin. Poimin muutamia minttuja. Samalla huomasin ojassa kasvavan lemmikkej?. Niit? otin joitakuita ja j?in ??nett?m?n? seisomaan hypistellen kukkia k?siss?ni. Vihdoin rohkasin itseni ja astuin maantielle.

-- T??ll? on my?s lemmikkej?. Kenties uskallan tarjota, jos neiti? haluttaisi?

M?rta punastui, mutta h?n otti kukat ja kiitti minua. Mit??n enemp?? ei h?n kuitenkaan sanonut.

Seisoessani siin? h?nen vieress??n, huomasin vasta, kuinka h?n oli muuttunut. Kulmakarvat olivat kasvaneet tuuheiksi ja niiden varjosta suuret sinisilm?t s?teiliv?t. Hiukset ymp?r?iv?t otsaa tummana keh?n?. Punaset huulet kaareutuivat kauniisti. Sieramet olivat hienot ja herk?t. Eniten minua kuitenkin ihmetytti h?nen hoikka, kehittynyt vartalonsa. Vastahan h?n oli kuusitoistavuotias... Tummanpunainen ruusu nuokkui h?nen rinnassaan.

Kun ei h?n mit??n puhunut, menin j?lleen viikatteeni luo. Hetken aikaa seisoin viel? ??nett?myydest? kiusaantuneena. Miksei h?n jo l?htenyt? Mit? h?n siin? en?? seisoi?... Ja min? nostin hattuani ja aloin j?lleen niitt??. Mutta kun k??nnyin uutta lakihista ottamaan oli h?n viel? paikallaan. Se kummastutti minua, mutta en sanonut mit??n.

Olin juuri aikeessa taas ruveta niitt?m??n, kun h?n hitaasti astui maantielt? luokseni. H?n oli ottanut ruusun rinnastaan ja py?ritteli sit? k?dess??n. H?nen kasvojensa ilme oli ep?m??r?inen ja h?n katsoi maahan. Ihmettelin h?nt? ja luulin h?nen aikovan antaa kukan minulle. Mutta ?kki? h?n punastui. H?n katsoi toisaanne ja repi ruusun, valkeilla, hermostuneilla sormillaan... Hiljaisuus oli aivan siet?m?t?n...

-- Neiti kastaa kenk?ns?, hein? on jo m?rk??, sanoin vihdoin omituisella ??nell?, jonka tukahtunut s?vy tuli siihen tahtomattani.

H?n katsoi jalkoihinsa ja levitti hiukan hamettaan n?hd?kseen paremmin.

-- Minun t?ytyy nyt menn?. Hyv?sti, sanoi h?n ojentaen minulle k?tens?, joka v?r?hteli hiukan.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet