Read Ebook: The Four Corners of the World by Mason A E W Alfred Edward Woodley

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 2438 lines and 100930 words, and 49 pages

Translator: Yrj? Heilala

HAUDAN PARTAALLA

Palkittu romaani

Kirj.

E. JUNCKER

Suomentanut Yrj? Heilala

Arvi A. Karisto, H?meenlinna, 1912.

O.-Y. H?meenlinnan Uusi Kirjapaino.

T?n??n olen min? t?ytt?nyt kaksikymment?yksi vuotta ja holhoojani juhlallisten selitysten mukaan samalla tullut k?teni ja omaisuuteni herraksi. Min? en tiennyt olevani niin rikas, ja min? kasvoin omissa silmiss?ni Voldemar-sed?n lukiessa luetteloa kiinnityksist?ni ja osakkeistani, mutta enimm?n riemastutti minua se tosiasia, ett? min? t?st'edes voisin ilman mit??n silm?ll?pitoa kuluttaa kymmenen tuhatta markkaa vuodessa. Loput koroista tahtoi kunnon holhoojani huolellisesti lis?t? p??omaan. Siihen olen t?ysin tyytyv?inen, kunhan vain minua ei estet? oman p??ni mukaan lenn?tt?m?st? niit? kymment? tuhatta jokaiselle ilman suunnalle.

"Armollinen neitini", h?n kutsuu minua aina sill? tavalla, "n?in unta, ett? te olitte set?nne kanssa Italiassa ja min? p??llikk?ni kanssa. T?m? viimeksimainittu kuului my?skin luonnollisesti teiden lukuisiin ihailijoihinne ja kun minun virkaik?ni n?ytti h?nest? t?ss? suhteessa ep?mukavalta, l?hetti h?n minut pois yht? armottomalla kuin minua ?llistytt?v?ll? tavalla, kun h?n teid?n l?sn?ollessanne sanoi minulle:

"'Rakas virkaveljeni, olen unhoittanut partaveitseni San Franciscoon. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos heti l?htisitte hakemaan sen minulle, mutta takasin tullessa voisitte kernaasti pist?yty? Arkangelissa ottamassa selv??, kummoinen ilma siell? on 17 p?iv?n? lokakuuta.' Olin pakoitettu tottelemaan h?nen mahtisanaansa ja siten tulin karkoitetuksi kultaoranssien maasta ja teid?n l?heisyydest?nne, armollinen neitini. Enk? ole oikeassa v?itt?iss?ni, ett? t?m? uni syntym?p?iv?nne edellisen? y?n? on paha enne?"

Minun t?ytyi purskahtaa makeaan nauruun h?nen hauskan kertomustapansa takia, mutta kun min? katsoin h?nen harvinaisen totisiin, sinisiin silmiins?, tulin samassa sanattomaksi ja neuvottomaksi ja minusta tuntui todelliselta helpoitukselta, kun Voldemar-set? samalla hetkell? kutsui tohtori Lehd?nin luoksensa. He sopivat niin hyvin kesken??n, tuo vanha filosofisesti kouluutunut holhoojani ja nuori "havaintotieteilij?", kuten holhoojani h?nt? leikill??n kutsuu; he eiv?t koskaan v?sy toistensa kanssa keskustelemaan yht? v?h?n kuin min? kuuntelemaan heit?. T?n??n, kun min? syntym?p?iv?lapsena olin seuran keskipisteen?, en voinut hy?ty? heid?n keskustelustaan, vaan minun t?ytyi olla jokaisen kanssa, s.t.s. ei kenenk??n, ja viel?p? minun piti suureksi harmikseni laulaakin.

Oi, sin? jalo, ihana taiteeni, kuinka halveksitulta sin? minusta tunnut joka kerta kun min? olen pakoitettu sinun kanssasi upeilemaan salongissa niin monen kutsumattoman korvan kuullen, ja, sitten kun olen paraani pannut, ottamaan vastaan virallisin vaatimattomin kasvonilmein kaikki teeskennellyt tai syd?mest? l?hteneet ah! ja oi! ihailut. Miksi meille sitten sellaista valetta opetetaan? Luullaanko sill? keinoin voitavan lahjoa kateutta? Mutta oi taivas, enh?n ole itse itselleni kasvojani hankkinut enk? ??nt?ni, vaon olen varmaankin sek? sokea ett? kuuro, ellen lopultakin p??sisi selville siit?, mit? minulle tuhat kertaa on sanottu, ett? molemmat ovat kauniit. Eilen olin min? eritt?in hyv?ll? tuulella, niin ett? unhoitin koko ymp?rist?ni ja kohousin korkeuteen kuin leivo j?tt?en maan mit?tt?mine ihmisineen. Kun ??ni-aallot kohottivat minut puhtaaseen eetteriin, oli kuin uljas kotka olisi minuun yhtynyt ja voimakkailla siivill??n kantanut minua viel? paljon korkeammalle. Ja riemuiten tervehdin min? h?nt? ja aurinkoa ja tunsin, ett? rintani koko hiljainen kaiho irtausi s?veliin -- ja kohta sen j?lkeen tylysti her?tettiin ihastusmyrskyyn, joka ymp?rill?ni tulvi.

"T?n??n olette vienyt itselt?nne voiton -- on v??rin ihmiskuntaa kohtaan, ettei sellaisella ??nell? ruveta konserttilaulajaksi." T?llaista ja enemm?nkin, mit? tavallisesti sanotaan, viserrettiin minulle kaikissa mahdollisissa ??nilajeissa. Oi, jospa n?m? seurapiirien papukaijat edes tiet?isiv?t, kuinka yksi ainoa katse sanoo paljon enemm?n kuin kaikki pilvi? tavoittelevat korulauseet. Silloin annan min? paljon suuremman arvon tohtori Lehd?nin rehelliselle ??nett?myydelle; h?n ei ymm?rr? musiikkia, mutta h?n ei my?sk??n koskaan teeskentele ihastusta, jota h?n ei tunne. H?n on ja j?? omituiseksi ihmiseksi, jota min? en koskaan opi oikein ymm?rt?m??n. Olla kuuro ihmissyd?men alkukielelle, joka alkaa siin?, miss? sanat vaikenevat, j??d? vieraaksi siin? henkikuorossa, joka duurissa ja mollissa lipuu ohitsemme, olla tuntematta nautintoa, kun kaihoava ??ni hajautuu peruss?veleeseen, tuntuu minusta melkein k?sitt?m?tt?m?lt?.

Edess?ni kirjoitusp?yd?ll?ni on j?ljenn?s nuorekkaasta, kauniista miehen k?dest?, jonka is?ni aikoinaan osti Pompeijista uskomattoman suuresta hinnasta. Kuvapatsasta esille kaivettaessa kuuluu siit? s?rkyneen jonkun varomattomuuden takia koko muu osa, ainoastaan t?m? suloinen k?si pelastui. Voldemar-set? ei suvaitse minun siit? puhuvan ja v?itt??, ett? is?ni ker??miskiihko on johtanut h?net anastamaan museoiden oikeuksia; mutta min?, joka olen t?m?n kauniin k?den onnellinen omistajatar, olen h?nelle siit? hyvin kiitollinen. Kuinka usein olenkaan yksin?isin? hetkin?ni koettanut mieless?ni kuvitella k?sivartta ja vartaloa, niin, viel?p? p??t?kin, joka kuului t?h?n intelligenttiin k?teen, ja min? menin yh? etemm?s ja etemm?s rohkeissa mukailuissani ja koetin k?den hienoista piirteist? p??tt?? h?nen luonnettansa, j?rke?ns? ja syd?nt?ns?. Mutta onkohan se sitten niin aivan hullu l?ht?kohta. Eik? k?si ole henkil?llisyytemme v?litt?min ja selvin leima? Kuinka helposti voivatkaan silm?t ja suu valehdella! -- K?det eiv?t koskaan! Mit? p?? harkitsee sen tekee k?si. Se on fyysillisten ja siveellisten k?rsimystemme astemittari, se on magneettisten vaikutustemme napa, luonnon ennustuskirja, josta tiet?j?t lukevat. Jesus Kristus paransi sairaita k?den kosketuksella, meh?n sanomme, jos jotain valtavaa ja ennen kuulumatonta tapahtuu: "se on 'Jumalan k?si'."

Mutta sin?, paras kaikista k?sist?, mit? t?h?n saakka olen n?hnyt, sanot minulle enemm?n kuin etevimm?n mestarin maalaama parhain valokuva; minulla ei ole mit??n omakohtaista s?rjett?v?? sinussa, min? voin ainoastaan aina uudelleen ihmetell? tuota yht? hienoa kuin voimakastakin rannetta sirojen sormien yl?puolella ja muotoa, joka ilmaisee sek? voimaa ett? kauneutta. Oi, min? voisin vannoa, ett? sin? kuuluit jollekin etev?lle miehelle, kenties jollekin roomalaiselle, joka Pompeijissa tahtoi tavata rakastettuaan ja siell? kohtasi h?net julma kohtalo.

Tohtori Lehd?n on kielt?m?tt? kaunis mies, mutta h?nen k?tens? on kulmikas ja k?denpuristuksensa jonkun verran kova, ep?musikaalinen, niin sanoakseni.

Avatusta ikkunasta tunkeutuu huoneeseen painostava y?-ilma, alhaalla kadulla seisovat puut niin hiljaa, ei edes pienink??n lehti liiku lyhtyjen valossa ja min? en kuule mit??n muuta kuin oman hengitykseni!

On kuitenkin pari asiaa, jotka min? halusta tahtoisin tiet??. Ensinn?kin, millainen olen min? ja kohtaloni vuoden kuluttua? Toiseksi, josko jonkun toisen tyt?n p??ss? on yht? hassuja ajatuksia kuin minun?

Mutta ylip??ns? luulen, rakas roomalaiseni, minulle olevan onneksi, ett? sin? jo useita vuosisatoja sitten kuljit elonpolkusi t?ll? taivaankappaleella ja ettei se koskaan ole risteillyt minun polkuni kanssa!

Kuinka tulinkaan iloiseksi, kun Voldemar-set? t?n??n sanoi haluavansa l?hte? kanssani riemujuhlan?yttelyyn ja Liina-t?ti samalla sanoi olevansa v?synyt eilisist? syntym?p?iv?kekkereist?ni, niin ettei h?n nyt voinut tehd? meille seuraa. Eih?n tosin voida v?itt??, ettei h?nell? olisi taiteen ymm?rryst?, mutta h?n on aina siin? luulossa, ett? kaikki muut ihmiset kulkevat sokeina ja kuuroina maailman l?pi, ja ett? h?n yksin on kauneusapostoli, jonka t?ytyy avata heid?n silmi??n. Sen h?n tekeekin kuunnellessamme simfoniaa tai katsellessamme jotain taulua tuolla h?nelle ominaisella turhantarkalla ja herkk?tunteisella tavallaan niin perinpohjin, niin juurtajaksain, ett? h?n h?iritsee koko huvini. Minulle on arvoitus, kuinka voidaan levit? niin moniin sanoihin ja olla niin kaltaisensa silloin kun suuren mestarin k?siala niin voimakkaasti vaikuttaa jonkun sieluun. Min? tarkoitan, ett? oikean, syv?n tunteen t?ytyy olla ujon ja vaatimattoman ja uskaltautua esiin ainoastaan hyvin harvoille ihmisille!

T?st? syyst? olin siis hyvin hyvill?ni, ett? Liina-t?ti j?i kotiin ja puin joutuin p??lleni uuden harmaan k?velypukuni, joka jo parin kymmenen askeleen p??h?n ilmaisee pariisilaisen kotoper?ns?, pistin p??h?ni ihmeellisen, himme?n punaisilla h?yhenill? koristellun hattuni, heitin viel? viimeisen katseen lukemattomiin kukkavihkoihin huoneessani ja kiepsahdin sen j?lkeen set?ni viereen vaunuihimme.

Berlini n?ytt?? hauskalta toukokuussa, Tiergarteni on viel? uusimmassa, poimukkeimmassa kev?tpuvussaan, linnuilla on paras laulun-aika ja ihmiset h?pe?v?t esiinty? uudistuneen luonnon edess? talven huveista veltostuneine muotoineen. Tosin oli tavattoman l?mmin vuodenaikaan n?hden, mutta ajaessamme k?vi raitis henk?ys.

Tultuamme n?yttelypuiston l?heisyyteen voivat vaunumme vain hyvin hitaasti liikkua suuressa ajopelien tungoksessa, kunnes tulimme m??r?paikkaamme, mik? tarjosi vieh?tt?v?n ja elokkaan n?yn. Me seisoimme jotenkin kauvan puistossa Reinhold Begas'in ihanan kenttaurin edess?, joka kantaa sel?ss??n kukkeata naisolentoa ja ihailimme sen pehmeit? piirteit?, ennenkuin astuimme sis??n n?yttelyrakennukseen. En kuitenkaan tahdo nyt puhua niist? erilaisista vaikutelmista, vaan ainoastaan yhdest?, valtavimmasta, johon sulivat kaikki muut. Valdemar-set? oli jo hyv?n aikaa kulkenut kanssani, kun h?n kohtasi er??n rakkaan lapsuuden yst?v?ns?, jota h?n ei ollut tavannut useaan vuoteen. Min? huomasin, ett? molemmat yst?vykset olisivat enimm?n hyvill??n nelj?n silm?n kesken tapahtuvasta keskustelusta ja sen takia lupasin tunnin kuluttua olla pergamenisessa temppeliss? ja jatkoin kulkuani omin p?in. Siten tulin min? p??saleista vasemman puoleisiin kylkirakennuksiin, joidenka komeromaisissa osastoissa suuri ihmisvirta risteili. Er?s osasto, se kai oli joko kolmas tai nelj?s, oli melkein tyhj?; siell? oli vain yksi ainoa katselija, joka selin minuun ja k?sivarret ristiss? seisoi liikkumatta syventyneen? tarkkaavaan mietiskelyyn. Min? l?hestyin h?nt?, n?hd?kseni, mik? taulu h?nen huomiotaan niin kiinnitti, mutta siiloin unhotin min? ajan ja paikan, itseni ja el?m?n pienine pyyteineen. -- -- --

Se oli B?cklin'in taulu, "Vainajain saari", jota katselin, tuo ihmeellinen, salaper?inen taru, joka kuin joku Beethoven'in adagio sai sieluni t?risem??n suloisella kaihollaan.

Keskell? merta kohoutuu pieni luoto. Kalliot ovat syntyisin tulivuorista, luonto on ne yl?s pusertanut, ne eiv?t ole ihmisk?den luomia. Meren, taivaan ja korkeiden sypressien yll? lep?? kaamea synkkyys, aaltokaan ei rantaan ly?, pilven hattarakaan ei liiku, tuuli ei suhise, ilma on raskas, ei yht??n lintua avaruudessa, meri on lyijyn harmaa, jossa ei n?yt? olevan yht??n el?v?? oliota.

Vene lipuu esille, sen kokassa makaa paareilla ruumis. Ruumiin yli kumartuu el?ht?nyt naisolento puettuna valkeaan vaippaan. Liike, jolla h?n vet?? avaraa pukuansa kiinte?mm?lle, osoittaa eristyst? ja pois vet?ytymist? siit? maailmasta, josta h?n tulee, jollaista ainoastaan suuri tuska kykenee ilmi tuomaan. N?kee selv??n, ett? h?n t?lle saarelle on hautaava viimeisenphoned to the police and to the doctor.'

Thus Chalmers. Humphreys, the man-servant, gave the following account:

"The bell rang from Captain Brayton's room at half-past five. I answered it at once myself, and Captain Brayton asked me at what hour the post left. I replied that we sent the letters from the house to the post-office in the village at six. He then asked me to return at that hour and fetch those of his which would be ready. I returned precisely at six, and I saw Captain Brayton lying in a heap upon the rug in front of the fire. He was dead, and he held a revolver tightly clenched in his hand. As I stepped over him, I smelt that something was burning. He had shot himself through the heart, and his clothes were singed, as if he had held the revolver close to his side."

These stories were repeated at the inquest, and at this particular point in Humphreys' evidence the coroner asked a question:

"Did you recognise the revolver?"

"Not until Captain Brayton's hand was unclenched."

"But then you did?"

"Yes," said Humphreys.

The coroner pointed to the table on which a revolver lay.

"Is that the weapon?"

Humphreys took it up and looked at the handle, on which two initials were engraved--"A. C."

"Yes," said the man. "I recognised it as Mr. Cranfield's. He kept it in a drawer by his bedside."

No revolver was found amongst Captain Brayton's possessions.

It became clear that, while the three men were talking in the billiard-room, Captain Brayton had gone to Cranfield's room, taken his revolver, and killed himself with it. No evidence, however, was produced which supplied a reason for Brayton's suicide. His affairs were in good order, his means sufficient, his prospects of advancement in his career sound. Nor was there a suggestion of any private unhappiness. The tragedy, therefore, was entered in that list of mysteries which are held insoluble.

"I might," said Chalmers, "perhaps resume the argument which Humphreys interrupted in the billiard-room, with a better instance than any which I induced--the instance of Captain Brayton."

"You won't go?" Archie Cranfield pleaded with Mr. Twiss. "Linfield and Chalmers leave to-day. If you go too, I shall be entirely alone."

"But why should you stay?" the lawyer returned.

"Surely you hardly propose to remain through the winter in this house?"

"No, but I must stay on for a few days; I have to make arrangements before I can go," said Cranfield; and seeing that he was in earnest in his intention to go, Mr. Twiss was persuaded. He stayed on, and recognised, in consequence, that the death of Captain Brayton had amongst its consequences one which he had not expected. The feeling in the neighbourhood changed towards Archie Cranfield. It cannot be said that he became popular--he wore too sad and joyless an air--but sympathy was shown to him in many acts of courtesy and in a greater charity of language.

A retired admiral, of a strong political complexion, who had been one of the foremost to dislike Archie Cranfield, called, indeed, to offer his condolences. Archie Cranfield did not see him, but Mr. Twiss walked down the drive with him to the gate.

"It's hard on Cranfield," said the admiral. "We all admit it. It wasn't fair of Brayton to take his host's revolver. But for the accident that Cranfield was in the billiard-room with Linfield and Chalmers, the affair might have taken on quite an ugly look. We all feel that in the neighbourhood, and we shall make it up to Cranfield. Just tell him that, Mr. Twiss, if you will."

"It is very kind of you all, I am sure," replied Mr. Twiss, "but I think Cranfield will not continue to live here. The death of Captain Brayton has been too much of a shock for him."

Mr. Twiss said "Good-bye" to the admiral at the gate, and returned to the house. He was not easy in his mind, and as he walked round the lawn under the great trees, he cried to himself:

"It is lucky, indeed, that Archie Cranfield was in the billiard-room with Linfield and Chalmers; otherwise, Heaven knows what I might have been brought to believe myself."

The two men had quarrelled; Brayton himself had imparted that piece of knowledge to Mr. Twiss. Then there was the queer change in Archie Cranfield's character, which had made for him enemies of strangers, and strangers of his friends--the slyness, the love of solitude, the indifference to the world, the furtive smile as of a man conscious of secret powers, the whole indescribable uncanniness of him. Mr. Twiss marshalled his impressions and stopped in the avenue.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet